Kuvan (ja kulttuurin) lukutaidosta

Taidehistorian opintojen alkuvaiheessa meille opiskelijoille sanottiin, että valmistautukaa siihen, että teistä tehdään kaveripiirissänne yleisiä museo-oppaita. Näinhän siinä on varmasti monen kohdalla käynyt. Ajatellaan, että kun on opiskellut taidehistoriaa, tietää kaikesta taiteesta kaiken. Vaikka eihän se ihan niin ole. Jokaisella on omat erikoistumisalueensa, mutta se auttaa ymmärtämään kulttuureja.

Itselleni kristillisen taiteen tuntemus on auttanut Euroopan taidemuseoissa kierrellessä. Osaan "lukea" teoksia vaikken tekstejä ymmärtäisikään. Ja nimenomaan kristillistä kuvastoa. Joitakin hieman hämmentää se, että osaan kertoa yhdessä näyttelysalissa maalauksessa kuvatuista henkilöistä tai tapahtumista paljonkin, mutta toisessa salissa se ei enää onnistukkaan. Tämä johtuu siitä, että minulle kristillinen kuvasto ja sen symbolit ovat tuttuja. En osaa tulkita antiikin tai keskiajan mytologiaa kuvaavia teoksia lainkaan yhtä tehokkaasti. Ikoneissa tunnistan kuvatut pyhät erilaisista attribuuteista ja symboleista. Lukuisat miespyhät auttaa erottamaan toisistaan, kun keskittyy tarkkailemaan esimerkiksi pukeutumista, hiusten ja partojen muotoa, pituutta ja väriä.  

Taidehistoria (ja nykytaide!) on täynnä symboliikkaa ja vertauskuvia, joiden kanssa taidehistorioitsijat saavat olla tekemisissä. Visuaalinen analyysi ja kuvanlukutaito karttuu sitä mukaa mitä enemmän kuvien kanssa on tekemisissä. Tämä pätee erinomaisesti myös ikoneihin. Se on vähän kuin kuvallista ristisanojen ratkaisua; samat vihjeet toistuvat teoksesta toiseen, mikä auttaa arvoituksen ratkaisemisessa.

Francois van den Pitte: Pyhän Nikolaoksen alttarikaappi, yksityiskohta, 1479-1505, öljymaalaus puulle.

Ikonitaiteeseen tottuneena oli kuitenkin yllättävää myöntää itselleen, että länsimaisen (katolisen) taiteen lukeminen tuntui hitaammalta kuin ortodoksisen kuvaston. Tähän huomioon törmäsin mm. Belgian matkalla 2018, kun en tunnistanut heti pyhää Nikolaosta. Pyhä, jota ortodoksisen kirkon parissa ei voi olla kohtaamatta.

Francois van den Pitte: Pyhän Nikolaoksen alttarikaappi, yksityiskohta.

Huomioni kiinnittyi ensimmäisenä henkilön äärettömän taidokkaasti kuvattuun asuun, jonka materiaalit näyttivät käsinkosketeltavan aidoilta. Kun siirsin katseeni alttarikaapin sivupaneeleihin, tajusin vasta kenestä pyhästä oli kysymys. Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä, muun muassa merenkulkijoiden, perheiden ja lasten suojeluspyhä.

Francois van den Pitte: Pyhän Nikolaoksen alttarikaappi, yksityiskohta.

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä ja elämäkerta, yksityiskohta. Pyhän Nikolaoksen tsasouna, Valamon luostari.

Kun on tottunut näkemään pyhän Nikolaoksen kuvattuna vanhana, harmaapartaisena, omofori hartioillaan ja evankeliumikirja kädessään, parraton, sädekehätön ja hiippapäinen piispa näytti vieraalta.

Francois van den Pitte: Pyhän Nikolaoksen alttarikaappi, yksityiskohta.

Pyhä Nikolaos toimi Myran kaupungin piispana, nykyisen Turkin alueella 300-luvun alussa. Hänen elämäänsä liittyvät erilaiset salassa pidetyt hyvät teot, joista yhtä kuvaa tapahtuma, jossa Nikolaos auttoi köyhän perheen tyttäriä. Isällä ei ollut varaa kolmen tyttärensä myötäjäisiin, jolloin  he olisivat todennäköisesti joutuneet kadulle prostituoiduiksi. Nikolaos kuuli perheen tilanteesta, mutta ei halunnut auttaa miestä julkisesti, vaan pudotti legendan mukaan ikkunasta kolmena yönä rahaa kolmelle tyttärelle. Nikolaos tuli varakkaasta perheestä, jonka uskotaan vanhempiensa kuoleman jälkeen jakaneen perintönsä köyhien auttamiseksi.

Nikolaoksen kuoleman jälkeen alueen ihmiset jatkoivat tapaa, jossa annettiin nimettömiä lahjoituksia köyhille. Tämä on myös syntytarina meidän tuntemallemme joulupukille (Saint Nicholas, Santa Claus), joka jakaa lahjoja illan ja yön hämärässä. Nykyinen punanuttuinen joulupukki on kuitenkin kaupallisuutensa vuoksi kaukana alkuperäisestä pyhän Nikolaoksen legendasta.

Kuningas, kuningatar ja joku mies? Hubert & Jan van Eyck: Deisis - Kristus Kaikkivaltias, Neitsyt Maria ja Johannes Kastaja, yksityiskohta Gentin alttaritaulusta, 1432.

Toiset kuvat ovat puolestaan niin automatisoituneet, ettei niitä osaa katsoa toisin. Ennen kuin joku kenties kysyy: kuka tuossa on? Länsimaisen kristillisen kulttuurin keskellä kasvaneiden tulisi mielestäni tunnistaa kuvasta kuin kuvasta ainakin kaksi henkilöä: Kristus ja Neitsyt Maria. Tämä kuuluu minusta samaan yleissivistykseen kuin tietää mikä on Kalevala (plussaa jos tietää kuka sen kokosi) ja milloin on Suomen itsenäisyyspäivä. Erottaa kuusi ja mänty toisistaan. En odota, että kaikki olisivat lukeneet Kalevalaa tai Raamattua, tai muista kaikkia hetkiä sodasta, kulttuurista ja politiikasta ennen itsenäistymistä, mutta jotenkin sitä aina tuntee, että ihmiset ovat ihmeen juurettomia, jos ei ole yleissivistystä. Tiedetään, tiedetään; kaiken voi aina tarkistaa netistä. Elämä kyllä lipuu eteenpäin ilman noitakin tietoja, mutta jos ei ole ymmärrystä omasta kulttuurista, on vaikea ymmärtää myös toisia kulttuureja. Ja tässä on riski mm. konflikteihin, rasismiin ja epätasa-arvoon. Kun ihminen värittää mielensä mielipiteillä ottamatta selvää syistä ja seurauksista, historiasta ja totuudesta. 

Djembe. Kuva: Malicoundadance.com.

Itselleni äärimmäisen valaiseva hetki oli keskustelu afrikkalaisen muslimin kanssa djembe-rummusta. Ajauduimme tähän keskustelemalla ikoneista. (Islamin suhtautumista ihmistä esittäviin kuviin olen käsitellyt täällä.) Kerroin, että ikonit kuvaavat pyhiä henkilöitä ja tapahtumia. Ikonia kunnioitetaan, ei palvota. Esimerkiksi Vladimirin Jumalanäidin ikonissa on kuva Vladimirin Jumalanäidistä, mutta Jumalanäiti  ei ole itse ikonissa. Tätä yritin parhaani mukaan selittää. Ikonia kunnioitetaan esimerkiksi suutelemalla ja tekemällä ristinmerkki sen edessä. Tästä saimme yllättäen yhteisen keskustelunaiheen. Hän kertoi, että soittajat tekevät erilaisia rituaaleja(?) ennen kuin ottavat djemben käsiinsä ja alkavat soittaa. He esimerkiksi tervehtivät rumpua. Soittajat suhtautuvat djembeen kunnioituksella, joka muistutti minua ikonien kunnioittamisesta.

Djemben historia ulottuu 1100-luvulle Länsi-Afrikan malinke- ja bambara-heimoihin, nykyisten Guinean, Burkina Fason, Malin ja Norsunluurannikon alueille. Soitin tunnetaan kuitenkin nykyisin ympäri maailmaa, ja se on suosittu soitin rumpalipiireissä. 

Djembe on ollut olennainen osa erilaisia rituaaleja ja hengellisiä tapahtumia vuosisatojen ajan. Sen sanotaan sisältävän kolme henkeä: puun hengen, nahkansa antaneen eläimen hengen ja rummuntekijän hengen. Se on enemmän kuin pelkkä soitin. Aivan kuin ikoni on jotain muuta kuin pelkkä kuva. 

Rumpu liittyy erottamattomasti lauluun ja tanssiin. Soittajia ei kunnioiteta vain musikaalisen lahjakkuutensa vuoksi, vaan myös tiedon ja kulttuurin välittämisen ansiosta. He siirtävät djembe-kulttuuria eteenpäin samalla tavoin kuin esimerkiksi ikonimaalarit omaa perinnettään ikonien pohjustamisen, värien valmistamisen, ikonografisen tietämyksen ja maalaamisen kautta, jotta ikoni on osa jumalanpalvelusta. 

Olin aivan innoissani! Vaikka en voi sanoa tietäväni afrikkalaisesta tai muslimikulttuurista juuri mitään, keskustelu avasi aivan uudenlaisen yhteyden. Ymmärsin hänen suhdettaan soittimeen ja sen ympärillä olevaan kulttuurin paremmin, kun minulla oli itselläni ymmärrys ikoneista. En vieroksunut aihetta, vaan se tuli lähemmäs. Se ei herättänyt pelkoa tai epäluuloa, vaan kiinnostusta ja kunnioitusta. 

Olemalla avoin, kulttuureista voi löytää yllättäviä yhtymäkohtia. Löysin tällä tavoin yhtymäkohtia myös Lepäävän Buddhan ja Jumalanäidin kuolonuneen nukkumista kuvaavan ikonin väliltä. 

Tätä kuvan (ja kulttuurin) lukutaito parhaimmillaan on.