Blogiini on alkanut virrata enemmän seuraajia, vaikkei heistä usein jää muuta tietoa kuin numero sivulataushistoriaan. Samoin huomaan vierailijoiden määrän nousseen myös työprofiilin puolella. Suhtaudun tähän huomioon edelleen kaksijakoisesti. Koen ammatillisesti hyvänä, että saan levitettyä tietoa sairaalataiteen merkityksestä ja omasta osaamisestani sekä kiinnostuksestani kulttuuria kohtaan.
Samalla mietin sitä, kuinka paljon uskallan itsestäni kertoa, että säilytän turvallisen yksityisyyden kodin, perheen, ystävien ja työkavereiden kesken. Tämän saman aiheen kanssa kipuilin aika tarkalleen jo vuosi sitten tekstissä "Kyllä minä Hennan tiedän". Lukijamäärien kasvaessa olen joutunut miettimään sitä, kuinka paljon tuon esiin kotijuttuja (kuvia kodista) ja esimerkiksi työkavereita, että molemmissa tapauksissa tarvittava (kaikkien osapuolten) yksityisyys säilyy.
Blogin kirjoittaminen on kuitenkin pysynyt hengissä juuri sillä, että taide- ja kulttuurijuttujen lomassa saan kirjoittaa myös arkisemmista aiheista. Arki antaa loputtomasti mielenkiintoisia aiheita pohdittavaksi taidejuttujen lomaan. Ja kuten kävijätilastot ovat osoittaneet, esimerkiksi humanisti- ja insinöörimaailman "yhteentörmäykset" kiinnostavat lukijoita.
En minä tavallisesti osaa ajatella sitä, ketkä kaikki blogiani mahdollisesti lukevat. Kirjoitan edelleen lähtökohtaisesti itselleni ja itseäni varten, koska haluan tallentaa jonkin hetken ja ajatuksen. Tehdä siitä itselleni muistijäljen. Nyt kun blogin kävijätilaston numerot ovat alkaneet saada yhä useammin kasvoja, ja minua tullaan tervehtimään siviilimaailmassa, tilanteet vähän ujostuttavat. (Jolloin haluaisi piilotella pimeässä.)
Koen olevani helposti lähestyttävä ja hyvä sosiaalisissa tilanteissa, mutta onhan se myönnettävä, että asetelma on outo. Että joku täysin tuntematon henkilö tunnistaa ja tietää minusta jotain ilman, että minä tiedän hänestä yhtikäs mitään. Tiedostan, että aika-ajoin minua tuijotetaan missä nyt milloinkin liikun. Mutta en tiedä johtuuko tuijottaminen värikkäästä pukeutumisesta vai siitä, että joku tunnistaa minut blogin takaa.
Tuijottaminen tuntuu välillä epämukavalta (riippuu mielialasta), jonka vuoksi pidän siitä, että seuraajat ovat aiempaa enemmän uskaltaneet tulla tervehtimään. Vaikka se tuntuu oudolta ja vähän ujostuttaa, se tuntuu kuitenkin mukavammalta kuin tuijottaminen, koska silloin siitä väliltä rikkoutuu sellainen epämääräisyyden kupla. Voidaan molemmat tervehtiä reilusti ja kysyä, että mistä tunnemme/tunnet minut. Ja kaikki tähänastiset tilanteet ovat olleet onneksi positiivisia.
Minua on pysäytelty kaupoissa, parkkipaikalla, näyttelyissä ja kirppareilla. Tänään oli itse asiassa jopa kaksi eri tilannetta, joissa juttelin henkilöiden kanssa, jotka tunnistivat minut somesta/blogista. (Terveisiä, jos tunnistatte itsenne!) Vaikka se tuntuu kummalliselta, se tekee tilanteesta myös tasa-arvoisemman, koska toinenkin "paljastaa samalla itsensä". Näyttää kasvonsa. Hän ei ole enää pelkkä "numero kävijätilastossa".
Välillä mietin myös sitä, että millaisen kuvan blogi antaa minusta niille, jotka tuntevat minut henkilökohtaisesti. Kuinka paljon blogi kuvastaa sitä mitä todellisuudessa olen? Koen olevani kirjoittaessani aito, mutta jokainen ymmärtänee, että blogi on vain yksi osa minua. Silti ajattelen itsekin, että jollain lailla tunnen muita blogikollegoja, vaikka emme olisi koskaan tavanneet. Vuosien seuraaminen ja toisen "äänen kuunteleminen" tutustuttaa lukijan kirjoittajan sisäiseen maailmaan.
On ollut mukavaa seurata Sinua kaikki nämä vuodet!
VastaaPoistaTuntuu, että ainakin blogi-Hennan tunnen jo aika hyvin. Ja onhan me tavattukin!
Samaa olen miettinyt itsekin - minulla raja menee jossain siinä, että blogi ei kerro ns. uutisia elämästäni vaan enemmän siitä, mitä olen ajatellut, mitä olen lukenut, missä olen käynyt jne.
Olen miettinyt sitä, että nuoria (parikymppisiä) taitaa olla blogimaailmassa aika vähän. Täällä on kiireettömämpää, suorastaan hidasta verrattuna muuhun someen. Mutta blogiin on helpompaa päivittää asioista myös siksi, ettei tarvitse ajatella samalla tavalla, kenelle kirjoittaa (erikoista). Blogi on kuin muistikirja, ilman somen hälyä.
Hei Katja, muistan vieläkin sen yllättävän, mutta erittäin mukavan kohtaamisen! Ja ehkä itsellenikin hieman yllättäen intouduin halaamaan siksi, että tunsin tuntevani Sinut todellisuutta paremmin.
PoistaOlipa hyvin tiivistetty. Minäkin koen, että blogi kertoo enemmän siitä mitä ajattelen mistäkin ja missä olen käynyt, vaikka tuon blogiin myös tapahtumia elämästäni.
Eräiden opiskelijoiden kanssa puhuimme juuri tästä blogimaailman hitaudesta, että nuorempien silmissä tämä ilmaisuväline on jo vanhanaikainen. Mutta minä nautin juuri tästä hitaudesta ja siitä, että tekstit pysyvät kuvineen täällä selattavissa. Näihin voi palata ja löytää luettavaa tulevaisuudessakin paremmin vaikka vain silmäilemällä kuin kelaamalla esimerkiksi videoita.
"Blogi on kuin muistikirja, ilman somen hälyä." Onpa hienosti sanottu. Mainitsen lähteen, jos käytän tätä jossain voimalauseena.
Se on tässä somemaailman hälyssä huolestuttavaa, että monen tuntuu pitävän kerätä tykkäyksiä ja seuraajia kaikin mahdollisin keinoin. Toki ymmärrän tämän, jos kirjoittaja saa siitä elantonsa, mutta minusta tämä rauhallinen rytmi sopii itselleni oikein hyvin. Ja tästä samasta syystä nautin äärettömän paljon Sinun blogista, tavastasi kirjoittaa ja käyttää sanoja. Annat lukijalle aikaa ajatella, tulla mukaan ajatuksiisi. Sellaista minä tarvitsen tämän hälyn keskellä. Kiitos.
Ymmärrän niin ajatuksesi, paljon olen pohtinut niitä myös itse. Vaikka minun blogini on anonyymi, niin eikö vain esimerkiksi isäni ole jo löytänyt sen! Ahdistavaaaaa! Sen myötä tietysti muutkin sukulaiset ovat blogia lukeneet, ja minä kun olen siellä ihan antaumuksella välillä vuodattanut milloin mistäkin aiheesta. Varmaan myös teemalla suku on pahin 😂 Nostan hattua, että pystyt luovimaan työminäsi kanssa myös vapaa-ajan blogissa ja päinvastoin. Minusta on kivaa, kun kirjoitat eri aiheista. En ainakaan itse koe, että olisit liikaa raottanut yksityistä minää tai kotia, mutta sehän onkin myös henkilökohtainen tunne. Toivottavssti jatkat samalla linjalla ja blogiasi luetaan jatkossa yhä enemmän!
VastaaPoistaMinusta on hieman huvittavaa, ettei perheesi ollut alusta alkaen tietoinen blogistasi. Voi isääsi, kun asia paljastui.... :D Vaikka koen, että tyylisi kirjoittaa on runsasta ja rohkeaa, ja juuri siksi mukavaa luettavaa, eli mitäs piiloteltavaa siinä on. Samat sanat, toivon että jatkat samalla linjalla, sillä tapasi pohtia asioita ja aiheita on samaan aikaan hauska ja terävä.
PoistaOlen luovinut toistaiseksi hyvin eri puolieni kanssa, joita tuon blogiin tapauskohtaisesti. Eikä tämä onneksi ole asia, jota koko ajan pohtisin, mutta välillä tulee tilanteita, jolloin asia mietityttää. Täytyy olla kiitollinen, että minulla on ihania ja hyväsydämisiä lukijoita. Kuten sinä!