Graces

 *Lippu saatu

Kuva: Matteo Maffesanti.

Valkoiselle näyttämölle astuu mies, jolla on yllään vain mustat sukat ja tiukat shortsit. Katse kiertää vartalossa ja pysähdyn tuijottamaan hänen pohkeitaan. Lavalle astuu toinen mies samanlaisessa asussa, ja vielä kolmaskin. Tunnen hieman punastuvani; onko tällainen tuijottaminen edes sopivaa?

Ja juuri tuosta tunteesta tässä on kysymys. Lavalle astuu lopuksi myös esityksen koreografi ja idean äiti: Silvia Gribaudi (s.1974). Teos on syntynyt yhteistyössä ohjaaja ja visuaalisen teatterin tekijä Matteo Maffesantin kanssa. Gribaudi on sonnustautunut mustien sukkien lisäksi uimapukumaiseen asuun. Ryhmä aloittaa dynaamisen, ikään kuin paikallaan tehtävän juoksuliikkeen, joka jatkuu ja jatkuu. Gribaudi osoittaa ensimmäisenä hengästymisen merkkejä ja pysähtyy. Kohta yksi miehistä pysähtyy, kun toinen ja kolmas mies tuntuvat jaksavan miltei hengästymättä liikkeen parissa. Tällä viitataan kestävyyteen ja voimaan, ripauksella huumoria, mikä kasvaa esityksen edetessä. Tunnen punastuvani uudelleen, kun huomaan kuinka vartaloille alkaa kehittyä hien tuomaa kosteutta. Älä tuijota, älä tuijota.

Antonio Canova: Kolme sulotarta, 1813-1816, marmori. Victoria and Albert Museum & Scottish National Gallery. Kuva: Wikipedia. 

Miesvartaloiden tuijottaminen on kuitenkin tuotu esityksessä tarkoituksella keskiöön. Graces pohjautuu italialaisen kuvanveistäjä Antonio Canovan (1757-1822) Kolme sulotarta (The Three Graces, 1813-1816) veistokseen, johon on kuvattu kolme alastonta naista. Nainen on vuosisatoja ollut taidehistoriassa miehisen ja häpeilemättömän katseen kohde, jonka Gribaudi kääntää esityksessään päälaelleen.

Kuva: Matteo Maffesanti.

"Graces on veistoksellinen pop-teos, joka tutkii kauneusihanteita, kehon vapautta ja ihmisyyttä – virtuoottisesti, leikillisesti ja koskettavasti. (---) Silvia Gribaudi tuo esiin epätäydellisyyden kauneuden, ja hänen taiteensa liikkuu suoraan, empaattisesti ja koomisesti ihmisenä olemisen ytimeen.

Graces-teoksessa Zeuksen kolme tytärtä – Euphrosyne, Aglaea ja Thalia – heräävät henkiin nykypäivän kehoissa, sukupuolen ja kauneusnormien rajoja rikkoen. Näyttämölle rakentuu tila, jossa mies ja nainen kohtaavat ilman rooleja, luonnon rytmissä."

Tanssissa on muiden elementtien joukossa myös balettimaisia ja taistelukohtauksia imitoivia osuuksia, jossa etsitään tulkintoja feminiinisen ja maskuliisen liikkeen välillä. Leikittelevyys ja huumori kukkii kirjaimellisesti, kun tanssijoiden vartaloihin oli kiinnitetty kukkia. Flirttaileva osuus huipentuu miestanssijoiden riisuessa kaiken. Tämä oli kuitenkin tehty hyvän maun rajoissa, jolloin katsojille näytetään vartalon kiertymistä ja lihaksistoa ennemmin kuin sitä kriittistä aluetta. (Ja tämän vuoksi esitystä lienee markkinoitu myös pikkujoulukaudelle....) Kiertyneet vartalon asennot veivät muistikuvat elävänmallin piirustuskursseille.

Kuva: Giovanni Chiarot.

Toisen osion alkaessa Gribaudi tuo tanssijoille kultaiset "uimahousut", jonka jälkeen lattialle ripotellaan vettä ja tanssijat liukuvat lattian pinnalla. Esitykseen sisältyy myös yleisöä osallistava osuus, jossa kysytään "What is grace?" Mio Dio davvero....Certamente.... Tietenkin he puhuvat englantia italialaisella aksentilla, ja huomaan hymyn nousevan kasvoilleni. Gribaudi esittelee "sulottaria" yleisölle ja kysyy, mihin katseemme kiinnittyy: kasvoihin, käsivarsiin, hauiksiin, keskivartaloon, hartialinjaan, vai alemmas....? Kuopiolainen yleisö ei valitettavasti lähde niin lennokkaasti mukaan mitä esiintyjät odottivat. Varovaisen rohkeaa osallistumista kuitenkin.

Silvia Gribaudi asettaa ylpeästi 50-vuotiaan naisen vartalonsa tiukkojen miesvartaloiden joukkoon. Hän nostaa pehmeän vatsansa, heiluvat reitensä ja käsivartensa keskiöön lempeästi (yrittää etsiä itseltään myös heiluvaa kaksoisleukaa; "kyllä se sieltä vielä tulee"), jolloin yleisö ei naura hänelle vaan hänen kanssaan. Sellaisia me kaikki olemme: epävarmoja omien vartaloidemme kanssa siitä, mikä on kaunista ja suloista, kun jokaisen tulisi saada olla juuri sellainen ja sellaisessa vartalossa kuin itse haluaa.

Kuva: Riccardo Panozzo.

Yleisö osallistuu lopulta kommentoimalla kaikkea sitä, mikä on pelkän kauniin ulkokuoren alla tärkeää. Mikä tuo elämään vaurautta ulkonäön sijaan? Rakkaus, ystävyys, ystävällisyys, rauha, raha, koti, turva.

Graces oli kaiken ylistyksensä arvoinen. Esitys on palkittu kansainvälisesti ja esitetty ympäri maailmaa yli 200 kertaa. Se nauratti, punastutti, rohkaisi, oli lempeä ja kaunis niin koreografialtaan, valaistukseltaan kuin sanomaltaankin. Kiitokset Tanssiteatteri Minimin taiteelliselle johtajalle Taneli Törmälle, joka päätti tuoda esityksen Kuopioon nähtyään sen itse aiemmin.

Blind Eyes Sea

*Lippu saatu

Blind Eyes Sea. Kuva: Risto Takala.

Kolmetuhatta kiloa hiekkaa, Datsun 100A ja kaksi tanssijaa. Erikoinen yhdistelmä, mutta päätin kokeilla miltä teos tuntuu.

"Blind Eyes Sea on nykytanssia ja teatteria yhdistelevä teos, joka on inspiroitunut viimeisen vuosikymmenen hiekkakriisistä. Hiekka on maailman toiseksi käytetyin luonnonvara veden jälkeen. Hiekkaa käytetään muun muassa kaupunkien ja teiden rakentamisessa sekä betonin, asfaltin ja lasin valmistuksessa. Jo vuonna 2014 YK:n ympäristöohjelmassa on todettu, että hiekkaa ja soraa kaivetaan nopeammin kuin niitä syntyy ja siksi ihmisen toimiin käyttökelpoinen hiekka uhkaa loppua."

Koko näyttämö on peitetty hiekalla, jonka kulmassa seisoi runnottu ja ruosteinen Datsun. Eletään 1970-lukua ja sileä hiekka saa pintaansa esityksen ensimmäiset jäljet, kun nuori pariskunta hyppää autoon ajaakseen illan hämärässä hiekkarannalle. Liikkumaton auto sai liikettä tanssijoiden liikkeiden myötä. Oli inspiroivaa katsoa, kuinka romuttamokuntoinen kulkupeli sai vielä kerran arvonnousun tanssiesityksen oleellisena osana.

Hiekkarannalla ilakoidaan uima-asuissa huumoria unohtamatta ja siirrytään parhaaseen auringonläikkään sitä mukaa, kun aurinko siirtyy tai menee pilveen. Aika kuluu ja vapaa-aikaa symboloiva hiekkaranta vaihtuu kuvaamaan hiekkaa kuivuuteena, janona ja epätoivona. Hiekka on niin arvokasta, että sitä varastoidaan ja varastetaan. Pimeässä liikkuvat mustapukuiset hahmot keräävät hiekkaa salaa taskuihinsa, reppuihinsa, säkkeihin - kaikin mahdollisin keinoin. Huomasin saavani ristiriitaisia tunnelmia, kun yleisössä naurahdeltiin hiekan valuessa hukkaan varkaan repusta. Kyllä, esityksessä oli mukana huumoria, mutta hiekkakriisiä kuvaava osuus ei silti tuntunut naurunasialta.

Esitys luisui vielä synkempiin tunnelmiin, kun lavalle astui post-apokalyptiseen henkeen sarvipäinen ja kaviojalkainen ihmishahmon mukaelma. Hiekkaverhosuihkun läpi pimeässä asteleva olio osoitti viimeistään kriisin vakavan ja uhkaavan luonteen.

Pelkäsin, että esitys jäisi raskaaseen maailmanlopun tunnelmaan. Synkimmän hetken jälkeen kuitenkin palattiin 1970-luvulle, jossa nuori pariskunta etsii toisiaan hiekkarannalta. Nähdessään toisensa he juoksevat toisiaan vastaan, hyppäävät ilmaan halatakseen toisiaan. Kohtaus, mikä sai yleisön hengähtämään ihastuksesta, ehkä myös säikähdyksestä, sillä tunnelataus ja koreografia oli voimakas.

Ennen kuin he pääsevät matkaan he huomaavat, että auton avain on kadonnut. Sitä etsitään autosta, taskuista, laukuista ja hiekasta - syytellen toinen toisiaan. Tanssi päättyy samoin kuin se alkoikin - autosta. Ikään kuin kaikki näkemä ja koettu olisi ollut vain unta, vaikka Blind Eyes Sea osoitti kauhuskenaarion, mitä saattaa tapahtua, jos hiekkakriisiä ei oteta tosissaan.

Koreografiasta

Koreografiasta ja esiintymisestä vastasivat Katja Mustonen ja Jasu Parviainen. Minua viehätti koreografiassa se, että Mustonen ja Parviainen olivat suurin piirtein saman pituisia, jolloin tanssin yhteisliikkeet saivat täydellisen jatkumon toisistaan. Se, miten päälaet tai kaulat yhteen painettuina pystyy liikkumaan niin sulavasti. Pidin eniten juuri kohtauksista, joissa Mustonen ja Parviainen tanssivat yhdessä, miltei kiinni toisissaan - pyörien vaikka hiekassa - ja saavat sen näyttämään helpolta ja kevyeltä, kuin olisivat yksi ja sama ihminen.

Hiekka on paitsi esityksen lähtökohta ja tanssin pohja-aine, se muuntuu esityksen myötä yllättävän moneen. Tanssi jättää jälkensä hiekkaan, johon piirretään, sitä pyyhitään, kaivetaan, potkitaan, valuteaan. Tanssijoiden jalkatyöskentely hiekan pinnalla on kaunista katsottavaa. Katsetta hämätään paikoin jopa siinä määrin, että pyörähdysten ja potkaisujen mukanaan nostattama hiekka näyttäytyy katsojalle välillä vedeltä. Ikään kuin he tanssisivatkin veden pinnalla.

Kokonaisuus ei olisi mitään ilman äänimaailmaa ja valaistusta. Äänimaailman on suunnitellut Kasperi Laine, jossa iloiset linnunlaulut ja luontoäänet vaihtuvat lopulta uhkaavaan ja painostavaan maailmanlopun tunnelmaan. Valosuunnittelu on Tatu Vuoren käsialaa. Tässä etenkin se, mitä valaistaan ja mitä jätetään valaisematta antaa esitykselle vahvan ilmeen. Pukusuunittelusta on vastannut Jaana Kurttila, joka ansaitsee kiitokset etenkin hiekkavarkaiden ja kavio-olion asuista.  

Vaikka etukäteen epäilin, että onko Blind Eyes Sea omaan makuuni liian kantaaottava, olin turhaan huolissani. Esityksessä on menty rohkeasti tanssillinen ilmaisu edellä, jossa hiekasta on aineellisena elementtinä saatu visuaalisesti todella kaunis. Esitys myös todisti, että taiteella on vahva asema siinä, että se saa meidät ajattelemaan ikäviä ja haastaviakin aiheita, avaamaan silmät tilanteissa, joissa emme sitä välttämättä muuten tekisi. Sitä ei tarvitse tehdä provosoivasti ja hyökäten - vaikka sellaisellekin ilmaisulle on sijansa - vaan tarinallistaen sen osaksi isompaa kokonaisuutta.

Blind Eyes Sean viimeinen esitys nähtiin 29.11.2025

Esitystä ovat tukeneet: 

• SKR - Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon maakuntarahastot
• Taiteen edistämiskeskus (TAIKE)
• Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon taidetoimikunnat (TAIKE)
• Vanhan Kaivoksen residenssi ja Outokummun kaupunki
• Kuopion kulttuurikonepaja