Jussi Goman: Seppo Fränti katselee kaukaista tähteä Baconin huoneessa, 2019, akryyli kankaalle. Teoksen nimessä on viittaus Seppo Fräntille tärkeään brittiläiseen maalariin Francis Baconiin (1909-1992). Seppo Fräntin kokoelma.
En liene ainut, kenelle tulee Seppo Fräntistä ensimmäisenä mieleen Jolon saaren panttivankikriisi vuonna 2000. Fräntistä ja matkakumppanisaan Risto Vahasesta tuli tahtomattaan julkisuuden henkilöitä kriisin myötä. Fränti on kertonut, että hänellä on kolme elämää: aika ennen panttivankeutta, aika sen jälkeen ja kolmas alkoi Kiasman kokoelmanäyttelyn myötä.
Seppo Fränti on harrastanut keräilyä koko ikänsä:mm.linnunmunia, purkkapakkausten kuvia ja myöhemmin taidetta. Ensimmäiset taidehankinnat hän on kertonut hankkineensa opiskelukavereiltaan, mutta varsinainen taiteen keräily alkoi 1980-luvulla. Anna-lehdelle antamassaan haastattelussa Fränti sanoi, että taiteen keräily riistäytyi käsistä. Koti oli niin täynnä taidetta, että siellä oli hankala liikkua. Vuonna 2017 hän päätti lahjoittaa taidekokoelmansa (n. 650 teosta) Kiasmalle.
Taide ja terapia ovat auttaneet Fräntin panttivankitrauman yli. Hullu rakkaus -näyttelyä kuvaillaan Kiasman sivuilla näin: "Seppo Fräntin mittava taidekokoelma on rohkea, avoin ja samalla intiimi. Se hahmottaa ihmisenä olemisen kipuilua kuvataiteen kautta. (---) Kokoelma keskittyy suomalaiseen nykytaiteeseen, ja sen pääpaino on maalaustaiteessa. Keräilijä on seurannut omaa näkemystään ja luottanut tuntemuksiinsa: taide ei ole Fräntille sijoituskohde vaan rakkaus. Monipuolisesta kokoelmasta löytyy sekä voimakasta tunneilmaisua että hiljaisen minimalistista taidetta."
Henry Wuorila-Stenberg: Pappa, 2012, sekatekniikka paperille. Seppo Fräntin kokoelma.
Yli kahdensadan teoksen näyttelykokonaisuutta ei tarvitse kovin pitkälle kulkea, että ymmärtää sen kertovan ihmisyyden kipupisteistä. Tummia värejä, voimakkaita kontrasteja, vääristyneitä, muhkuraisia, surullisia kasvoja. Toisaalta toinen puoli näyttelyn taiteesta näyttäytyy geometrisena, voimakkaasti jäsenneltynä kokonaisuutena. Ikään kuin elämä laitettaisiin teosten kautta järjestykseen. Suoria viivoja, ruutuja tai raitoja katsellessa mieli ikään kuin rauhoittuu. Tässä ovat turvalliset rajat. Teokset luovat tervettä vastapainoa syviä tunteita kaivaville maalauksille. Kokonaistunnelma ei kuitenkaan ole raskas tai ahdistava, sillä näyttelyammattilaiset ovat piristäneet teoksia paikoin kirkkailla seinämaaleilla.
Robin Lindqvist: 70 Shades of Green (vas.), 2010, öljy kankaalle; Kyösti Pärkinen: Ambulance, 2014, öljy kankaalle, kiinnitetty kovalevylle; Kyösti Pärkinen: Park, 2016, akryyli kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.
Ray Rummukainen: Kesken kaiken, 2003, öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.
Huomaan kuitenkin näyttelyn edetessä itsessäni vireyden muutoksen suruun tai alakuloon. Teoksissa on voimakas tunnelma, mutta surullisuus ei näyttäydy itselleni negatiivisena tunteena, vaan jonkinlaisena puhdistautumisena. Kuinka hienoa, että keräilijä käsittelee elämäänsä ja sisintään taiteen kautta näin komeasti! Yksi koskettavimmista teoksista on Ray Rummukaisen Kesken kaiken. Näyttelyteksti selittää teoksen taustoja:
"Venematka esiintyy monissa mytologioissa, ja se on myös kuvataiteen vanhimpia aiheita. Ray Rummukaiselle vesi merkitsee rauhoittavaa ja elämää synnyttävää virtaa, mutta myös hallitsematonta ja pelottavaa voimaa. Kesken kaiken -maalauksen taustalla on surutyötä ja ajatuksia elämän arvaamattomuudesta. Seppo Fräntille maalaus on henkilökohtainen. Fränti ja hänen matkaseuralaisensa kaapattiin kesken sukellusretken vuonna 2000. He viettivät 140 päivää panttivankeina Jolon saarella Filippiineillä. Fränti hankki maalauksen pian panttivankeuden jälkeen, ja hänelle se kuvastaa lähellä ollutta kuolemaa ja pelkoa. Taide on ollut keino käsitellä järkyttävää tapahtumaa."
Olli Marttila: Kasvoja, yksityiskohta, 2008-2014, sekatekniikka paperille. Seppo Fräntin kokoelma.
Olli Marttilan pienissä sekatekniikkatöissä on ihmisyyden eri kasvot. Jonkun kasvojen edessä on naamio, ikään kuin suojaamassa kantajaansa. Mitä haluan kasvoillani kertoa? Ovatko nämä oikeat kasvoni? Ajatukset virtaavat kasvojen menettämisen symboliikkaan ja toisaalta naamion riisumiseen, että uskaltaa olla oma itsensä.
Olli Marttila: Kasvoja, yksityiskohta, 2008-2014, sekatekniikka paperille. Seppo Fräntin kokoelma.
Taidehistoriallisia viitteitä löytyi sieltä täältä. Samaisessa Olli Marttilan teoskokonaisuudessa oli mm. pitkäkaulainen naishahmo, joka toi mieleen italialaisen Amadeo Modiglianin (1884-1920) siropiirteiset hahmot. Marttilan nainen näyttäytyi kuitenkin väsyneenä ja riutuneena. Kuten aika ajoin meistä jokainen. Marttilan naishahmot olivat samaistuttavampia kuin Modiglianin kaunottaret.
Elina Merenmies: Ghost, 2006, akryyli ja öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.
Seppo Fräntin viehätys brittiläiseen Francis Baconiin (1909-1992) näyttäytyy voimakkaasti Elina Merenmiehen Ghost-maalauksen kautta. Sivellinjälki ja tunnelma ovat kuin kunnianosoitus edesmenneelle tunnelukkojen tulkitsijalle.
Peetu Liesinen: Psyko, 2018, sekatekniikka. Seppo Fräntin kokoelma.
Peetu Liesinen: Psyko, yksityiskohta, 2018, sekatekniikka. Seppo Fräntin kokoelma.
Peetu Liesinen: Psyko, yksityiskohta, 2018, sekatekniikka. Seppo Fräntin kokoelma.
Konkreettisempia esimerkkejä ihmismielen myllerryksistä tarjosi esimerkisi Peetu Liesisen Psyko, johon oli liimattu mm. tilauslomakkeita ja lihaksiaan pullisteva nuori mies. Minulle teos oli vahva kommentti mielenterveydestä. Ehkä ajatukset rönsyilivät vertauskuvallisesti myös lääketeollisuuteen ja sellaiseen ajatusmaailmaan, että pillereillä voi parantaa kaiken. Niistä on apua, mutta pitäisi myös tiedostaa pinnan alla piilevät syyt, ja käydä käsiksi alkusyyhyn, eikä pelkkään oireeseen.
Henry Wuorila-Stenberg: Kätketyt kasvot, 2000, öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.
Henry Wuorila-Stenberg on tunnettu voimakkaista väreistä ja vahvasta tunneilmaisustaan. Seppo Fränti on kerännyt taiteilijan tuotantoa laajasti. Kätketyt kasvot -teoksessa oli ensinäkemältä painostava tunnelma, mutta kun maalausta tarkasteli lähemmin, koin siinä lempeyttä ja yleistä pohdintaa miehisyydestä. Yleensä sammakko kuvataan prinsessan käsiin, kun halutaan kuvata, kuinka neito suutelee sammakosta prinssin. Nyt osittain kaljuuntunut mies kannattelee omissa käsissään sammakkoa. Minulle yhdistelmä näyttäytyi siten, että mies kenties pohtii pystyisikö olemaan se haaveiden "prinssi", jota häneltä odotetaan, jota häneltä kenties vaaditaan? Vai kuvaako sammakko/prinssi hänen omaa suhdettaan omiin odotuksiinsa ja miehisyyteensä? Onko "unelmien prinssi" ainut hyväksytty mieskuva?
Tämä teos sai pysähtymään. Viime vuosina on kohistu jatkuvasti miehen ja naisen välisestä tasa-arvosta, miehen vallasta naisen kehoon ja sen ajatusmallin murtamisesta. Kaikki nämä ovat tärkeitä asioita, mutta jossain kohtaa mediamyllerrystä tuntui, että jokainen mies joutui varpailleen. Nekin hyväntahtoiset, jotka eivät tekisi pahaa kärpäsellekään. Että mies ei saisi enää katsoa naista hymyillen ilman, että vastapuoli tulkitsee heti katseen väärin. Tahallaan väärin. Tänä aikana on jälleen tarvittu tervettä ja kriittistä medianlukutaitoa.
Henry Wuorila-Stenberg: Kätketyt kasvot, yksityiskohta, 2000, öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.
Wuorila-Stenberg on kuvannut maalauksen miehen helläkätisenä. Hän ei purista sammakkoa, vaan kannattelee sitä varovasti. Katsekontakti miehen suunnalta kertoo kuitenkin äärimmäisestä keskittymisestä. Kuinka saada yhteys sammakkoon, jonka ääntelyä et ymmärrä? Kuinka vastata niihin vaatimuksiin miehisyydestä, joita et ole kenties itse itsellesi asettanut? Yhteiskunnassa on edelleen vallalla mielikuva, että toisen ihmisen voisi muuttaa itselleen sopivaan "muotoon". Vaikka pitäisi hyväksyä, että tietynlaista "yhteensulautumista" tulisi tapahtua molemmin puolin.
Henry Wuorila-Stenberg: Kätketyt kasvot, yksityiskohta, 2000, öljy kankaalle. Seppo Fräntin kokoelma.
Maalauksen vasemmassa alareunassa on kenties ne kätketyt kasvot, joista maalauksen otsikko kertoo. Kätketyt kasvot, joita ei uskalleta ottaa esiin, vaikka ne tuntuisivat omimmalta? Vai ne kätketyt kasvot, jotka kuiskivat, kuinka ja kuka miehen tulisi olla? Naisena maalauksen tarkasteleminen oli raikas sukellus yrittää ymmärtää miehisyyttä: oman perinteisen tulkintatavan ulkopuolelta.
Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelma.
Ray Rummukaisen ja Henry Wuorila-Stenbergin teosten lisäksi yksi mieleenpainuvimmista teoksista oli Anne Koskisen Omakuva. Pronssitaulu oli seinällä, jonka ohi saattoi kävellä kiinnittämättä siihen välttämättä sen suurempaa huomiota. Se oli tyhjä, mitäänsanomaton. Mutta pronssipinta heijasti katsojansa kasvot, kun sen eteen onnistui pysähtymään. Pinta ei ollut puhtaan peilimäinen, vaan venytti kohteensa. Muotoili kasvot uudelleen. Omakuva ei ollut minulle sellainen pinta, joka vain toteaisi: "Tänään näytät tältä", vaan pysäytti pohtimaan miltä näyttäisin, jos ne pinnan alla olevat ajatukset ja tunteet näkyisivät ulospäin.
Anne Koskinen: Omakuva, 2008, pronssi. Seppo Fräntin kokoelma.
Hullu rakkaus -näyttely oli laaja ja kuten mainitsin, surumielinen, mutta samalla puhdistava. Sellainen kokonaisuus, joka saa ajattelemaan eikä vain toteamaan. Jäin hieman kaipaamaan riemua ja iloa, mutta toisaalta uskon, että taiteessakin niitä tunteita on helpompi löytää. On terveellistä tutustua mielen kipupisteisiin. Meillä kaikilla on omamme.
Hullu rakkaus - Seppo Fräntin kokoelma on esillä Kiasmassa 10.1.2021 saakka.
Viidennessä kerroksessa aloitin tutustumisen näyttelyyn lukemalla valaistussa huoneessa näyttelytekstejä ja taustatietoa tulevalle. Huoneeseen kuului seinän takaa musiikkia, ja keskittyminen lukemiseen meinasi herpaantua. Musiikki sai aikaan kylmiä väreitä.
Rokeby Farm.
Teoskokonaisuus on kuvattu Rokebyn kartanossa, joka näyttelee teoksessa musiikin lisäksi suurinta roolia.
"Kartano sijaitsee Hudsonjoen varrella New Yorkin osavaltiossa. Kartanon rakennutti senaattori ja sotaministeri John Armstrong Jr. 1810-luvulla. 1830-luvulta lähtien talo on kuulunut Astorin vaikutusvaltaiselle liikemiessuvulle. Talossa asuu yhä suvun jälkeläisiä, taiteilijoita ja seikkailijoita.
Ragnar Kjartansson vieraili Rokebyssa ensimmäisen kerran vuonna 2007. Hän ihastui talon taianomaiseen ilmapiiriin ja halusi palata sinne. Ennen The Visitors -teoksen kuvauksia Kjartansson ja hänen ystävänsä viettivät talossa viikon ja tekivät musiikkia yhdessä.
Teoksessa esiintyy myös talon asukkaita ja omistajaperheen jäseniä ystävineen. He istuvat terassilla ja osallistuvat musiikkiesitykseen laulamalla."
"The Visitors koostuu yhdeksästä videoprojisoinnista, joissa taitelija ystävineen laulaa ja soittaa vanhassa amerikkalaisessa kartanossa. Reilun tunnin mittainen musiikkiesitys on taltioitu yhdellä otolla.
Videot kuvattiin ja äänitettiin talon eri tiloissa, kuten kirjastossa, työhuoneessa, musiikkihuoneessa, makuuhuoneessa ja kylpyhuoneessa - jokainen erikseen, mutta yhtä aikaa. Esiintyjät kuulivat toisensa kuulokkeiden kautta. Näyttelytilassa kuvat ja äänet yhdistyvät, ja katsoja saa kuulla ja nähdä orkesterin kokonaisuutena. (---)
The Visitors -nimi on lainattu Abba-yhtyeen viimeiseltä albumilta (1981). Kjartanssonia on inspiroinut Abban musiikki, jonka kaupallisen popin takaa hän löytää melankolisen pohjavireen."
Kun tiedossani oli etukäteen, että teos kestää yli tunnin (64 min) ajattelin, että nyt on aika raskasta settiä... Pidempään blogiani lukeneet tietävät, että juuri videoteokset ovat olleet minulle aina vähän hankalia lähestyä. Yleensä lähes poikkeuksetta teoksen ääreen tulee jostain keskivaiheilta, jolloin tarinaan on hankala päästä kiinni. Jos teos sattuu olemaan pitkä, en malta useinkaan katsoa teosta kokonaan. Maltillinen videoteoksen mitta on mielestäni 10-20 minuuttia, maksimissaan. Mutta että 64 minuuttia!? Noh, yritetään...
Kun astuin valoisasta huoneesta seinän taakse hämärään tilaan, ei mennyt minuuttiakaan, kun silmiini alkoi kohota kyyneliä. Miten voimakas tunne! Se kaikki alkoi kokonaisvaltaisesta kauneuden tunteesta. Musiikki oli ihanan rauhoittavaa, ja kartanon huoneet olivat kuin eloon herätettyjä maalauksia. Hämärä valaistus, vanhat huonekalut, valtavat kirjahyllyt, rosoiset seinät, leveät lautalattiat, paksut antiikkimatot, upeat väriyhdistelmät, vanhat valokuvat, taulut ja muu taide. Sydän meinasi pakahtua!
Ólafur Jónsson.
Lopulta vietin tilassa 1,5 tuntia ja silti jäi kipinä, että tahtoisin kokea lisää. Teos alkaa siitä, kun kuvaustilannetta valmistellaan. Muusikot ottavat paikkansa huoneissa, ja kylpyammeessa makaava Kjartansson soittaa akustisella kitarallaan ensimmäiset sävelet ja alkaa laulaa hiljaa. Yksi kerrallaan muut muusikot yhtyvät mukaan omilla instrumenteillaan (flyygeli, sello, haitari, banjo, rummut, basso, sähkökitara). Eroa käsittelevä sanoitus "Feminine Ways" perustuu Ásdís Sif Gunnarsdóttirin kirjoittamaan runoon.
Ragnar Kjartansson.
Feminine Ways
A pink rose
In the glittery frost
A diamond heart
And the orange red fire
Once again I fall into
My feminine ways
You protect the world from me
As if I'm the only one who's cruel
You've taken me
To the bitter end
One again I fall into
My feminine ways
There are stars exploding
And there is nothing you can do
Naiselliset tavat
Vaaleanpunainen ruusu
kuuraisena kimmeltää
Sydän timanttinen
ja liekki punahehkuinen
Aina uudestaan mä lankean
tapoihini naisellisiin
Suojelet maailmaa minulta
kuin kukaan muu ei olisi julma
Olet vienyt minut
loppuun katkeraan
Aina uudestaan mä lankean
tapoihini naisellisiin
Taivaan tähdet räjähtää
eikä sille voi mitään
(suomennos Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä)
Shahzad Ismaily.
Katse kiertää valkokankaalta toiselle. Mitä lähemmäs kutakin soittajaa saapuu, sitä voimakkaammin katsoja on osa juuri kyseistä huonetta ja soittajaa. Äänimaailma toimii todella upeasti. Äänet kantautuvat eri huoneista, mutta samalla kertaa voi nähdä useampaan huoneeseen. Mielestäni valkokankaiden sijoittelu oli onnistunut, sillä aivan kaikkia huoneita ei näe kerralla. Tämä saa katsojat kiertelemään tilassa, antamaan aikaa eri soittajille. Katsoja kuitenkin näkee useamman soittajan reaktiot ja tunteet tilanteissa.
Jokainen teoksen muusikko näyttää olevan mukana täydellä tunteella. Heidän eleitään ja ilmeitään on rauhoittavaa katsella. Välillä soitetaan yhdessä, välillä improvisoidaan ja välillä jokainen saa oman hetkensä. Yhden soittajan ottaessa tilanteen haltuun, muut soittajat eivät näe häntä, mutta kuulevat soiton kuulokkeista. Jokainen elää hetkessä mukana: keinuen, lyöden jalalla rytmiä, painaen silmänsä kiinni.
Þorvaldur Gröndal.
Kjartan Sveinsson.
Tunnelma oli todella erikoinen. Jokainen muusikko on "eristetty" omaan huoneeseensa, mutta silti teos on yhtenäinen, ja katsoja saa parhaimman näköalapaikan teoksen kokonaisuudelle. Minulla oli olo, että teos esitetään juuri minulle. Että olen osa kokonaisuutta.
Gyða Valtýsdóttir.
Kristín Anna Valtýsdóttir ja Ragnar Kjartansson.
Loppupuolella soittajat yksi kerrallaan jättävät huoneensa ja kokoontuvat Davíð Þór Jónssonin flyygelihuoneeseen. Tässä vaiheessa katsojat kulkevat valkokankaalta toiselle sitä mukaa, kun huoneet tyhjenevät. Kitaroiden, sellon ja banjon säestyksellä jokainen laulaa päättymättömästi lausetta "Once again I fall into, my feminine ways". Avataan kuohuviinipullo, sytytetään sikarit. Ryhmä siirtyy yhdessä ulos, jossa terassilla ollut kuoro liittyy osaksi soittajia.
Kaikki katsojat ovat siirtyneet yhden valkokankaan eteen. Soittajat ja kuoro laulavat edelleen päättymättömästi "Once again I fall into, my feminine ways", ja ryhmä kulkee yhdessä utuiselle pellolle. Kyyneleitä pitää pinnistellä todella voimakkaasti, etteivät ne muuttuisi äänekkääksi itkuksi siinä vaiheessa, kun Davíð Þór Jónsson nostaa kätensä kitaraa soittavan Ragnar Kjartanssonin hartialle. Miehet kävelevät rinta rinnan. Osa pitää toisiaan kädestä kiinni. Mikä ylistys ystävyydelle! Ryhmä katoaa hiljalleen horisonttiin.
Katsojille paljastuu huoneiden järjestys viimeistään siinä vaiheessa, kun mieshenkilö käy teoksen loppussa laulua hyräillen sammuttamassa yksi kerrallaan huoneiden kamerat. The Visitors oli häkellyttävän kokonaisvaltainen elämys! Valitettavasti mikään muu teos ei tuntunut tämän jälkeen enää miltään. Kertosäe jäi niin voimakkaasti päähäni, että hyräilin sitä pitkin päivää. Teoksen kerrottiin olevan "koskettava musiikillinen elämys, luovuuden, yhteisöllisyyden ja ystävyyden ylistys". Sitä se tosiaan oli. Huomasin liikutuksen lisäksi naurahdellen hymyileväni. Vatsassa oli voimakas hyvänolon tunne. Ikään kuin perhosia, mutta ilman painostavaa jännitystä. Rauha. Jälleen yksi hurmioitumisen tunne. Kiitos Kiasma ja kiitos Ragnar Kjartansson! ♥
Tässä videoitu teos San Franciscon MoMassa vuodelta 2017. Teoksen voi nähdä ja kuunnella, mutta siitä ei välity lähimainkaan samanlainen tilakokemus kuin näyttelytilassa koettuna. Videosta ja still-kuvista puuttuu osallistavuus ja äänien vaihtelut oman liikkeen myötä. Mikäli haluat kokea aidon elämyksen, älä avaa videota, vaan käy kokemassa se ensin itse.
