Hiljaista taidetta?

Kuopion taidemuseossa on erikoinen kokoelmanäyttely. My silence - Hiljaisuuden ääni keskittyy teoksiin, jotka ovat vähäeleisiä ja pelkistettyjä. Teokset ovat läpileikkaus Kuopion taidemuseon nykytaiteen hankinnoista 2000-luvulla. Esillä on valokuva- ja videotaidetta, maalauksia, piirroksia sekä veistoksia. Näyttely on nimetty Mika Taanilan My Silence -videoinstallaation mukaan. Teos pohjautuu Louis Mallen elokuvaan Ilta Andrén kanssa. Teoksessa kaikki elokuvan kohdat, joissa on puhetta, on leikattu pois. Jäljellä ovat eleet, liikkeet, valo, kehonkieli ja henkilökemia.

Taanilan teoksen tavoin My Silence -näyttelystä on poistettu yksi elementti. Näyttely on riisuttu teksteistä. Teosten yhteydessä ei ole teoslappuja, joista katsoja saa tiedon teoksen nimestä, taiteilijasta tai ajoituksesta. Katsojalle ei avata teosten syntyyn vaikuttaneita tekijöitä eikä tarjota tulkintoja siitä, mihin yhteyteen ne ehkä liittyvät tai millaista sanomaa ne mahdollisesti kantavat. Jäljellä on olennainen eli taideteos ja lähtökohtana katsojan ja teoksen välinen kohtaaminen.

Ihan rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että näyttelykokemus oli aluksi todella vaikea. Jo se periaate, että blogissani näkyvien teosten yhteydessä tulee olla aina kontekstitiedot aiheutti ensin suurta hämmennystä. Miten muuttaa omaa tulkintatapaa, kun on tottunut siihen, että ensin vilkaistaan taiteilijan ja teoksen nimi ja vasta sen jälkeen lähdetään syventymään teokseen? Tässä kaikessa oli nimittäin vielä sekin ongelma, että tunnistin välittömästi tiettyjen taiteilijoiden kädenjäljen, mutta teosten nimiä en voinut kuin arvailla. En siis osannut suoralta kädeltä heittäytyä tietämättömyyteen ja sellaiseen katsantotapaan, jossa olisi ollut vain minä ja teos.

Halusin kuitenkin kokea näyttelyn siten kun se oli tarkoitettu - ilman teostietoja. Päätin siis olla kyselemättä teoslistaa henkilökunnalta (vaikka tiukkaa se teki). Tämän vuoksi tästä postauksesta tulee myös ensimmäinen, jossa ei ole kuvien yhteydessä minkäänlaisia kontekstitietoja (*huono omatunto*). Osa teoksista oli tuttuja aiemmilta näyttelykäynneiltä, joten sivuutin ne lähes kokonaan. Yritin etsiä näyttelystä itselleni tuntemattomia/ennen näkemättömiä teoksia, jolloin kenties pääsisin siihen tunnelmaan, mikä näyttelyllä on haluttu luoda. 

Ajatus tekstittömästä näyttelystähän on loistava. Näin jokaiselle annetaan mahdollisuus tulkita teoksia ihan miten tahansa eikä kukaan voi väittää, että yhdessäkään kommentissa tai ajatuksessa olisi siten mitään väärää. Tämä kuitenkin aiheuttaa sen haasteen, että onko kävijöillä tarpeeksi aikaa ja innostusta heittäytyä teosten tunnelmiin ilman, että tunnelman nostattamiseen annetaan mitään vinkkejä? 

Itse painiskelin pitkään sen kysymyksen kanssa, miten minun tulisi näyttelyä katsoa ja lähestyä. Rauhoittuminen vei oman aikansa. Vasta tuon aiemmin mainitun Mika Taanilan videoteoksen nähtyäni, jossa Ilta Andrén kanssa -elokuvasta on poistettu kaikki kommenttiosuudet, laittoi huomaamaan ilmeiden ja eleiden voiman. Hiljaisuuden vaikutuksen. Henkilöhahmojen tunnelmat välittyivät katseissa, hymyissä ja kasvojen lihasten liikkeissä. Mutta entäpä teokset, jotka eivät liiku?

Kokonaisuudessaan minuun vetosivat vaaleat valokuvat tummia kuvia enemmän, mutta maalauksissa puolestaan kiinnitin enemmän huomiota tummiin kuin vaaleisiin teoksiin. Tummat valokuvat tuntuivat tunkkaisilta ja vaaleat raikkailta, sellaisilta joiden tunnelmaan saattoi vajota, mutta miksi näin ei käynyt maalausten kohdalla? Vaaleat maalaukset tuntuivat puolestaan hempeiltä hattaroilta, kevyiltä ja pinnallisilta, kun taas tummasävyisissä maalauksissa oli voimaa ja särmää. Mistä tällainen mielleyhtymä ja kahtiajako syntyi? Ehkä valokuvat ovat voimakkaammin liitettävissä todellisuuteen kuin käsien kautta kankaille maalatut mielenmaisemat? Valokuvien tummassa todellisuudessa pakoilin kenties niiden raskasta tunnelmaa, kun taas abstrakteissa maalauksissa tummuus herätti mielenkiintoista mystiikkaa. Ehkä vaaleat valokuvat oli helpompi kohdata "tosielämästä" irrotettuina kevyinä fragmentteina, kun maalauksissa kaipasin nimenomaan sitä raskasta, tai ainakin voimakasta, tunnelmaa juuri synkkien värien kautta. En tiedä osaanko sanallistaa tämän kaiken oikein, sillä tunteiden ja tunnelmien poimiminen ajatusvirrasta ei ollut mitenkään suoraviivaista. 

Satuin paikalle sopivaan aikaan, sillä näyttelykierroksen kruunasi Kuopion kaupunginorkesterin Salonki-kvartetti. He soittivat jousisoittimilla eläinaiheisia kappaleita. Alkoi hymyilyttää. Huomasin mielessäni tavailevani tuttujen kappaleiden sanoja samalla, kun olin jälleen sitä mieltä, että jousisoittimet kuulostavat maailman kauneimmilta soittimilta. Niin, mikähän siinä on, että sanoista ja teksteistä on niin vaikea päästää irti? 

♥

Mikä sitten oli näyttelyn lopputulema? Ihastuin täysin yhteen, yllä näkyvään, teokseen ja vajosin sen maailmaan. Teospari miltei hukkui taustaseinään, mutta silti tuo vaakalinjojen aaltomainen ja tasainen rytmi koukutti. Hypnotisoi. Porrasaskelmat, hiekkapainaumat, sälekaihtimet, paperin taitokset? Itse asiassa en miettinyt selitystä sen enempää, vaan vain seisoin ja katselin. Jos jokin tuntuu hyvältä, tarvitseeko sitä sen suuremmin selitellä? Huomasin viimein olevani siinä mielentilassa, jonka näyttely voi parhaimmillaan luoda. Teos ei ole taiteilijan vaan se on minun. Tunnelma on suoraan minun ja minusta lähtöisin ilman, että se on kiertänyt taiteilijan ja hänen nimeämänsä sanan tai lauseen kautta. Saavutin hiljaisuuden, joka ei kuitenkaan tarkoittanut tyhjyyttä.

My silence - Hiljaisuuden ääni Kuopion taidemuseossa 28. toukokuuta 2016 saakka.

Ps. Myönnän, että uteliaisuus vaivaa kyllä edelleen, sillä en vieläkään tiedä kuvaparin taiteilijaa. Minkäs sitä taidehistorialliselle luonteelleen mahtaa..... Mutta toisaalta, tämä on hyvällä tavalla "ärsyttävää vaivaamista".