 |
| M_itä? Nykytaidebiennaalin avajaiset 19.9.2025. |
Kuopion KUMMAssa on esillä järjestyksessään neljäs M_itä? Nykytaiteen biennaali. Kyseessä on kahden vuoden välein järjestettävä nykytaiteen katselmus Itä-Suomessa. Näyttelypaikkakunta vaihtelee Kuopion, Mikkelin, Joensuun ja nykyisin myös Lappeenrannan taidemuseoiden kesken.
 |
| Jonna Suurhasko: Dribble of Being, 2025: Antti Immonen: Peilisalisolu, 2025. |
Ensivaikutelma näyttelytilaan oli avara ja valoisa. Teokset olivat isokokoisia ja niille oli annettu tarpeeksi tilaa. Antti Immosen Peilisalisolu oli ihonvärisen kangaskuoren sisälle verhottu peilihuone.
 |
| Antti Immonen: yksityiskohta teoksesta Peilisalisolu, 2025. |
Koska omat biologian opintoni rajoittuvat lähinnä peruskouluun, kerrataanpa solun merkitys: "Solu on kaikkien elollisten olentojen rakenteellinen ja toiminnallinen perusyksikkö. Se koostuu solukalvon suojaamasta solulimasta, jossa sijaitsevat muun muassa perimä (DNA) ja soluelimet. Solun ominaisuuksiin kuuluu solussa tapahtuvaa aineenvaihduntaa, joka mahdollistaa kasvun ja lisääntymisen." (Wikipedia.)
 |
| Antti Immonen: yksityiskohta teoksesta Peilisalisolu, 2025. |
"...kaikkien elollisten olentojen rakenteellinen ja toiminnallinen perusyksikkö." Kun Peilisalisoluun astui sisälle, se heijasti loputtomasti kaiken ympärillään olevan. Väitän, että tämä on näyttelyn kuvatuin ja selfiekuvatuin teos. Peilit konkretisoivat solun tehtäviä, kun oma peilikuva ns. jakautui ja lisääntyi. Teos on vetovoimainen ja koukuttava, mutta on siinä muutakin.
Antti Immonen on tunnettu tiedettä taiteeseen yhdistävistä veistoksistaan. Minulle teoksesta välittyi eräänlainen kannanotto sosiaalisen median, näkyvyyshakuisuuden ja siitä syntyvien haasteiden ristiriitaan. Kuinka sosiaalinen media on muuttanut ihmistä? Ihmiset tuntuvat olevan yhä enemmän ulkonäkökeskeisiä, sen paineen alaisia tai sen kanssa kamppailevia. Tuntuu kuin Immonen olisi kääntänyt nuo haasteet syvimmälle ihmiselollisuuden tasolle, kun näyttelykävijä saa astua "modernin solutulkinnan" sisälle. Mistä me koostumme ja haluammeko nähdä itsemme peilattuina soluina? Tämä laittoi miettimään omaa suhdettani sosiaaliseen mediaan.
Antti Immonen on kuitenkin kertonut teoksestaan itse näin:
"Teos pohjaa aivojen peilisolujärjestelmään - hermosoluihin, jotka aktivoituvat sekä omassa toiminnassa että toisen toimintaa tarkkaillessa. Ne liittyvät empatiaan, jäljittelyyn ja sosiaaliseen ymmärrykseen. Missä määrin ymmärrämme toista - ja milloin näemme vain itsemme? Peilisalisolu kysyy, mikä mahdollistaa yhteyden ja mikä pitää meidät omassa kuplassamme?"
Immosen kuvaus teoksesta on koskettava ja kaunis. Tässä on kuitenkin jälleen yksi syy, miksi itse välttelen teosten sisältötietoja ennen kuin olen itse tutustunut teokseen. Vaikka oma tulkintani ei täysin vastaa taiteilijan tulkintaa, on niissä myös paljon samaa. Siinä missä itse tulkitsin teoksen merkityksen itseni ymmärtämisen ja pohdinnan kautta, Immonen oli ottanut tulkinnassaan mukaan myös sosiaalisemman ja vuorovaikutteisemman näkökulman. Ehkä olisin päässyt tähän näkökulmaan kiinni, jos olisin vieraillut näyttelyssä jonkun toisen kanssa ja astunut teoksen sisälle nähdäkseni myös jonkun toisen heijastukset? Upea teos.
 |
| Jonna Suurhasko: Dribble of Being, 2025. |
Immosen veistoksen vieressä on Jonna Suurhaskon Dribble of Being. Kolmen jalustalle asetetun tyynyn päällä on pieni sammalpainanne, jossa kuplii kevyesti vettä. Pehmeät tyynyt ovat kutsuvia ja kuvittelen, miltä tuntuisi painaa päänsä tyynyyn, jossa korvan alla solisisi pehmeä sammal. Tästä syntyi ensimmäisenä tunne rakkaudesta luontoon ja sen rauhoittavaan vaikutukseen.
 |
| Jonna Suurhasko: yksityiskohta teoksesta Dribble of Being. |
Jonna Suurhaskon töissä käsitellään usein muun muassa luontoa, materiaalia ja ihmisen tuhovoimasia vaikutuksia. Dribble of Being muistuttaa taiteilijan mukaan "luonnon voimasta ja herkkyydestä - ei vain kaukana metsässä, vaan myös sammaleena bettonissa tai ruojnkorressa asfaltin raossa. Vesi ja kasvit eivät ole vain materiaaleja, vaan aktiivisia osia teoksessa. Kasviteos ei ole koskaan valmis - se elää, muuttuu ja vaatii huolenpitoa."
 |
| Annina Mannila, Panu Ollikainen, Risto Puurunen: Portti, 2025. |
Paksun verhon takana oli kalustettu huone, jossa seinällä olevien ikkunoiden takaa avautui 3D-laseilla katsottavat maisemat. Toisessa ikkunassa avautui ikään kuin luminen tunturi- tai aavikkomaisema, toisessa ikkunassa kiersi jonkinlainen kaupunkinäkymä.
 |
| Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025. |
 |
| Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025. |
Annina Mannilan, Panu Ollikaisen ja Risto Puurusen Portti ei tuntunut ensinäkemältä avautuvan minulle lainkaan. Tässä oli liikaa elementtejä, joten en osannut keskittyä mihinkään. Kävin tilassa kerran ja siirryin tilasta ulos. Palasin kuitenkin hetken kuluttua uudelleen ja yritin katsoa kokonaisuutta rennommin. Samalla huomasin tilan takana olevan oviaukon ja kurkistin sen taakse; saako tänne mennä?
 |
| Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025. |
Oviaukosta astuessa huomasin, että eihän ikkunoista ollut näkynytkään videoteos vaan ihan oikea livetilanne! Ikkunoihin heijastettiin muun muassa lasipinnalla hiekan päällä, naruissa liikkuvia ihmishahmoja ja vieressä oleva "kaupunkikuva" muodostui muun muassa lasisesta maljakosta, joka näyttäytyi ikään kuin kerrostalona.
 |
| Yksityiskohta teoksesta Portti, 2025. |
Tämä "takahuonenäkymä" antoi riemullisen tunteen. Jäin tuijottamaan tekniikkaa pitkäksi aikaa. Hieno yksityiskohta oli esimerkiksi se, että ihmishahmot liikkuivat kellon sekuntiviisareiden mukaisesti (aika liikutti myös elottomia ihmishahmoja), mutta kelloissa ei ollut lainkaan tuntinumeroita. Kaikki tuntui pyörivän paikoillaan suunnitellusti ja loputtomasti. En kokenut saavani teoksesta lopullista oivallusta, mutta pidin siitä hämmennyksen ja outouden tuomasta sekoituksesta.
 |
| Kristiina Uusitalo: Viattomuuden ulkorajat, 2025. |
Kristiina Uusitalon Viattomuuden ulkorajat oli seinänkorkuinen maalaus, jonka vastapariksi oli lattialle asetettu kuparinvärinen levy, joka peilasi maalauksen syvyyssuunnassa ikään kuin lattian sisälle. Maalaus leikki mielestäni monella tasolla heijastuksilla ja syvyysvaikutelmalla. Näytti siltä kuin seinällä oleva maalaus olisi ollut ruohonjuuritasolta kasvillisuuden läpi taivasta kohti kurottava näkymä. Toisaalta se olisi voinut olla myös veden alle sukeltava näkymä, jossa veden pinnalle heijastuu yläpuolella oleva luontomaisema. Lattialla oleva heijastus loi kokonaisuuteen salaperäisyyttä ja satumaista tunnelmaa.
 |
| Simo Ripatti: Mennyt, 2025. |
Varsinasesta näyttelytilasta irrallaan oli museon pääaulan käytävän päässä oleva Simo Ripatin teos Mennyt. Siinä katonrajaan oli ripustettu pyykkinarut, mutta heijastuksena näkyvän paidan varsinaista kohdetta ei ollut. Fyysistä paitaa ei ollut ollenkaan, oli vain varjokuva kuivumassa olleesta paidasta. Jotain mitä on joskus ollut. Kuinka pienellä elementillä oli saatu vaikuttava ja vahva teos! En muista kuulleeni tai nähneeni kyseisen taiteilijan teoksia aiemmin, mutta tämän jälkeen haluaisin nähdä lisää.
Mennyt-teoksesta kerrotaan seuraavaa:
"Simo Ripatin teos yrittää sanallistaa muiston menettämisen pelkoa. Kyse ei ole unohtamisesta, vaan siitä, miten muistiin perustuva havainnointi ja suhde muiston kohteeseen vaikuttavat muistikuvan luotettavuuteen. Ripatti tarkastelee kokemuksen merkityksiä esteettisen kokemuksen kautta - tuoden näkyväksi vaikeasti sanallistettavan sosiaalisen todellisuuden. Arkinen teko saa symbolisen painon: muistot ovat korvaamattomia."
M_itä? Nykytaiteen biennaali sai jälleen heräämään koskettavia ja ilahduttavia tunteita, ihmettelyä ja oivalluksia. Tämän vuoksi rakastan taidetta. Se saa minut ajattelemaan ja tuntemaan, pohtimaan kysymyksiä, joiden äärelle en välttämättä muuten pysähtyisi!
M_itä? biennaali on esillä KUMMAssa 11.1.2026 saakka.
Aiempien vuosien biennaalitekstit voit käydä kurkkaamassa täältä:
- Kuopio 2019
- Mikkeli 2021 taidemuseossa ja kaupungilla
- Joensuu 2023
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti