Voiko sairaalataide olla liian julkista?

Samuli Naamanka: Älyn humaani valo, 2019, graafinen betoni. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Aloittaessani KYSin taideasiantuntijana, minulla oli yksi selkeä päämäärä: tehdä sairaalataidetta näkyväksi. Sairaaloissa on parhaimmillaan paljonkin taidetta, kun osaa katsoa. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että minäkään en tiennyt taideasiantuntijan ammatista ennen kuin tehtävä tuli avoimeen hakuun. Että sairaalassa olisi joku, jonka tehtävä on huolehtia ja vastata taidekokoelmasta ja koordinoida taideasioita. Harvalle sairaalasta tulee ensimmäisenä mieleen taideasiat, mutta halusin osoittaa, että taiteella on sairaalaympäristössä merkitystä.

Pentti Otsamo: Järvellä, 2019, yksityskohta 4-osaisesta teossarjasta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kun aloin saada kommentteja yksittäisiltä henkilöiltä, että he ovat minua seuraamalla alkaneet kiinnittää huomiota sairaalataiteeseen (tai julkiseen taiteeseen ylipäänsä), tiesin onnistuneeni tavoitteessani. Mieleeni on jäänyt myös eräs saamani sähköposti, jossa henkilö halusi kertoa kuinka merkittävänä hän oli erään KYSissä näkemänsä taideteoksen nuoruudessaan kokenut. Hän halusi kysyä, vieläkö se on jossain esillä. Lähetin hänelle kuvan teoksesta ja kerroin missä teos nykyään sijaitsee.

Koen, että olen saanut kasvatettua omalla työlläni kiinnostusta sairaalataidetta kohtaan, mikä tuntuu hienolta. Se näkyy myös siinä, että minua pyydetään kertomaan KYSin taiteesta erilaisiin tilaisuuksiin ja pitämään taidekierroksia. Yasushi Koyaman Karhun kalaonni on ollut suoranainen somejulkkis. Moni on käynyt sitä ohikulkiessaan kuvaamassa. Aihe tuntuu olevan selvästi positiivisessa nosteessa.

Ja silti takaraivossani jyskyttää ajoittain pelko, että onko sairaalataide jo liiankin julkista?

Jukka Hakanen: Kurkistus metsään, 2019, seinämaalaus. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Terho Sakki: Primavera / Purot kalliossa, 1983, graniitti ja ruostumaton teräs. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Halusin tehdä sairaalataidetta näkyväksi, mutta vastuu välillä pelottaa. Minua on kyselty jo ainakin viideltä eri taholta, että menisin kertomaan omasta työstäni KYSin somekampanjaan, mutta sisu on mennyt kaulaan. Vaikka vilpittömästi uskon sairaalataiteen asemaan, ajattelen myös, että sairaalassa tärkeintä työtä tekevät ihmisten kanssa työskentelevät henkilöt: he, joiden vuoksi sairaalaan tullaan. Viralliset somekampanjat kuuluvat mielestäni heille.

Pauno Pohjolainen: Aivoitus, 2010, teräs. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Eemil Halonen: Äiti ja lapsi, 1925, pronssi. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

KYSin taideasiat kulminoituvat ymmärrettävästi minuun, mutta välillä tuntuisi turvallisemmalta jakaa vastuuta (ja näkyvyyttä) jonkun toisen kanssa. Museotyössä kaikki jaettiin yhteisesti: vastuut, haasteet ja onnistumiset. Muistutettakoon, että minähän en tee nytkään päätöksiä tai asioita täysin itsekseni, mutta tuntuisi vähän kummalliselta piiloutua taideasioissa Kiinteistöhallinnon muiden työntekijöiden taakse. Voisitko sinä projekti/lvi/sähkö/kiinteistö/rakennusinsinööri tulla minun kanssa puhumaan sairaalataiteesta, ettei minun tarvitsisi mennä yksin? Uskoisiko sitä kukaan? Haluan työkavereideni ja yksikköni joka tapauksessa olevan ylpeitä tekemästäni työstä, samalla tavoin kuin toivoin museotyökavereiden olevan ylpeitä edellisestä työstäni. Koen tekeväni töitä yksikköni, ja tietenkin myös sairaalan hyväksi.

On sanottava, että tuki sieltä työkavereilta tulee. Aina. Ja suorasanaiset työkaverit osaavat palauttaa epävarmuuden keskellä painivan persoonani tarvittaessa maan pinnalle. Kerroin työkavereilleni tästä sairaalataiteen näkyvästä (ja "huolestuttavasta") kasvusta:

Minä: Minä olen nyt niin taidekuplassa, että pelottaa se ensimmäinen kritiikkikommentti, että "Jaaha, eikö siellä sairaalassa hoideta potilaita enää ollenkaan, kun kaikki on vaan pelkkää taidetta!"
Työkaveri 1: Henna....et sinä nyt yksistään NIIN paljon julkisuutta saa aikaan, että pelkästään taiteesta puhuttais.
Minä: No hyvä, jos tilanne näyttää ulospäin normaalilta.
Työkaveri 2: Siinä on taas perinteinen suomalainen, ei voi vaan nauttia, kun saa hyvää aikaiseksi. Nyt nauti!

Kari Juutilainen: Nimetön, 2016, akryyli kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Ulla Tonteri: Lukutuokio, 2009, öljy kankaalle. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Hyvä julkisuus? Voiko se kuitenkaan kestää loputtomiin? 

Ehkä pitäisi osata jättää mahdolliset ulkopuolelta tulevat kommentit omaan arvoonsa ja keskittyä niihin lukuisiin kivoihin kommentteihin, jotka tulevat minulle sairaalan sisältä. Niin kuin tämä vähän huvittava tilanne, joka sattui itse asiassa työpäivän jälkeen kaupan hyllyjen välissä. Olin tutkimassa shampoohyllyä, kun viereeni tulee nainen:

Hän: Anteeksi, mutta nyt on pakko kommentoida!
[Saatoin näyttää hieman säikähtäneeltä...]
Hän: Minä näin sinut alkuviikosta KYSin uutisissa ja mietin jo sen kuvan nähtyäni, että kylläpä on kivannäköiset kengät ja sukkahousut, että mistähän tuollaisia saa. Niin siis, minä olen X ja työskentelen KYSissä. Ja nyt kun sinä sitten ilmestyit siihen niin ajattelin, että on pakko kysyä!

(Keskustelu lähti tässä kuvassa nähdyistä kengistä ja sukkahousuista.) Yasushi Koyama lahjoitti sairaalan taidekokoelmaan Karhun kalaonni -veistoksen. Kuva: Sakari Partanen / KYS.

Tämä ei nyt ollut suora kommentti sairaalataiteeseen, mutta kun olimme käsitelleet minun kengät ja sukkahousut, hän kertoi pitävänsä Yasushi Koyaman lahjoitusta hienona asiana. Hän kehui myös rakentuvan psykiatriatalon taiteilijavalintoja ja kertoi seuraavansa blogiani.

Kiitin häntä, että hän uskalsi tulla juttelemaan. Sanoin tiedostavani, että minua välillä tuijotetaan, enkä aina tiedä syytä, joten on mukavaa, kun joku uskaltautuu puhumaan. Tällöin rikotaan jää ja voi kohdata toisen henkilön aidosti. (Terveisiä, jos tunnistat itsesi tekstistä. Piristit iltapäivääni!)

Mari Arvinen: Viidakko-sarja, 2017, yksityiskohta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Kaisu Sirviö: Valo, puunlehdet, linnut ja kukat, luonnon lohdutus, 2022, yksityskohta 4-osaisesta teossarjasta. Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelma.

Ammatillinen itsevarmuuteni ei ole vielä isomman yleisön edessä (ja julkisesti) sillä tasolla, missä koen todellisuudessa olevani. Ja se vastuun kantaminen yksin jännittää. Pelottaa jo nyt etukäteen ne tilanteet, joihin olen ensi vuodeksi lupautunut.... Voisinko kuitenkin lainata jotain insinööriä henkiseksi esiliinaksi?

Oman ammattikunnan tuki tuntuu onneksi myös vahvana taustalla. Sain esimerkiksi pitää taidekierroksen entisille taidehistorian ja taidekasvatuksen opettajilleni Jyväskylän yliopistosta, joita katson ammatillisesti todella paljon ylöspäin. He ovat nähneet ammatillisen kasvuni opiskelijasta työelämään. Kierroksen lomassa eräs KYSin työkaveri toisesta yksiköstä pysähtyi luoksemme kesken opastuksen, ja puhui minusta hyvää näille naisille. Hän sai sanoillaan näyttämään minut hyvältä arvostamieni henkilöiden edessä. Sydänalassa liikahti melkoisesti. Joten pitäisi vain uskaltaa rohkeammin luottaa itseensä myös julkisesti, kun ympärillä on tuollaisia työkavereita!