Näkyvästi värikäs vai pimeässä piilotteleva?

Värikästä pukeutumista on käsitelty täällä useasti eri yhteyksissä. Eräs keskustelu puolitutun henkilön kanssa lähti siitä, että hän kommentoi keltaista pitsimekkoani. Hän piti mekosta ja siitä, että uskallan käyttää värejä, mutta hänen jatkokommenttinsa laittoi ajattelemaan. Hän kertoi itsekin pukeutuvansa värikkäämmin esimerkiksi syksyllä, mutta mitä pimeämmäksi vuodenaika käy, sitä tummemmaksi hänen pukeutumisensa muuttuu.

En ollut osannut ajatella asiaa näin. Koen itse tarvitsevani värikästä pukeutumista nimenomaan pimeään vuodenaikaan, ettei mieli mustuisi vaatteiden ja valon vähenemisen myötä. Keskustelukumppanin kommentti: "Minulle tuollainen olisi tähän vuodenaikaan liian räikeä", laittoi miettimään, että pimeään vuodenaikaan tummiin asuihin pukeutuminen tuo kai jonkinlaista turvallisuuden tunnetta? Sitä kääriytyy johonkin kuin talviunille, ettei herätä liikaa huomiota? Tiedostan olevani aika-ajoin "räikeä", etenkin tähän vuodenaikaan. Mutta ajatus oli kiehtova: pimeys ei olekaan aina masentava, vaan kenties myös kodikas ja turvallinen?

Jäin miettimään pimeyden tuomaa turvaa ja huomasin saavani ajatuksesta kiinni. Niin oudolta kuin tämä kenties kuulostaa, minusta on ihan mukavaa lenkkeillä pimeään vuodenaikaan. Jos olen arjessa värikäs, nautin vapaa-ajalla myös siitä, että saan olla välillä täysin anonyymi ja näkymätön. Pimeään aikaan lenkkeillessä se onnistuu; autoilijat ja vastaantulijat harvemmin kiinnittävät toisiin kulkijoihin suuremmin huomiota. Kokonaan näkymättömäksi en sentään uskalla heittäytyä, etten jää auton alle. Ja heijastinnauhat tekevät myös hyvän piilotusefektin, kun autojen valot heijastuvat hehkuen heijastimista. Sitä saa lenkkeillä miltei kasvottomasti.

Tänä aamuna työkaveri kommentoi pilke silmäkulmassaan nähdessään takkini: "Aika kirkas tuo sinun takki... Väri on kirkkaampi, kun noissa meidän turvaliiveissä." Väriä on hankala tallentaa luonnollisesti kuviin, mutta tykkään värikuvauksesta, joka hintalapun yhteydessä luki: vesimeloni.

Näistä tarjolla olevista vaatteiden värivalikoimista olemme puhuneet useammankin työkaverin kanssa. Tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että syksyn saapuessa vaatekaupoista katoaa värivalikoima. Tarjolla on yleensä (esimerkiksi ulkoilutakeissa) vain mustaa, harmaata ja ruskeaa. Siinä on vaikea heittäytyä värikkääksi, kun tarjonta on rajallinen.

Myönnän, että joudun tekemään kenties enemmän töitä sen eteen, että löydän itselleni värikkäitä vaatteita. Olen miltei koko ajan aistit avoinna, jos näen ja löydän jotain värikästä ja sellaista mikä miellyttää. En varsinaisesti siis etsi vaatteita aktiivisesti, sillä olen tyytyväinen tämänhetkiseen vaatekaappini sisältöön, jonka mekkovalikoima on koko ajan tasaisesti käytössä. Mutta juuri tämä vaatekauppojen ja kirppareiden vuodenkierto värityksen mukaan vaikuttaa siihen, että on hyvä olla valppaana silloin, kun sitä väriä on kenties tarjolla.

Kuinkas siellä? Piiloudutteko pimeän tullen mustaan

vai piristättekö itseänne (ja samalla muita) värikkäillä asuilla?

Taikamekkoja

Toistin pukeutumisessa alppiruusun värejä.

Luin toukokuussa kampaajalla käydessäni Me Naisia (12.5.2021), jossa päätoimittaja Iina Artima-Kyrki sanaili pääkirjoituksessa "Taikamekko" näin:

"Ystävälläni on mekko, joka yllään hänelle tuntuu tapahtuvan vain kivoja asioita, ihania kohtaamisia ja hulvattomia iltoja. Mekko on päässyt todistamaan myös suurta rakastumista.

Nimesimme mekon joskus 20 vuotta sitten taikamekoksi. Me muut olemme saaneet lainata mekkoa, ja siitä puhutaan nykyään kuin se olisi yksi meistä. Mekko on tietysti satumaisen (ja ajattoman) kaunis, mutta myös väljä ja mukava. Se päällä voi tanssia aamuun asti tai istua rennosti kynttiläillallisella.

Nettikirppiksillä tulee koko ajan vastaan pitsisiä unelmia, joita mainospuheen mukaan on käytetty vain kerran. Uskon tietäväni, mistä se johtuu. Itsekin olen joskus ostanut muka hienon koltun, jota olen käyttänyt vain yksissä bileissä ja jättänyt sen jälkeen kaappiin pölyttymään. Kamalaa tuhlausta! (---) Meillä tavallisilla ihmisillä on vain harvoin oikeita juhlia. Unohdamme helposti oman tyylimme ja pukeudumme niille harvoille kekkereille kuin olisimme itsellemme täysin vieraita olentoja. Ei ihme, jos oudolta tuntuvasta mekosta haluaa eroon heti seuraavana aamuna. (---)"

Tunnistan tämän ajatusmaailman, mutta olen itse tietoisesti opetellut siitä vuosien varrella pois. Rakastan mekkoja, mutta ajattelin aiemmin, että mekot olisivat enemmän juhlapukeutumista kuin arkikäyttöä varten. Pukeuduin mielestäni melko tavallisesti ja huomaamattomasti arjessa, ja niihin kivoihin mekkoihin juhlissa. Mutta kuten Iina Artima-Kyrki kirjoitti: "Meillä tavallisilla ihmisillä on vain harvoin oikeita juhlia", joissa mekkoja tulisi käytettyä tarpeeksi. 

Sitten suvussani tuli vastaan seitsemän vuoden sykli, jossa seitsemän vuoden aikana vietettiin seitsemät hautajaiset. Ja pukeuduttiin mustaan. Nuo olivat henkisesti raskaita vuosia, jolloin huomasin yhdistäväni mustan pukeutumisen pelkästään hautajaisiin. Silloin huomasin ajattelevani, että jos minä oikeasti pidän värikkäistä mekoista, miksi niitä ei voisi käyttää myös arjessa? Elämä on liian lyhyt vain odottelemaan mekkojuhlia. 

Niinpä aloin käyttää sellaisia mekkoja arjessa, joihin olin tavallisesti pukeutunut juhlissa. Alkuun tunne oli ahdistava, liian laittautunut. Tuntui, että kaikki tuijottivat. Tunsin kuitenkin mekkojen ja värikkäiden vaatteiden kuvastavan persoonaani parhaiten ja tunsin olevani oma itseni. Samoihin aikoihin uskaltauduin käyttämään hiusrusetteja ja korvakorutkin kasvoivat. Kun vieraiden katseiden joukkoon alkoi tulla silloin tällöin myös suoria, positiivisia kommentteja värikkäästä pukeutumisesta huomasin, etteivät katseet olleetkaan pahansuopia. Muistan edelleen erään Turun hotellireissun, jossa respan nainen sanoi minulle lähtöpäivänä, että oli katsellut hiusrusettiani ihastuksissaan kaksi päivää, ja uskaltautui nyt kysymään, että kuinka olin solminut rusetin hiuksiini.

Nykyisin arki- ja juhlapukeutumiseni ei juurikaan eroa toisistaan. Käytän samoja mekkoja, korvakoruja ja hiusrusetteja niin arjessa kuin juhlassa. Minusta se on tehokasta vaatteidenkäyttöä. Ainut ero taitaa olla se, että juhlissa käytän korkokenkiä. Tämä saattaa jostakin olla tylsää. Pukeutumisella luodaan tavallisesti juhlan tuntua ja irrotetaan näin hetki arjesta. Minulle arjen ja juhlan raja ei ole pukeutumisen suhteen niin suuri. Minulla on kaapissa useita taikamekkoja, joita käyttämällä minulle "tuntuu tapahtuvan vain kivoja asioita, ihania kohtaamisia ja hulvattomia iltoja." Ihan keskellä arkea. 

Kirjoitin aiemmin kuinka kipuilin uuden työni myötä pukeutumistani. Nyt kun olen selvittänyt, että kiinteistöhallinnossa minut hyväksytään sellaisena kuin olen, huomaan tuntevani epävarmuutta sairaalan puolella. Niiden lääkärin- ja hoitajantakkien keskellä. Huomaan, että minua tuijotetaan ja ihmetystä lisännee se, että kuljen käytävillä KYSin henkilökortti kaulassa. Purin siskolleni tätä epävarmuutta ja hän vain tokaisi, että "No onhan siellä sairaalassa ne sairaalapelletkin". "-Ai sinä rinnastat minut ja pukeutumiseni sairaalaklovneihin...?" Tilanne nauratti molempia ääneen. Ymmärsin kuitenkin mitä hän tarkoitti: ammatti ja persoona saavat näkyä pukeutumisessa. Taideasiantuntija saa näyttää taideasiantuntijalta, eikä tarvitse maastoutua insinööriksi, tai sairaanhoitajaksi.

Ja tiedättekö mitä. Sain tällä viikolla maailman ihanimman kommentin eräältä lähihoitajalta, jonka osastolla kävin vierailemassa taidesijoitukseen liittyen:

"Ihan mieletöntä, että olet täällä mekkoinesi."