Parppeinvaaran Runokylä

Kirkkokierroksen jälkeen suuntasimme Parppeinvaaran Runokylään. Täältäkin avautui komeat maisemat Ilomantsin yli. Vaara on saanut nimensä 1800-luvulla Parppein suvulta. Jaakko Parppei (1792-1885) oli kuuluisa kanteleensoittaja. Parppeinvaaran Runokylää alettiin rakentaa 1960-luvulla karjalaisen rakennustaidon ja runonlaulajien kunniaksi. Runokylän rakennukset on rakennettu vanhaa perinnettä kunnioittaen tai siirretty muualta.

Runonlaulajan pirtti oli ensimmäinen vaaralle pystytetty perinnerakennus ja se valmistui 1964. Pirtin avaamisen myötä Ilomantsissa elvytettiin karjalaisen kansannaisen perinneasun, feresin, käyttö. Edelleen pirtissä voi kuulla kanteleensoittoa ja nähdä feresejä. Meidän vierailullamme kansanmuusikko Liisa Matveinen soitti mm. sekä Valamon että Konevitsan kirkonkellot. Voisin kuunnella kanteensoittoa loputtomiin! Kuten ruotsalainen antropologi Gustaf Rezius kuvaili Jaakko Parppein soittoa: "Se oli lempeää, harrasta, surumielistä musiikkia; meistä se tuntui tulevan kaukaa, epämääräisestä suunnasta: hiljainen sointi ilmasta, humina avaruudesta." (Teksti: Rauno Nieminen - Parppein kantele)

Ilomantsi on ollut vuosisatoja itäisen ja läntisen kulttuurin kohtauspaikka. Yhteydet Venäjän Karjalaan olivat vilkkaat. Ennen 1600-lukua suuri osa paikkakuntalaisista oli ortodokseja. Ortodoksinen kirkko suhtautui suopeammin runonlauluun kuin luterilainen kirkko. Runonlaulutaito siirtyi muistinvaraisena sukupolvelta toiselle. Nimensä mukaisesti runoja laulettiin, ei lausuttu. Runonlaulutyyppeihin kuuluivat kertovat runot, tunnelmarunot, häälaulut sekä loitsut. Runonkerääjät löysivät kansallisuusaatteen innoitamana Ilomantsista rikkaan runoaarteiston. 

Toivo Talven maalaus itkuvirsien esittäjästä, 1935.

Mateli Kuivalattaren syntymäkodin pihapiiristä Koitereen rannalta, Huhuksen Siitarinvaaralta siirretty kaksiosainen aitta. Aitan portailla Mateli lauloi runoja Elias Lönnrotille 1838.

Parppeinvaaralle 1970-luvulla siirretty Mateli Kuivalattaren (Magdaleena Ikonen os. Kuivalainen 1771-1846) aitta esitteli runonlaulajan elämää. Matelia pidetään yhteä merkittävimmistä Kantelettaren karjalaisten runojen laulajista. Mateli Kuivalatar oli harras luterilainen, mutta kansanusko loitsuineen ja parannustaitoineen oli hänelle tärkeää. Krisitilliset ainekset ja kansanusko elivät hänen elämässään rinta rinnan ja sekoittuivat loitsuissa. Niillä pyrittiin parantamaan sairauksia, saamaan metsästysonnea ja nostattamaan lempeä.

Nouse lempi liehumahan,

Kunnia kukostamahan!

Kule kuu, palate päivä,

Pala nuorten miesten mieli!

Syän syttyös tulehen,

Povi polttohon kovahan,

Vatsa valkien väkehen,

Mieli melki heltehesen,

Jott' ei oisi öissä maata,

Eikä päivällä levätä! 

Parppeinvaaralle rakennettiin vuonna 1980 Kaikkien pyhien tsasouna. Sen esikuvana käytettiin sodassa tuhoutunutta Korpiselän Tolvajärven tsasounaa. Tsasounahanke oli ollut ajatuksissa jo 1970-luvulla, mutta sai tuulta alleen vasta, kun Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö ja ortodoksinen seurakunta saivat yhteistyökumppanikseen - hieman yllättäen - Yleisradion. YLE tarvitsi karjalaista rukoushuonetta runonlaulaja Larin Paraskesta (1833-1904) kertovaa dokumenttia varten. Tsasounan rakensivat paikalliset hirsirakentamisen ammattilaiset, mutta monet yksityiskohdat, kuten risti ja ovi, valmistettiin TV 2:n työpajoissa. Ikonit maalasi paikallinen ikonimaalausryhmä.

Ravintola Parppeinpirtti oli hyvä paikka tankata seuraavaa kohdetta varten. Tässä vaiheessa alkoi olla jo sen verran nälkäkin, että ruokatauko oli paikallaan (osa porukasta alkoi hieman ärtyä). Etukäteen 23.50 euron hinta hieman hirvitti, mutta oli täysin jokaisen euron arvoinen! (Eikä tämä ei ole maksettu mainos.) Tänne tullessa kannattaa tosiaan kerryttää sitä nälän tunnetta, sillä nykykarjalainen pitoateria tarjoilee mm. talon perinneleipomossa paistettuja riisipiiroita ja vatruskoita munavoin kera, vihersalaattia, valkosipulista salaatinkastiketta, metsäsienisalaattia, pirtin kaalisalaattia, tomaatti-sipulisalaattia, perinteistä tilli-etikkakurkkua, terriinejä, karjalaista kaalia, kurkkuveneitä, Valamon luostarin hapankaalia, kylmäsavulohta, smetana- ja sherrysillejä, savusärkeä, salaattijuustokuutioita ja porkkana-puolukkahilloa. Olin jo alkupalojen jälkeen ihan täynnä, mutta kaikkea teki mieli maistaa....

Ilomantsi aikoi tosiaan tehdä turisteihinsa hyvän vaikutelman! 

Ja hei, Parppeinvaara kuuluu myös Museokorttikohteisiin!

Itkuvirsistä ilotuksiin

”Arkkipiispalla vieraana” on luentoiltasarja, jossa arkkipiispa Leo kutsuu vieraakseen tunnettuja henkilöitä puhumaan heille tärkeistä aiheista. Eilen (26.1.) vieraana Kuopion kaupungintalolla oli musiikin tohtori ja Värttinän entinen laulaja sekä taiteellinen johtaja Sari Kaasinen, joka luennoi aiheesta ”Itkuvirsistä ilotuksiin – karjalaisen naisen elämänkaari lauluissa”. Arkkipiispan pitämän esittelyn ja pohjustuksen jälkeen Kaasinen nosti syliinsä 15-kielisen kanteleen ja esitti kappaleensa ”Emoseni miut synnytteli”. Täytyypä sanoa että oli kyynelissä pidättelemistä. Viimeksi olen ollut tekemisessä kanteleen kanssa ala-asteella, kun opettelimme soittamaan niitä muutamaa hassua kieltä. Sen jälkeen en muista kovinkaan usein kanteletta kuulleeni. Kuinka on mahdollista, että maamme kansallissoitin on kadonnut miltei kokonaan nykykulttuurista? Olin jopa unohtanut kuinka kaunis ääni siitä lähtee, vaikka näppäilisi vain yhtä kieltä; rauhoittava ja jotenkin meditatiivinen.

Kaasisen rempseä ja iloinen olemus toi hymyn huulille. Murteella puhuva musiikin tohtori ei halunnut korostaa titteliään, vaan sanoi tohtorin tutkinnon olleen vain ajanjakso, jolloin sai keskittyä täysillä vain siihen yhteen aiheeseen. Mielenkiintoista aihetta hän tutkikin ”Voiko tämän päivän nainen/ihminen synnyttää laulunsa kuten ikiaikainen nainen hetkessä ja hetkestä?”. Kaasinen oli saanut tohtorinpaperit sanoin ”Sari, sinä olet nykypäivän runonlaulaja”.

Kaasisen luennosta kävi ilmi, että samanlainen laulujen elämänkaari on nähtävänä niin nykyihmisillä kuin entisaikojen ihmisilläkin. Jokaiselle lapselle on oma äiti laulanut ne tutut kehtolaulut (Tuu tuu tupakkarulla ja Nuku nuku nurmilintu); tai nykyisin kai puhutaan uni- tai nukuttamislauluista. Jos ei äiti ole laulanut, kaikkien vanhemmat ovat hyssytelleet ja rauhoitelleet; nekin ovat nykyajan ”kehtolauluja”.

Lapsen kasvaessa mukaan tulevat leikkilaulut, kuten ”Harakka huttua keittää” tai ”Hämähämähäkki”. Hassua kuinka nämä samat laulut ja lorut eivät katoa ajan myötä. Tässä perinne kulkee sukupolvelta toiselle. Samalla tavoin entisaikojen loitsut ja manaukset ovat mukana nykypäivässä. Kukapa ei muistaisi äidin varoitelleen jonkin asian tekemisestä tai tekemättä jättämisestä, ja jokaiselta pääsee suustaan noiduttuja manauksia; ainakin silloin jos iskee varpaansa johonkin.

Nuoruuteen liittyy tietynlainen mustavalkoisuus, uhma ja kaikkivoipaisuus, jolloin tuntee olevansa paras kaikista. Silloin nuoret lauloivat muun muassa ”haukkumalauluja” vanhoista akoista, ”rakkauslauluja/ilotuksia” oman- tai naapurikylän pojista/tytöistä.

Ennen vanhaan naisen arki alkoi naimisiin mennessä. Silloin tehtiin joko hyvä tai huono naimakauppa. Näitä naisten lauluja voi hyvin lukea Kantelettaresta. Siellä voivotellaan tai iloitaan elämästä ja avioliitosta. Siinä missä Kalevalan miesten laulut ovat pitkiä ja mahtavia ja tarkoitettu yleisölle, ovat Kantelettaren naisten laulut henkilökohtaisia ja lyhyitä. Ennen naisten mennessä naimisiin heidän elämänsä rajoittui siihen mökkiin jossa asuivat ja sen lähiympäristöön, kun taas miesten maailma jatkui kauas. He kävivät metsällä ja naapuripitäjissä, kulkivat ja matkustelivat, lauloivat laulujaan porukoissa ja toisilleen. Nainen lauloi yksin hiljaisessa pirtissä itselleen tai lapsilleen.

Avioliiton tuottaessa ensimmäisen lapsen, laulujen elämänkaari sulkeutui, sillä omalle lapselle alettiin laulaa niitä tuttuja kehtolauluja, joita itsekin oli lapsena kuullut. Itkuvirret ovat nykyisin sama kuin itkeminen; samalla lailla siinä päästää pahan olon pois kun saa hetken lietsoa sitä ikävää tunnetta. Niinhän se on, laulut kiertävät ihmisten elämässä samoin kuin ennen.

Luentoillassa pohdiskeltiin myös sitä, miksi nykyisin ei lauleta samalla lailla, kuten esimerkiksi nuo Kantelettaren naisten laulut. Tulimme siihen tulokseen, että nykypäivänä ei ole hiljaista; koko ajan jossain surisee tai hurisee, jokin laite. Ei ole tarvetta täyttää hiljaisuutta. On hankala ajatella aikaa jolloin mökki oli aivan hiljainen. Ääninä vain tuli hellassa, työskentely tai lapsen äänet. Silloin voisi itsekin kuvitella laulavansa ja keksivänsä lauluja siitä hetkestä tai tunteesta. Tuossa hiljaisuudessa voi sanoa kuulleensa ajatuksensa, nykyisin niitä on vaikeampi kuulla ja kuunnella.

Tulevaisuudesta emme voi tietää, vaan voimme vain odottaa millaisia lauluja se tuo tullessaan. Toivottavasti lauluperinteen siirtäminen sukupolville kuitenkin jatkuu. Luentoillan lopuksi Kaasinen soitti ja lauloi ”Tuu tuu tupakkarulla” sekä ”Nuku nuku nurmilintu”. Hektisyys ja ylimääräiset äänet olivat poissa. Oli vain tuo kaunis, meditatiivinen hetki, kanteleen sointi ja Kaasisen upea ääni. Esiintyminen päättyi raikuviin aplodeihin ja hektisyys palasi juostessani luennolta suoraan bussiin. Silti illassa oli paljon sellaista, jolla aion rauhoittua ja jota aion kantaa mukanani.