Ikonin kaunistajat

Tihvinän Jumalanäidin ikonin riisoja 1800-luvulta, kullattua hopeaa.

Aiempien postausten kotimaan matkailusta puheen ollen, annan Kuopio-vinkkinä RIISAn uusimman näyttelyn. Ikonin kaunistajat esittelee ikoniliinoja, riisoja ja käspaikkoja.

Yksityiskohta Petsamon luostarin ikoniliinasta.

Ikoniliina on ikonin päälle ripustettu kapea, mutta molemmista päistään levenevä liina, joka on tavallisesti koristeltu kirjomalla tai applikoimalla. Ikoniliinoja valmistettiin etenkin 1800-luvulla ja niitä vaihdeltiin kirkkovuoden kierrossa vaihtuvien liturgisten värien mukaan.

Riisa on ikonia suojaava ja peittävä metallivaippa, jonka alta ikonista näkyy vain pyhien henkilöiden ihoalueet: kasvot, kädet ja jalat. Riisojen valmistus yleistyi 1600-luvulla, mutta eniten niitä valmistettiin 1700-1800-luvuilla. Ne tehtiin usein hopeasta, kuparista tai messingistä. Koristelussa vaikuttivat ajan tyylisuunnat, jotka omaksuttiin länsimaisten vaikutteiden myötä. Riisoja kaunistettiin esimerkiksi kullatulla hopealla, filigraanikoristelulla, emalilla, jalokivillä ja helmillä.

Käspaikka on ikonin päälle ripustettava leveähkö ja pitkä pellavapalttinaliina, jonka molemmat päät on koristeltu samanlaisella kuviolla. Karjalaisissa käspaikoissa on käytetty perinteisesti punaista etupistokirjontaa ja tyypillisiä koristeaiheita ovat erilaiset linnut, kasvit, puut ja kukat.

Vasemmalta oikealle: Konevitsan Jumalanäidin ikonin riisa, Pietari 1800-luvun alku; Tihvinän Jumalanäidin ikonin riisa, Pietari 1849; Sergei Radonezhilaisen ja Rostovin metropoliitta Dimitrin ikonin riisa, Pietari 1830. 

Riisa saattaa olla valtaväestölle kummallinen käsite, sillä nykyikoneissa, tai edes taidekirjoissa, niitä ei juurikaan näe. Ikonikirjoissa huomio keskitetään itse ikoniin, ei sen koristamiseen, mikä on ihan ymmärrettävää. Pidän RIISAn näyttelyä kuitenkin tärkeänä ymmärtää ikonin kaunistajien syvempää merkitystä. Kuten intendentti Katariina Husso avajaispuheessaan ilmaisi:  

"Riisat kertovat omaa tarinaansa uskovien rakkaudesta ja kunnioituksesta kirkkoa ja pyhiä [henkilöitä] kohtaan: ne on yleensä hankittu lahjoitusvaroin. Niitä voisi kutsua votiivilahjoiksi, koska ne ilmentävät ihmisten kiitollisuutta, toiveita ja rukouksia. Riisat eivät suinkaan ole rappiota, vaan vilpittömän rakkauden ja kunnioituksen tunnusmerkkejä. Kaikki esillä olevat riisat on aikanaan evakuoitu sodan jaloista. Loiston ohella niissä näkyy tuhon ja hävityksen jäljet: jotkut ovat kadottaneet ikoninsa, jotkut ovat vaurioituneet tai niistä on matkan varrella kadonnut kokonaisuutta kaunistaneet jalokivet."

Jumalanäiti Palava pensas -ikoni, 1700-1800-lukujen vaihde, riisa valmistettu Pietarissa 1817, 

Yksityiskohta Jumalanäiti Palava pensas -ikonin riisasta.

Osa riisoista on palautettu alkuperäiseen loistoonsa yhteistyössä Metropolia ammattikorkeakoulun kanssa. "Näin saamme näkymän siitä, millaisiksi ne alun perin valmistettiin", Katariina Husso kertoo.

Yksityiskohta Jumalanäiti Palava pensas -ikonin riisasta.

Käspaikkojen keskellä on Älä itke minua äitini -ikoni 1700-luvulta, riisa ja sädekehä 1700-1800-lukujen vaihteesta.

Syksyllä 2021 RIISAn tekstiilikokoelma sai arvokkaan lisän, kun kokoelmiin saatiin lahjoitus mikä sisälsi 82 käspaikkaa. Suomalaiset tuntevat käspaikan kenties parhaiten juuri karjalaisena perinteenä, mutta niitä on käytetty monien kansojen kulttuureissa. Esimerkiksi Ukrainassa käspaikkaperinne on edelleen elossa ja näyttelyssä olevat ukrainalaiset käspaikat muodostavat oman kokonaisuutensa. "Käspaikka ei ollut tavallinen käsipyyhe, vaan rituaaliesine. Käspaikat seurasivat ihmistä läpi elämän – syntymästä kuolemaan", muistuttaa amanuenssi Ilona Pelgonen.

Käspaikat vasemmalta oikealle: käspaikka 1900-luvun alusta, tohtori Aino Yliruokanen toimi Äänislinnan lastensairaalassa 1941 ja sai käspaikan lahjaksi potilaiden omaisilta; käspaikka 1800-luvulta, venäjänkielisessä tekstissä lukee "syö leipää ja suolaa" ja "puhu totta", aiheena tyylitelty elämänpuu, kukkia ja lintuja; käspaikka 1900-luvun alusta, tohtori Aino Yliruokanen on saanut käspaikan lahjaksi potilaiden omaisilta.  

Samalla tavalla kuin riisat, myös ikoniliinat ja käspaikat tuovat kauneutta jumalanpalvelusten toimituksiin. "Liinat ovat yleensä seurakuntalaisten rakkaudella valmistamia. Kirkkoa kaunistava tekstiili on sekä tekijänsä rukous että lahja omalle pyhäkölle", Pelgonen kertoo.

Näyttelyssä on mukana ensimmäistä kertaa myös arvokasta arkistoaineistoa museon kokoelmista - karjalaisten käspaikkojen malleja. Sortavalan seminaarissa opiskellut Viivi Räbinä-Hernberg on kerännyt ja piirtänyt niitä Salmissa vuosina 1936–37. Teos sisältää 30 käspaikan mallia.

Korsunin Jumalanäidin ikoni, 1800-luvun puoliväli, riisa valmistettu Pietarissa 1852.

RIISAn kokoelmanäyttely Pyhyyden portailla kertoo paitsi Suomen ortodoksisen kirkon myös Suomen historiasta, toisesta maailmansodasta, evakuoinnista ja kulttuurin jälleenrakennuksesta. Samalla näyttelyssä pääsee tutustumaan myös henkeäsalpaavaan käsityötaiteeseen lähes loputtomilla tekniikoilla. Ikonin kaunistajat täydentää tätä näyttelykokemusta.

Yksityiskohta Kasperovin Jumalanäidin ikonin riisasta, 1700-luvun puoliväli.

Luterilaisin silmin ortodoksisen kirkon arvokkaat ja runsaat materiaalit voivat tuntua vierailta, mutta: "Arvokkaiden materiaalien käyttö kirkkotaiteessa on vanhaa perinnettä. Jalometalleja ja -kiviä käytettiin Bysantissa, millä on tietysti suora kytkös Bysantin hoviin ja kulttuuriin. Kuten tunnettua, kirkkotaiteen vaikutteet saapuivat slaavilaisille alueille Bysantista ja meille pohjolaan ne välittyivät tätä kautta", Katariina Husso muistuttaa.

Ikonin kaunistajiin pääsee tutustumaan 7.1.2023 saakka.

Museossa on esillä myös Pääsiäismuna - Ylösnousemisen symboli -näyttely.

Tekstilähteet:
intendentti Katariina Husso, amanuenssi Ilona Pelgonen