Luostarin puutarhassa

"Luostarit ovat olleet kautta vuosisatojen tunnettuja kauniista puutarhoistaan. Kaikissa luostareissa on jonkinlainen puutarha, vaikka pienikin. Puutarhoissa on kasvatettu hedelmäpuiden lisäksi niin hyötykasveja, yrttejä lääkinnällisiin tarpeisiin kuin myös koristepuita ja -pensaita sekä tietysti monenlaisia kukkia. Parhaimmillaan luostarin puutarha voi heijastaa paratiisin kauneutta. Se on paikka rukoukseen, hiljentymiseen ja esteettisiin elämyksiin."

Valamon luostarissa on parhaillaan esillä yhdeksän nykytaiteilijan (Soili Arha, Paavo Halonen, Tapani Kokko, Sirkka-Liisa Lonka, Kristiina Nyrhinen, Maija Närhinen, Ulla Pohjola, Tuula Varis, Suvi Ylinen) näyttely, joka esittelee näkökulmia puutarhaan (luontoon) ja siihen liittyviin aiheisiin. Näyttelyn on kuratoinut ja suunnitellut Liisa Heikkilä-Palo. Mukana on mm. maalauksia, veistoksia, installaatioita ja grafiikkaa.

Ensiastumalta katseen vangitsee tilan keskelle vanhoista ikkunoista rakennettu kasvihuone. Sammalmaton keskellä on lankuista rakennetut askelmat, katosta roikkuu yrttejä ja kuivattuja kukkia. Nämä osoittautuvat lähemmin tarkasteltuna helmistä valmistetuiksi. Tilaan tulvii valoa kulmassa olevasta ikkunaseinästä, joka saa yrttien helmet kimaltamaan.

Taiteilijat ovat luoneet kekseliäitä ja koskettaviakin tulkintoja puutarhaan, joka on monelle paitsi sadon tuoja myös kauneuden vertauskuva. Omien puutarhojen lisäksi mediasta on saanut mielikuvan, että myös siirtolapuutarhapalstat, ja ylipäänsä puutarhanhoito, on entistä suuremman mielenkiinnon kohteena. Etenkin poikkeuskevään myötä pihapuuhastelu on hiipinyt yhä usemman mieliin esimerkiksi kesämökkihankintojen myötä. Valamon luostarissa pääsee tutustumaan puutarhan satumaisempaan luonteeseen.

Suvi Ylinen: Sudenkorentojen aika, 2020, yksityiskohta.

Suvi Ylisen teos on vallannut kokonaisen seinän puutarhalleen. Vihreälle seinälle on kiinnitetty sudenkorentojen lisäksi lukuisia kukkia. Lopputulos on kuin värikäs kasvio. En ole vielä niin harjaantunut kasvien kanssa, että olisin tunnistanut seinällä olevat kukat. Kokonaisuus oli kuitenkin kuin aurinkoinen kesäpäivä tiivistettynä yhteen hetkeen.

Hanna Varis: Muistojen puutarha, 2019.

Hanna Variksen grafiikkaan olen tutustunut jo aiemmin, ja teoksissa viehättävät tarinallisuus, kerroksellisuus, yllätyksellisyys ja ilo. Jokainen teos on kuin pieni satukirja. Taiteilija onnistuu luomaan teoksiin jännitystä ja draaman kaarta, mutta kaikissa tuntuu olevan onnellinen loppu. Muistojen puutarha -teoksen oikeassa alareunassa ui henkilö, joka kenties suuntaa matkansa kohti laituria. Laiturin vasemmalla puolella kelluu pullo. Pullopostia? Laituri puolestaan kuljettaa kävijän vihreään labyrinttiin. Labyrintin keskellä on kuin valaistuneet kasvot. Taivaankannen yläreunassa on silmänsä sulkenut hahmo, jonka pään päällä on linna. Haavekuva jostakin? Ylempänä kohoaa vanha puinen rakennus, jonka terassin edustalla on kasvillisuutta. Se, että teos on esillä juuri täällä, Valamon luostarissa, saa ajatukset tulipalossa 2012 tuhoutuneeseen vanhaan päärakennukseen. Eihän rakennus ole tietenkään sama, mutta teoksen nimi ja yksityiskohdan sommitelma tarinallisti muistot menneeseen. 

Hanna Varis: yksityiskohta teoksesta Muistojen puutarha.

Ulla Pohjola: Ruusuin peitetty, 2009.

Ulla Pohjola on tunnettu pikkutarkoista tekstiili- ja helmikirjailutöistään. Ruusuin peitetty -teoksessa tunnelma oli samanaikaisesti levollinen ja surumielinen. Vaaleanpunaiseen kapaloitu hahmo näyttää kuin maan poveen, viimeiselle matkalleen lasketulta naiselta. Hahmo voisi toki olla mieskin, mutta ruusujen symboliikka liittyen kauneuteen ja rakkauteen, sekä vaaleanpunainen kapalo, antoivat tulkinnan naisesta. Kuolema ei ole Ulla Pohjolan teoksessa pelottava vaan kaunis. Tämä sama ajatus liittyy myös ortodoksisuuteen, jonka mukaan elämä ei pääty kuolemaan vaan jatkuu iankaikkisuudessa. Mikäli vaaleanpunaista kapaloa tulkitaan ruusujen kielellä, se viittaa feminiinisyyteen, kiitollisuuteen ja elämäniloon. Ruusuin peitetty tuntuu siis siirtyneen tuonpuoleiseen, tuonilmaisiin, kiitollisena annetusta ja eletystä elämästä. Siinä on meille jokaiselle elinikäistä oppimista.

Paavo Halonen: Il Traviato, 2019. Taustalla Sirkka-Liisa Lonka: Kukkakimppu, 2019. 

Paavo Haloselta on näyttelyssä useampia teoksia, joissa on hyödynnetty täytettyjä lintuja. Taiteilija on sanonut, että "Jo koulussa minusta alkoi tuntua, etten halua tuottaa turhia asioita maailmaan. Turhautuminen johti siihen, että aloin käyttää kierrätysmateriaaleja. Kun muutin opintojen jälkeen Helsinkiin, hurahdin siihen määrään asioita, joita ajelehti hylättynä. Keräsin taulunpohjia ja kehyksiä roskislavoilta ja ajattelin, että miksi ostaa uutta pellavakangasta, kun voi pingottaa vanhan lakanan mdf-levylle. Vähitellen kävin kokoamaan löytämistäni esineistä esinekoosteita." (Lähde.) Halosen töissä korostuu usein mystiikka, uskomukset ja luonnonmateriaalit.

Paavo Halonen on verhonnut joutsenen mustaan, helmikirjailtuun asuun. Laulujoutsen näyttää kuin surupuvussa puolisoaan surevalta yksilöltä. Juuri joutsenten pariuskollisuus ja puhdas valkoinen väri ovat luoneet mielikuvia niiden symboliikasta sukupolvesta toiseen. Itämerensuomalaisten heimojen keskuudessa laulujoutsen oli karhun ja hirven rinnalla yksi pyhimmistä eläimistä. Karjalaisen uskomuksen mukaan joutsenta ei saanut vahingoittaa millään tavalla, ja joutsenen tappajan uskottiin itsekin tuhoutuvan. Suomalaisen perinnekulttuurin ja henkisen perinteen sivustolla, Taivaannaulassa, kerrotaan, että "Keski-Suomesta tallennetun sanonnan mukaan joutsenen tappaminen ja syöminen oli verrattavissa enkelin tappamiseen. 'Joutsen on ihmisestä rikottu linnuksi', sanottiin." Joutsenen on uskottu toimivan tuonpuoleisen ja tämänpuolisen, elävien maailman välillä. Useille joutsentarinoille on yhteistä ihmisen muuttuminen joutseneksi.

Halosen teoksessa nimellä viitataan ilmeisesti Giuseppe Verdin oopperaan La Traviata sillä erotuksella, että kyseessä ei ole langennut nainen vaan langennut mies (Il Traviato). Halosen teoksessa on samanlaista surumielistä kauneutta kuin Ulla Pohjolan teoksessa. 

Paavo Halonen: Ison kiven juureen, 2020.

Täytettyjen lintujen maailmassa jatkuu myös Halosen teos Ison kiven juureen. Nimestä tulee välittömästi muistuma lasten loruun:

"Lennä, lennä, leppäkerttu, ison kiven juureen. 

Lennä leikkikedon kautta unipuuhuun suureen. 

Kulta-kultalehden alla äiti puuron keittää. 

Unituutu leppäkertun lämpimästi peittää. 

Laula, laula, unilintu, tuoksu, tuomenterttu. 

Nuku, punapaitulainen, pikku leppäkerttu."

Halosen teoksessa ei kuitenkaan esiinny leppäkerttu, vaan kiven päällä istuva kuikka. Se kuuluu muinaisuskossa joutsenen ohella tärkeisiin lintuihin. Vanhoissa runoissa tunnetaan kappaleita, joissa kuikka kokoaa maailman sukeltamalla maata merenpohjasta. Kuikan (ja kaakkurin) on uskottu karkottavan pahoja voimia. Täytettyä kuikkaa on pidetty muinoin myös porstuassa, ettei vieraiden kateus pääsisi taloon sisälle.

Teoksen sommitelma on erikoinen. Kuikka on sidottu lehdettömään koivuun punaisilla langoilla. Koivulla on myös ollut merkittävä rooli itämerensuomalaisten uskomuksissa: "Mordvalaisille se on ikivanha maailmanpuu, joka sitoo maailmat toisiinsa. Koivu yhdistää elämän ja kuoleman syvyydet, ylimaailmallisen ja maailmallisen. Sen juuret ovat vainajalassa, latvus jumalten tyyssijoilla. (---) Jumalat antoivat koivun ihmisen suojaksi." (Lähde.)

Paavo Halonen: yksityiskohta teoksesta Ison kiven juureen.

Näiden tietojen valossa tulkitsin teosta siten, että maailmaa luova kuikka vetää voimansa koivusta. Punaiset langat ovat kiinni Elämän puussa, joita kuikka kuljettaa eteenpäin; on sanansaattaja. Minulle tuli teoksesta myös välitön mielleyhtymä Valamon luostarin kirkossa sijaitsevaan Konevitsan Jumalanäidin ikoniin. Alkuperäisestä ikonista tätä yksityiskohtaa ei ehkä huomaa, mutta esimerkiksi tässä Anna-Maija Marttisen maalaamassa ikonissa se näkyy hyvin. Kristus-lapsen vasemmassa kädessä on valkoinen kyyhkynen (Pyhä Henki), joka on sidottu punaisella langalla Kristuksen oikeaan käteen. Samalla tavalla Kristus toimii sanansaattajana näkyvän ja näkymättömän maailman välillä.   

Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Maalannut Anna-Maija Marttinen.
Kuva: @Anna-Maija Marttinen/Wikipedia.

Luostarin puutarhassa -näyttely on monipuolinen katsaus luontoon, sen kauneuteen ja yksityiskohtiin. Teoksia voi katsoa sekä esteettisinä kokonaisuuksina että tarinallisina viesteinä. Näyttelykokonaisuus on kaunis. Tilasta on saatu kerroksellinen ja värimaailmaltaan herkullinen. Etenkin seinänkokoiset teokset ovat näyttäviä, puhumattakaan jättiläismäisestä kukkapallosta. Olisi tehnyt mieli näyttää teille laajempia kuvakulmia, mutta haluan säilyttää yllätyksen heille, jotka aikovat vierailla näyttelyssä myös itse.   

Luostarin puutarhassa on esillä Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa

10. tammikuuta 2021 saakka.