Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin

Jyväskylän taidemuseon aulaan oli rakennettu pienen pariisilaiskahvilan puitteet, kun Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin -kokoelmanäyttely avattiin. Näyttelyn ajatuksia ja kummastusta herättänyt nimi on napattu vuoden 1957 lehtijutusta, jossa toimittaja kehui Korpilahdella järjestettyjä kuvataiteen kesäkursseja sanomalla "Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin...".

Pariisilaiskahvilan toteutti Jonna Jantunen.

Näyttely sijoittuu vuosiin 1947-1973 ja esittelee keskisuomalaista kuvataidetta. Kokonaisuuteen on otettu kulttuurihistoriallinen pohjavire, sillä näyttelyssä kulkee historiallinen aikajana, jota allekirjoittanut kokosi edellisen kesätyöpestinsä aikana. Miltä sotien jälkeinen kuvataide näytti? Synnyttikö Keski-Suomen läänin perustaminen vuonna 1960 oman keskisuomalaisen taidegenren? Kuinka Ateneumissa järjestetyn Ars61-näyttelyn modernit teokset vaikuttivat koko Suomen taidekenttään? Maailmalla riehui vuonna 1973 öljykriisi, kun samaan aikaan Suomessa ilmestyi ensimmäinen Uuno Turhapuro -elokuva ja Jyväskylään valmistui Alvar Aalto museo.

Näyttelyn avasi Jyväskylän taidemuseon amanuenssi Jaana Oikari.

Avajaisvieraita oli kehoitettu pukeutumaan aikakaudelle tyypilliseen tapaan ja näyttelytiloissa heilui niin kansallispukuja kuin kellohelmojakin.  Lauluyhtye Picante esitti kappaleita, kuten Tango pelargonia, Kauan ja All of me.

Lauluyhtye Picante.

Väinö Rusanen, Kaarina Katainen ja Maija Kumpulainen-Sokka.

Näyttelyn 26:sta taiteilijasta avajaisten kunniavieraiksi olivat saapuneet Väinö Rusanen (s.1928), Kaarina Katainen (s.1936) ja Maija Kumpulainen-Sokka (s.1943). Edellisten lisäksi tilaisuudessa kukitettiin alagallerian näyttelyn taiteilija Guido van der Werve.

Intendentti Jukka Partanen ja kuraattori Leena Lokka kukittamassa näyttelyn taiteilijoita.

Taidehistorian opiskelijana pidän näyttelyä mielenkiintoisena, sillä kotimainen taidekenttä juurikin 1940-1980-luvuilta on itselleni melko tuntematon alue. Näyttelyssä on suoria viitteitä kansainvälisiin taidesuuntiin kuten kubismiin, konkretismiin, informalismiin ja surrealismiin. Suomalaiset taiteilijat innostuivat uusista ismeistä, mutta suodattivat ne omannäköisikseen. Keski-Suomessa abstraktitkin teokset ammensivat aiheensa suurelta osin luonnosta. A.I. Routio pohti vuonna 1966 kuvataiteen suuntaa teoksessaan Minne menet, kuvataide? – Pahaa puhetta uusista ismeistä. Routio yrittää jopa naurettavalla tavalla pitää kiinni esittävästä ja Rembrandtin aikaisesta kuvamaailmasta, vaikka hänen kritisoimansa ismit vyöryivät suomalaiseen taidemaailmaan eikä uutta suuntaa voinut pysäyttää.

 Näyttelyyn lisää kurkistuksia myöhemmin.

Ehtiihän sinne Pariisiin myöhemminkin Jyväskylän taidemuseossa 24.5.2015 saakka.

Näyttelyn verkkojulkaisuun voi tutustua täällä.