Kun tosielämä ei olekaan animaatiota

Noniin, aletaanpa purkaa tapahtumia auki. Galleria Beckerissä oli esillä Jukka Silokunnaksen Fuck All Ya Folks - Virtual Streality in 2D -niminen näyttely. Niin että mikä? oli ensimmäinen ajatus. Silokunnas tunnetaan etenkin katutaiteen saralla. Hän oli vetämässä Jyväskylään mm. Katutaidetunnelihanketta vuonna 2014. Beckerin näyttely oli kuitenkin ensimmäinen Silokunnaksen yksityisnäyttely jonka kävin katsomassa. Aluksi kaikki tuntui vaikealta. Sarjakuva- ja piirroshahmot olivat tuttujakin tutumpia, mutta kuvakieli ja huumori ei istunut omaan taidemakuuni ollenkaan.

Näyttelyn nimellä viitataan Looney Tunesin loppuun, jossa Putte Possu toivottelee katsojille That's all folks! Streality-sana piti googlata, joka tarkoittaa streaming reality (reaaliaikaista videokuvaa tosielämästä). Miten sitä tuntuukin, että on jo tämän ikäisenä ihan ulkona virtuaalimaailmasta...? Näyttelyesitteessä kehoitettiinkin varustautumaan näyttelyyn lataamalla älypuhelimeen QR-koodinlukija. Sen olin onneksi etukäteen jo tehnytkin.

Jukka Silokunnas: (vas.) Donald will Never be Scrooged Again, 2017; (oik.) I Suck for Dollars, 2017.

Fuck All Ya Folks - Virtual Streality in 2D yhdistelee graffitia ja animaatiota. Näyttelyssä on esillä oman lapsuuteni ja nuoruuteni tuttuja piirroshahmoja, kuten Aku Ankka, Maija Mehiläinen, Kelju K. Kojootti ja Maantiekiitäjä, My little pony ja Simpsonit. Kaikista on kuitenkin viety se piirrettyjen kepeä ja hauska tunnelma. Tilalle on tuotu tosielämän kääntöpuolet: ylensyönti, huumeet, prostituutio, väkivalta jne.

Jukka Silokunnas: The Sonless, 2017.

Katson Simpsoneita viikoittain ja ne ovat minulle yksi arjen nollauskeino. Simpsoneiden huumori on (usein) hauskaa ja oivaltavaa, ja ajoittain siinä on hyvää yhteiskuntakritiikkiä. Yksi keskeisimmistä tarinan perusjuonista on Homerin ja Bartin välinen isä-poika(viha-rakkaus)suhde. Miltei jokaisessa jaksossa on kohtaus, jossa Bart ärsyttää tahallaan Homeria, kinastelu alkaa ja se päättyy siihen, että Homer kuristaa Bartia. Mitään sen pahempaa ei koskaan käy, mutta Silokunnas on irrottanut The Sonless teoksessaan kohtauksesta "huumorin". QR-koodin takaa paljastuu kuristuskohtaus ja fyysinen teos esittää lopputuleman: kun poikaa ei enää ole. Aika pysäyttävä kommentti perheväkivallasta.

Jukka Silokunnas: The Sonless, 2017.

Elina Puranen tiivisti näyttelyn tunnelman Keskisuomalaisen arvostelussaan näin: Silokunnaksen ilmaisu pohjautuu sarjakuvaan, erityisesti undergroundiin ja splatteriin. Sarjakuva- ja populaarikulttuurin sankarit syödään, lyödään, revitään ja ammutaan verta tursuaviksi raadoiksi, söpöt ja kiltit väännetään vastakohdikseen. Makaaberi ottaa yliotteen turvallisesta keskiluokkaisuudesta.

Jukka Silokunnas: Never Get High on Your Own Supply, 2017.

Maija Mehiläinen oli yksi lapsuuteni lemppareista (osaan kappaleen ulkoa vieläkin ♥ ), ja huomasin hieman närkästyväni siitä, että tuo söpö mehiläinen oli yhdistetty huumeisiin otsikolla Never Get High on Your Own Supply. Maija Mehiläinen piikittää itseään käsivarteen omalla piikillään. Toisaalta mietin, että aina on hyvä, jos taiteilija saa herätettyä tunteita. Ja kaiken taiteen ei tarvitse vaikuttaa positiivisuuden kautta, se olisi tylsää. Itse asiassa se ärtymyksen kautta vaikuttava taide muistuttaa itsestään kenties pidempään kuin positiivinen taide(?).

Jukka Silokunnas: Smile E. Coyote, 2016.

Graffititöiden rinnalla näyttelyssä oli älypuhelimia, joissa pyöri lyhyt animaatio. Kelju K. Kojootti olikin muuttunut teoksessa Smile E. Coyoteksi, sillä tarina oli tullut päätökseen. Kojootti oli viimein napannut Maantiekiitäjän. Vaikka pää oli irti, jalat juoksivat edelleen...

Jukka Silokunnas: Marge Took Everything, 2016.

Jukka Silokunnas: Marge Took Everything, 2016.

Eräänlainen jatkokertomus Simpsoneiden inspiroimalle The Sonless teokselle oli Marge Took Everything animaatio. Laihtunut Homer oli maalattu 50-luvun tyylisen keittiön (kuivaruokakaapin?) oveen, jossa Homerilta putoavat housut jalasta. Isosta mahastaan sarjassa tunnettu mies olikin vaimon lähdettyä kuihtunut luurangoksi.

Silokunnaksen töissä oli osittain (minulle) mauttomuutta ja tasoja joista en pitänyt, mutta toisaalta niissä oli juuri sellaista kulmaa, että lopputulos ei voinut jättää kylmäksi. Tämä oli totaalisen toisenlainen taidekokemus mihin olen tottunut. En voi sanoa ihastuneeni näyttelyyn, mutta se sai ajattelemaan mistä tv:ssä tehdään huumoria, mikä on huumoria kenellekin ja millaista mielenmaisemaa nykyiset lastenohjelmat luovat. Silokunnas kuori pois minun lapsuuteni ohjelmista makean ja sokerisen kerroksen ja jätti jäljelle todellisuuden raaimman puolen. Hyväksi muistutukseksi, että sellaistakin elämä on. Ei pitäisi unohtaa kokonaan silloinkaan, kun nollaa omaa arkeaan, sillä jonkun toisen arki voi olla juuri sitä mistä Silokunnas teoksillaan kertoi.

Näyttely ehti päättyä jo 28.6.2017.