Sielun värejä ja siveltimenvetoja

Käsi ylös kuka tunnistaa itsestään ajatuksen, että "kyllähän sinne näyttelyyn vielä ehtii"? Tätä tapahtuu liian usein nimenomaan sen oman asuinkaupungin näyttelyiden yhteydessä. Loppujen lopuksi osa näyttelyistä soljuu ohi, vaikka kuinka olisi etukäteen vannonut niissä vierailevansa. Näin meinasi käydä tälläkin kertaa. G12:ssa Kuopiossa avautui jo kesäkuun 18. päivä Pidot pyöreänurkkaisessa talossa. Näyttely ehti päättyä valitettavasti viime viikon torstaina. Esillä oli Nanna Suden ja Katja Tukiaisen maalauksia sekä Mikko Hallikaisen veistoksia. Pääosin kaikki teokset olivat tältä vuodelta.

Susi ja Tukiainen olivat entuudestaan tuttuja, Hallikainen ei nimenä soittanut kelloja. Jos aivan rehellisiä ollaan, Nanna Susi oli syy miksi halusin näyttelyyn. Olen seuraillut hänen taidettaan siellä täällä verkossa ja lehtikuvissa. Värimaailma ja siveltimenjälki ovat viehättäneet pitkään, joten halusin kokea teokset itse - läheltä ja yksityiskohtia myöten. Ne, jotka tietävät rakkauteni Claude Monet'n ja Ellen Thesleffin taiteeseen, eivät liene yllätyneitä ihastuksestani Suden maalauksiin. Väripaletti on kuin suoraan niistä ihanan utuisista ja impressionistisista Monet'n ja Thesleffin maalauksista, mutta siveltimenvedoissa on juuri oikeanlainen ekspressionistinen twisti.

Näyttelytilaan astuminen vähän jännitti. Noh, vähän samalla tavalla kuin ihastuksen näkeminen ensi kertaa kasvotusten. Tiedättehän, perhosia vatsassa. Sitä miettii, että vastaako kohde sille asetettuja odotuksia, mikä on oma reaktio ja osaako sitä olla avoimin mielin niiden ennakko-odotustensa kanssa. Pieni yleisvilkaisu tilaan - näyttää hyvältä (ja äänettömiä riemunkiljahduksia!). Asetuin ensimmäiseksi Kaikkien kuiden (All the moons) ääreen ja hymyilin. Tältä sen pitäisi tuntua - taiteesta hurmioitumisen. Sitä on vuosia tuijotellut kaksiulotteisia kuvia Suden maalauksista, kunnes siinä teoksen edessä seisoessani huomasin, etten ollut kuvien välityksellä saavuttanut puoliakaan tunnelmasta. Mikä ei tietenkään ole yllätys, kaikki taide on parasta itse kohdattuna. Mutta siitä huolimatta se paksujen värikerrosten kirjo yllätti, joka parhaimmillaan lähenteli jo reliefiä. Susi yhdistelee hienosti läpikuultavan hengittäviä väripintoja todella paksuihin värikerroksiin.

Nanna Susi: Kaikki kuut (All the moons), 2016, öljy kankaalle, 120x250 cm. Etualalla Mikko Hallikainen: Hevimiehen kolmiloikka, 2016, kollaasiveistos, 150 cm.

Kaikki kuut kiehtoi mystisyydessään. Veden pinnalla kelluva vene kantoi ilmeisesti mukanaan kaikkia kuita. Maalaus toi sommitelmaltaan ja tunnelmaltaan muistumia John William Waterhousesta (1888).

Täysin ehdoitta en Suden maalauksiin näyttelyssä ihastunut. Viimeiselle seinälle ripustettu kolmikko (Rakastettava kukko, Puheentaitaja, Vaalija) oli värimaailmaltaan kaunis, mutta en suoralta kädeltä mieltynyt keijukaisteemaan. Se, että rakastuu teoksessa aivan kaikkeen, ei pidemmän päälle ole hedelmällistä. Teoksessa tulee olla jokin "kipukohta", joka ärsyttää, josta ei pidä tai joka mietityttää. Näin teos pysyy tuoreena pidempään. 

Nanna Susi: Rakastettava kukko (Lovable Rooster); Puheentaitaja (Skilled of Speech); Vaalija (Cherisher), 2016, öljy kankaalle, 190 x 130 cm.

Värimaailmaan yhdistettynä keijukaiset olivat liian nättejä omaan makuuni. Sen sijaan linnut ja siveltimenvedot pitivät kokonaisuuden kiinnostavana. Kukosta ei symboliikan kautta tule välttämättä ensimmäisenä mieleen rakastettava: herätä kukonlaulun aikaan; kaikille ei laula kunnian kukko. Toisaalta kukko liitetään myös valppauteen ja tarkkaavaisuuteen. Tämän myötä se symboloi suojelua. Kiekuuhan kukko pimeyden jälkeen ilmoittaakseen valosta.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Rakastettava kukko (Lovable Rooster).

Papukaijat voivat olla puheentaitajia, mutta yleensä ne vain toistavat kuulemaansa. Näin ollen ne voidaan liittää myös juoruiluun. Toisaalta renessanssin aikaan papukaija oli ikuisen elämän symboli.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Puheentaitaja (Skilled of Speech).

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Rakastettava kukko (Lovable Rooster), 2016.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Rakastettava kukko (Lovable Rooster), 2016.

Nanna Susi: yksityiskohta teoksesta Sydänkeiju (Heart Fairy), 2016.

Katja Tukiaisen teokset sopivat Nanna Suden maalausten värimaailmaan. Pastellisen kirkkaat värit hehkuivat auringon valaisemassa tilassa. Tiesin Tukiaisen maalaustyylin etukäteen, mutta en ole siitä liiemmin välittänyt. Suurisilmäiset tytöt, voimakkaat pastellivärit ja yltiöpäinen söpöys on itselleni liikaa. Vaaleanpunaista, vaaleansinistä, violettia ja turkoosia väriä löytyi myös Nanna Suden maalauksista, mutta Suden teoksissa rosoiset, ronskit ja paksut siveltimenvedot rikkoivat kokonaisuutta oikeassa suhteessa, jotta lopputulos ei keikahtanut imelyyden puolelle.

Katja Tukiainen: oik. Soft, 2015-2016,öljy kankaalle, 100 x 100 cm; vas. Wow, god damn, I see colours I didn't even know existed! Jump here before this fades! I must be dreaming, this cannot be true! Wow for my mother's sake, uh!, 2015, öljy kankaalle, 100 x 100 cm.

Tukiaisen maalaukset sen sijaan ovat häpeilemättä imeliä. Omien sanojensa mukaan Tukiainen tahtoo johdattaa katsojansa maailmaan, jossa pienillä ja söpöilläkin otuksilla on mielipide ja valtaa. Maailman uutisvirta täyttyy kaikesta muusta kuin hyvyydestä, joten taiteilija haluaa pitää kiinni omasta taidemaailmastaan, jossa hyvä voittaa pahan. Ajatus on ihailtava, ja etsin itse taiteelta hieman samaa, mutta tässä tapauksessa liika on liikaa. Kuten aiemmin mainitsin, teoksessa tulee olla jokin kipukohta, joka pitää kokonaisuuden mielenkiintoisena. Tukiaisen maalauksissa en pääse kuvaustavan taakse tavoittaakseni syvällisempää tasoa, sillä ajatus pysähtyy yltiösöpöyteen.

Katja Tukiainen: yksityiskohta teoksesta Soft, 2015-2016.

Katja Tukiainen: yksityiskohta teoksesta Wow, god damn, I see colours I didn't even know existed! Jump here before this fades! I must be dreaming, this cannot be true! Wow for my mother's sake, uh!, 2015.

Sen sijaan huomasin rakastuvani väreihin. Katsoessani aiheiden ohi ja keskittyessäni yksityiskohtiin, löysin saman rakkauden sävyihin ja siveltimenvetoihin kuin Nanna Suden maalausten kohdalla. Niin uskomattomia väri-yhdistelmiä, että ihan häkellyin. Esimerkiksi Soft-maalauksen bambin korvassa on käytetty neonvihreää. Neonvihreää!

Mikko Hallikainen: Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016, kollaasiveistos, 70 cm. Taustalla Katja Tukiaisen: Turquoise Wind ja Butt on the Water Comet on the Sky.

Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.

Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.

Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.

Näyttelyn kolmas taiteilija, Mikko Hallikainen, oli toteuttanut visionsa veistoksin. Täytyy sanoa, että tämä oli se kaivattu kirsikka kakun päälle. Eriskummallisia olioita, rosoisia ja rujoja naula- ja sivellinpäitä. Veistoksen ja kolmiulotteisen maalauksen yhdistelmiä. Siinä missä Suden ja Tukiaisen teoksissa oli kauneutta, Hallikaisen veistoksista löytyi kipukohtia. Yksityisnäytteylyssä en olisi kenties kiinnittänyt veistoksiin samanlaista huomiota, mutta ympärillä oleviin maalauksiin yhdistettynä Hallikaisenkin teoksista nousi esille pastellisäyjä.

Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.

Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Kissa joka kuuluu Paganinille, 2016.

Mainitsin alussa, ettei Hallikaisen nimi soittanut mielessäni kelloja. Sen sijaan hänen kädenjälkensä kalkatti niin äänekkäästi muistumia Sami Korkiakoskesta, etten voinut olla hymyilemättä, kun näin teoksen Tulikenkä Sami Korkiakoskelle. Arvasin! Näillä miehillä on joku yhteys toisiinsa. Kävin kurkkaamassa CV-listaa ja sieltähän se selvisi. Synnyinpaikka: 1973 Kuopio. Miehiä yhdistää ainakin Kuopio ja Ars Libera.

Mikko Hallikainen: Tulikenkä Sami Korkiakoskelle, 2016, kollaasiveistos, 35 cm.

Mikko Hallikainen: Evol ni Roma, kollaasiveistos, 2016, 88 cm.

Jos Suden ja Tukiaisen teoksista löytyi jotain samastumispintaa ja viehättävyyttä, Hallikaisen teoksista viehättävyys oli kaukana. Evol ni Roma-teos näytti vastenmieliseltä ja toi epämuodostuneisuudessaan mieleen Tommi Toijan vaikuttavan näyttelyn. Ristiriitaisuudessaan tämä vastenmielisyydentunne kuitenkin ruokki innostusta kokonaisuuteen entistä enemmän.

Mikko Hallikainen: yksityiskohta teoksesta Evol ni Roma, 2016.

Galleriassa myllertäneet ajatukset saivat vierailusta kutkuttavan. Olin saapunut paikalle Nanna Suden teosten tähden, vahvistanut ihastusta maalausjälkeen, mutta vieroksuin keijukaisteemoja. Pidin etukäteen Katja Tukiaisen maalauksia tyhjinä ja imelinä, mutta huomasin hullaantuneeni rohkeisiin väreihin. Mikko Hallikaisesta en tienyt etukäteen mitään, mutta hänen puuttumisensa olisi vaikuttanut oleellisesti näyttelyn yleistunnelmaan. Tällä kertaa näyttely oli enemmän kuin osiensa summa. Jokaisen taiteilijan teokset nousivat aivan uuteen tasoon vuoropuhelussa toistensa kanssa.

Värimaailmaltaan ja siveltimenvedoillaan näyttely iski syvälle. Rakkaus pastellisävyihin, etenkin violetinsinisiin ja vaaleanpunaisiin sävyihin, juontaa juurensa sinne Monet'n utuisiin impressioihin. Silti harvoin pidän nykytaiteesta, joka on värimaailmaltaan vain nättiä. Tai no, voin toki pitää, mutta se ei jätä syvempää muistijälkeä. Taiteessa pitää olla jotain muuta, jotain mitä jää pohtimaan. Tätä näyttelyä jäin pohtimaan. Ja harmittelemaan, etten saanut itseäni aiemmin liikkeelle, jolloin olisin päässyt nauttimaan siitä kenties vielä toistekin....

G12, Maaherrankatu 9, Kuopio.

Näyttely pyöreänurkkaisessa talossa päättyi 21. heinäkuuta.