Jukka Huhtala - Godlike

Galleria 12:ssa Kuopiossa on esillä kuopiolaislähtöisen, nykyisin Helsingissä asuvan taiteilijan, Jukka Huhtalan maalauksia. Pidempään blogia seuranneet saattavat muistaa, että tämä herra kuuluu sille "tarkkaile"-listalleni, sillä teokset ovat mielenkiintoisia ja kädenjälki persoonallista.

Jukka Huhtala: God almighty, 2011, 180x180 cm, öljy kankaalle.

Godlike näyttely käsittelee ihmiskunnan tilaa ja sen negatiivisia puolia. Huhtalaa on aina kiehtonut ihminen, ja teokset pysäyttävät hetkiä elämästä tai tarkentavat katseen kehon eri osiin. Ensimmäisissä näkemissäni Huhtalan töissä mielenkiintoni herättivät juuri nuo suuret kasvokuvat, joissa katseella oli suuri vaikutus. "Silmät ovat sielun peili" sanotaan, ja katseet vangitsivat. Tässä näyttelyssä Huhtala oli kuitenkin astunut askeleen syvemmälle. Huumorin ja ironian keinoin on kuvattu nykypäivän ihmisiä ja ajatuksia siitä, mitä teemme itsellemme ja toisillemme. Mielestäni on helppoa sulkea silmänsä kauheuksilta, vaikka media ja eri viestimet välittävät uutisia maailmalta päivittäin. Asenne "se tapahtuu jossain muualla" on toisaalta välinpitämättömyyttä ja toisaalta turvakeino suojella omaa elämää, arkea ja rutiineja. Niin, se oma elämä. Huhtalan teokset nostivat eteeni välähdyksiä seitsemästä kuolemansynnistä muun muassa turhamaisuus, laiskuus ja mässäily. Kuinka moni voi väittää välttäneensä noita omassa elämässään? Aivan, vaikka sulkisimme silmämme maailmalta, oma elämä on hankalampi sivuuttaa. Teokset laittoivat tarkastelemaan omaakin elämää uudelleen.

Jukka Huhtala: Popsicle boy, 2011, 80x60 cm, öljy kankaalle. (Turhamaisuus)

Jukka Huhtala: Acid rain, 2010, 200x100cm, öljy kankaalle. (Jos teoksen nimen sivuuttaa, tämä muistuttaa laiskuutta)

Jukka Huhtala: Sariel the golden, 2011, 100x120cm, öljy kankaalle. (Mässäily/ylensyönti)

Wikipediaa selaillessani huomasin arkkipiispa Gianfranco Girottin asettaneen uudet, nykyajan kuolemansynnit: ympäristön saastuttaminen, geenimanipulaatio, ylenpalttisen vaurauden kerääminen, köyhyyden aiheuttaminen, huumekauppa ja huumeiden käyttö, moraalisesti kyseenalaiset kokeilut sekä ihmisen perusoikeuksien rikkominen. Myös näitä aiheita oli Huhtalan teoksissa läsnä.

Jukka Huhtala: Warfare, 2011, 200x130cm, öljy kankaalle.

Ahdistavinta oli katsella silmiin kasvoistaan vereslihalle maalattua nuorta sotilasta, joka toi mieleeni Michael Mooren dokumentin Fahrenheit 9/11, jossa Irakin sotaan lähteneet (pakotetut) nuoret kuuntelivat sotatantereella Bloodhound Gangin kappaletta The roof is on fire: "We don't need no water let the motherfucker burn. Burn motherfucker burn." Noh, tunne ei juuri hilpeämmäksi muuttunut, sillä selän takana odotti 15-osainen Limbo-sarja itkeviä lapsia. Sen sydäntäraapivan itkun ja huudon saattoi kuvista kuulla ja tuntea. Toisaalta teoksia tarkastellessa itkuja oli erilaisia. Vihainen itku, ahdistunut itku, lohduton itku, pelokas itku, turvaton itku.... Osa maalauksista oli käsitelty vernissalla niin, että maalauksen pinta kiilteli kuin se olisi ollut märkä. Tämä toi mielikuvan kuin kyyneleet olisivat kastelleet teokset, ja itku jatkui edelleen.

Jukka Huhtala: Limbo, noin 30x30cm, öljy kankaalle.

Hypätäkseni aiheista ja teemoista konkreettisesti itse teoksiin pidin tavasta, jossa Huhtala oli jättänyt joidenkin maalaustensa kyljet maalaamatta. Puhdas, kaunis ja ruskeanharmaa maalauskangas reunoilla oli pieni, mutta itselleni merkityksellinen yksityiskohta. Pidän myös edelleen siitä, että Huhtala ei "nuole" värejä kankaalle, vaan antaa siveltimenjälkien näkyä. Tämä tuo teoksiin fyysisyyttä ja toisenlaista tunnelmaa. Ne pienet väripaakut ja -kerrokset ovat töitä tarkkaan tutkivalle kuin pieniä aarteita polun varrella.

Synkistä ja ahdistavista aiheistaan huolimatta näyttely oli mielenkiintoinen ja onnistunut. Taiteilija on uudistunut, vaikka kädenjälki on sitä tuttua ja taattua Huhtalaa. Teosten ahdistavuuden voi toki sivuuttaa keskittymällä yksityiskohtiin, siveltimenvetoihin ja väripintoihin kuin abstrakteihin teoksiin. Tai ei. Ei voi. Kirkkaat ja voimakkaat värit ehkä luovat iloista tunnelmaa, mutta teokset huutavat nimeään liikennemerkkien tavoin, jolloin sisältö ei voi olla välittymättä.