Ihmeparaneminen, piirustuksia ja piirustuskollaaseja

Ensimmäinen visiittini Galleria 12:n uusiin ja valoisiin tiloihin oli Arto Väisäsen näyttelyn muodossa. Väisänen tunnetaan luovasta ja moniulotteisesta viivankäytöstään ja galleriaan astuessa Väisäsen kädenjäljen kyllä tunnisti.

Ensimmäisenä tulijan vastaanotti näyttelyn nimikkoteos Ihmeparaneminen. Jotain erilaista tässä oli kuin aiemmin näkemissäni töissä. Luin ikkunatasolla olevan lehtiartikkelin Väisäsestä ja huomasin, kuinka erilaiset paperit olivat astuneet voimakkaammin mukaan Väisäsen tekemiseen. Se näkyi, ja tuntui virkistävältä. Hiili reagoi aina eri tavalla paperin paksuuteen tai ohuuteen, karkeuteen tai sileyteen. Ihmeparaneminen oli kiinnitetty kankaalle, jotta ohuet paperit ja jopa kangasmainen harso pysyivät yhdessä. Teos oli kiinnitetty ilmavasti kuin leijumaan, mikä antoi kokonaisuudelle lisäsäväyksen.

Arto Väisänen: Ihmeparaneminen, 2012, 190 x 240cm, hiili nepalinpaperille, kiinnitetty puuvillakankaalle.

Yksityiskohta teoksesta Ihmeparaneminen.

Yksityiskohta teoksesta Ihmeparaneminen.

Ensikohtaamisen jälkeen aloin kiinnittää huomiota ripustukseen. Seinillä, teosten vieressä ei ollut tietoja numeroista, nimistä, materiaaleista tai vuosista. Hetken päätäni pyöriteltyäni palasin tuolle samalle ikkunatasolle, josta olin lukenut lehtiartikkelin ja nappasin mukaani paperiversion teoksista, jossa kontekstitiedot löytyvät kuvien kera. Tämä oli itselleni aivan uusi ja virkistävä kokemus. Seinät oli jätetty vain ja ainoastaan teosten tulkintaa varten. Kokonaisuutta eivät olleet häiritsemässä pikkuruiset laput. Tätä samaa linjaa Väisänen jatkoi töidensä kehystyksellä. Pienemmät työt, jotka oli kehystetty, oli kehystetty puhtaanvalkoisilla raameilla, jotka ikään kuin katosivat taustan galleriaseinään. Näin juuri teokset, niiden viivat ja häivähdykset väriä, pääsivät oikeuksiinsa.

Arto Väisänen: Veivareita ja korentoja, 2011, 160 x 265 cm, sekatekniikka.

Yksityiskohta teoksesta Veivareita ja korentoja.

Yksityiskohta teoksesta Veivareita ja korentoja.

Veivareita ja korentoja teoksessa ihastuin yksityiskohtiin, joita teoksesta löysin. Usein Väisäsen teokset ovat surrealistisia ja abstrakteja, joissa on vain pilkahdus esittävyyttä, juuri sen verran että mielikuvitus alkaa lentää ja tunnelmat herätä. Toisaalta tuntuu luonnottomalta ahtaa hänen teoksiaan ismeihin. Hiiliviivojen kerroksellisuus, paksuus ja ohuus, ovat kiehtoneet itseäni eniten. Vaikka teoksessa ei sinänsä olisi lainkaan esittäviä piirteitä, kädenjälki kertoo paljon. Hauska yksityiskohta teoksessa oli myös taustan ruudukko, joka oli ilmeisesti saatu aikaan piirtämällä jonkin verkon päällä.

Yksityiskohta teoksesta Veivareita ja korentoja.

Yksityiskohta teoksesta Veivareita ja korentoja.

Arto Väisänen: Passo a passo, 2011, 67 x 48 cm.

Uusi ja yllättävä kohtaaminen oli Passo a passo (Askel askeleelta) teoksen kohdalla. Kevyt, erittäin kevyt häivähdys keltaista oli päässyt teoksen joukkoon! Siis väriä! Ensimmäinen näkemäni Väisäsen teos, joka on saanut hiilen joukkoon väriä. Positiivinen yllätys, ja huomaan värien hiipivän mukaan gallerian viimeisissä töissäkin. Tuolissa teoksessa jo itse paperi oli kellertävä, ja tussi ja hiili ovat saaneet seurakseen vihreää ja lämpöistä keltaista. Värit toivat aivan uudenlaista tunnelmaa.

Arto Väisänen: Tuolissa, 2012, 50 x 65, tussi ja hiili.

Arto Väisänen: Seinä (La Parete), 2012, 50 x 70 cm, tussi ja lyijykynä.

Tilan viimeinen teos Seinä (La parete) sai aikaan ristiriitaisia tunnelmia. Kaunis rakkausmielikuva muuttui ajaukseen prostituutiosta miehen käsien asennon ja seinän myötä. "Selkä seinää vasten" halusta vai pakosta? Toinen ahdistavan olotilan herättelijä oli Lähentely-yrityksiä laajenevassa maailmankaikkeudessa. En halunnut lähteä galleriasta näissä tunnelmissa, joten palasin ensimmäiseen tilaan ja Ihmeparanemisia ja Veivareita ja korentoja teosten keskelle.

Mietin vielä galleriasta poistuessani, että mikä se häiritsevä tunne on, jonka saan aina Väisäsen teoksista. Osasyynä voi olla ajatus siitä etten "ymmärrä" teoksia, etten saa niistä selvää tarinaa mieleeni, vaikka luulen sen olevan töiden tarkoitus. Monitulkinnallisuus. Pakottaa hetkeksi pysähtymään ja miettimään, se tuntuu olevan nykymaailmassa vaikeaa. Sitten keksin hyvän vertauskuvan: Tiedättekö tunteen kun näette joidenkin supisevan keskenään, ja luulette heidän supisevan sinusta tai jostain minkä sinäkin haluaisit tietää? Se ärsyttää, koska haluaisit tietää mitä he keskustelevat. Samanlainen uteliaisuuden tunne tulee Väisäsen teoksista, jotka kuiskivat ja antavat viitteitä jostain suuresta, mutta joudut vain kuvittelemaan mitä ne kertovat.

Lehtiartikkelissa Väisänen kertoi, ettei halua jämähtää samaan viivaan. Eikä hän jämähtänyt.