Harjamäen henki

Siilinjärvellä Pohjois-Savossa sijaitsee mielenkiintoinen ja vähän erilainen museo. Harjamäen sairaalamuseo esittelee Siilinjärvellä vuosina 1926‒1997 toimineen Siilinjärven piirimielisairaalan (vuodesta 1959 Harjamäen sairaala) historiaa. Esille tuodaan sekä potilaiden että henkilökunnan näkökulmia. Samalla tarkastellaan psykiatrian ja psykiatristen hoitojen historiaa ja kehittymistä Suomessa. Näyttely kertoo suuren sairaalan eri toiminnoista, olosuhteista, hoitomuodoista sekä potilaiden ja henkilökunnan arjesta sairaalaympäristössä. Esillä on mm. hoitoon liittyviä välineitä, instrumentteja sekä potilaille ja hoitohenkilökunnalle kuuluneita esineitä.

Harjamäen sairaalan entinen päärakennus. Alex Mörnen suunnittelema klassistisen sairaalarakennus valmistui vuonna 1926. Nykyisin rakennuksessa toimii päiväkoti Pilvilinna.

Harjamäen sairaala oli aikanaan yksi Suomen suurimmista mielisairaaloista: sen ollessa laajimmillaan potilaita oli yli 1000 ja työntekijöitä yli 600. Hoitohenkilökunnan lisäksi sairaala työllisti mm. maatilan, puutarhanhoidon, kiinteistön- ja teknisen huollon, pesulan, keittiön, hallinnon ja talouden henkilökuntaa. Sairaala oli merkittävä työllistäjä pienessä, vuonna 1925 perustetussa Siilinjärven kunnassa ja sen merkitys kunnalle on ollut huomattava.

Funktionalistisen Naistalon suunnitteli Sakari Honkavaara ja se on säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan.

Museon näyttelytilat sijaitsevat niin sanotun Naistalon toisessa kerroksessa. Lisärakennus rakennettiin vuonna 1939 sairaalan vaatiessa lisätiloja. Samana vuonna puhkesi kuitenkin talvisota ja Naistalo toimi sotasairaalana koko sotien ajan. Vasta vuonna 1945 rakennus pääsi alkuperäiseen tarkoitukseensa.

Harjamäen sairaalamuseo on osa paitsi Siilinjärven myös koko Suomen sairaala- ja hoitohistoriaa. Tässä museossa koin myös varhaisimman muistini tavoittaman vaikuttavan museokokemuksen, kun lukion historian kurssilla vierailimme opastetulla kierroksella. Sellainen kylmät väreet aikaansaava pelottavan vaikuttava museokierros jätti sen verran syvän muistijäljen, että tuo kokemus on kenties osaltaan ohjannut allekirjoittaneenkin juuri museokentälle. Ne tarinat ja se historian välittäminen ja säilyttäminen eteenpäin. Kohtasin kyseisen oppaan, Anu Rissasen, vuosia myöhemmin samalla museologian kurssilla Jyväskylässä ja kiitin opastuksesta. Anu teki Harjamäen sairaalasta myös gradunsa: Työtä, sokkeja, lääkkeitä - Siilinjärven piirimielisairaala ja potilaiden hoitomuodot vuosina 1926-1959. Siilinjärven lukio vierailee kuulema edelleen sairaalamuseossa ainakin psykologian kursseihin liittyen.

Kulttuurihistoriallisissa museoissa välittyy yleensä kahdenlaista tunnelmaa: joko sellainen, missä esineet on irroitettu alkuperäisestä kontekstistaan ja pääosassa on tieto tai sellainen, missä esineet ovat edelleen niiden omassa ympäristössään ja pääosaan nousee tunne. Harjamäellä minut valtaa aina jälkimmäinen, vaikka se tunne tuleekin tiedon välityksellä. Tunteet ovat voimakkaimmillaan hyvinkin ristiriitaisia. Kun näyttely esittelee sekä hoitohenkilökunnan että potilaiden näkökulmia, ne voivat pahimmillaan olla täysin päinvastaisia. Hoitohenkilökunnan ajatus oli auttaa potilasta, mutta potilaasta itsestään hoitotilanne saattoi tuntua kaikelta muulta kuin auttamiselta. Hoitohistoriassa on jouduttu käyttämään yrityksen ja erehdyksen keinoja, mikä ei tietenkään aina ole palvellut hoidettavan tarpeita. 

Kaikesta huolimatta Harjamäen sairaala näyttäytyy positiivisessa valossa. Näyttelytiloissa esitellään potilaiden päiväsaleja ja osastohuonetta, henkilökunnan huone sekä erilaisia hoitotiloja ja -muotoja hammashuollosta eristykseen ja aivosähkökäyrän tutkimislaitteista sähkösokkihoitoon.  Vaikka osa toimenpiteistä kuullostaa maallikon korviin pelottavalta ja vaaralliselta, aikansa henkilökunta on ollut ammattitaitoista ja huolehtivaa.

Päiväsalit

Päiväsali 1930-luvun asussa. Seinillä olevat teokset liittyvät museon vaihtuvaan näyttelyyn Mielenliikkeitä.

Potilaille oli varattu päiväsali, jossa he saivat halutessaan viettää aikaa. 1930-luvulla päiväsalit olivat karuja ja pelkistettyjä, eikä niissä ollut tarjolla mitään motivoivaa tekemistä. Pelkistettyyn sisustukseen oli syynä mm. se, että niukasti sisustetut tilat säilyivät ehjempinä ja niiden puhtaanapito oli helppoa. Karut tilat ja tekemisen puute aiheuttivat puolestaan sen, että aika kului päiväsaleissa erittäin hitaasti. Näin potilaita oli helpompi motivoida työterapian tekemiseen esimerkiksi pelloilla, navetassa ja osastoilla. Työterapia oli Siilinjärvellä laajin hoitomuoto.

Miespotilaita metsätöissä 1950-luvulla.

Vähitellen 1930-luvun lopulta lähtien saleihin ilmestyivät gramofonit ja sodan jälkeen myös radioita. Kirjoja toimitettiin niin potilaiden kuin hoitohenkilökunnankin kautta. Suurin osa kirjoista oli alkuaikoina uskonnollista tai tietokirjallisuutta.

Päiväsali 1960-luvun asussa.

1960-luku merkitsi suurta muutosta sekä hoitomuodoissa että hoitoajatuksessa. Potilaiden hoito yksilöllistyi ja he saivat velvoitteiden ohella myös vapauksia - sairaus ja kunto huomioiden. Hoitotyöhön tuli selkeä ajatus potilaan kuntoutumisesta ja jopa paranemisesta entisen helppohoitoisuuden ja säilyttämisen sijaan. Lääkehoito aloitettiin 1950-luvun puolivälissä. Lääkkeet mahdollistivat uusien terapiamuotojen kehittämisen ja asteittaisen käyttöönoton. Erilaiset luovat terapiat, kuten taide-, kirjoitus- ja näytelmäterapia tukivat erilaisten psyykkisten kriisien ja ongelmien hoitoa ja kuntoutusta. Liikunta- ja virkistysterapia alkoivat ajan myötä korvata työterapian käytön vähentymistä. Muutokset hoitomuodossa ja -ajattelussa heijastuivat myös päiväsaleihin. Potilaiden oleskelu pyrittiin tekemään mahdollisimman viihtyisäksi ja saleihin hankittiin erilaisia pelejä ja kirjoja. Ensimmäiset televisiot tulivat Harjamäelle 1962.

Potilaan virkkaama villasukka. Kantapää on unohtunut ja lopulta sukka on muuttunut ohueksi nauhaksi.

Puuveistos vuodelta 1954. "Kansaneläkkeet nousivat."

Potilaiden näytelmäkerho toimi Harjamäellä 1950-luvun loppupuolelta alkaen. Kuvassa esitetään joulujuhlia varten harjoiteltua näytelmää.

Ohjeita ja vinkkejä osastoilla askarteluun ja käsitöihin. Klikkaa suuremmaksi.

Osastohuone

Harjamäenkin sairaalassa huoneissa oli ongelmana liian suuret potilasmäärät. Ne aiheuttivat levottomuuden syntymistä ja leviämistä osastoilla. Lisäksi potilaiden yksityisyys kärsi.

Hoitohenkilökunnan asuja.

Suurin osa Harjamäen sairaalassa hoidetuista potilaista on diagnoosin mukaan kärsinyt skitsofreniasta. Muita yleisiä syitä ovat olleet kaksisuuntainen mielialahäiriö (bipolaarisuus), maniat ja neuroosit. Vauvansänkyjäkin tarvittiin, koska sairaalaan on tullut raskaudessaan niin pitkälle ehtineitä potilaita, ettei abortti enää ollut mahdollinen. Myös synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsiviä äitejä hoidettiin sairaalassa, ja joskus äidin mukana sairaalaan tuli myös vauva. 1960-luvulta lähtien sairaalassa hoidettiin yhä enemmän myös masennuksesta sekä alkoholismista kärsineitä potilaita.

Naisten osaston potilaita ryhmäkuvassa 1950-luvulla. (Ruutukuosi on ollut muodissa.)

Arkea

Sinne tänne museon seinille on ripustettu katkelmia Laura Latvalan kirjasta Tuulien talo: Sairaalapäiväkirja (1964). Latvala valmistui lääkäriksi 1950 ja työskenteli Harjamäen sairaalassa, jonka vuodenkiertoa 1962-1963 kuvaa myös Tuulien talo. Tekstit elävöittävät sairaalan arkea.

21.9.1962
"Tänään nauroin pitkästä aikaa potilasta tutkiessani. 80-vuotias mummo pyysi todistusta neitsyydestään. Ihmettelen, mihin tarkoitukseen hän sitä mahtaa tarvita. Taivaaseen kenties?"

10.7.1963
"Loviisa on kerännyt 56 sammakkoa, toimitettavaksi Kiinaan à 40 penniä. Sanoin hänelle, ettei meillä ole suhteita Kiinan lähettilääseen, hän oli hyvin pahoillaan. Hän on säilytellyt suojattejaan suohaudassa märkien sammalten välissä laatikoissa hyvän afäärin toivossa. Joskus hän haluaa lähteä lähetyssaarnaajaksi Kiinaan, joskus taas Ambomaalle. Hyvä ääni hänellä ainakin on, kuuluu puolen kilometrin päähän, milloin Loviisa on puhetuulella."

22.3.1963
"Juuri äsken kävi lääketehtaan edustaja ja jätti yskänlääkettä ja kuulakärkikynän, että voi kirjoittaa reseptejä. He ovat uskollisia ystäviämme, harva se viikko heitä käy täällä esittelemässä uusia lääkkeitä. Siten pysymme ajan tasalla. He ovat virkistäviä poikkeuksia päivän tavanomaiseen rutiiniin. Aina täynnä uskoa siihen, että uudet lääkkeet ovat vielä entistäkin parempia. Se on heidän ammattinsa, kuten meidän ammattimme on uskoa, että potilaamme paranevat. Ei ole helppoa olla ammattioptimisti."

22.7.1962
"Muistan ajan, jolloin tässä talossa oli yksi pahoin parsittu villatakki  150 naista kohden. Se oli sotien jälkeen, jolloin vaatteita ei saanut ja vanhat olivat kuluneet hajalle. Enää ei voi vaatteista päätellä, kuka on sairas. Jos eroa on, se on potilaitten hyväksi. Kampaamo huolehtii hiuksista, hammaslääkäri hampaista, psykologi hoitaa kompleksit, rovasti hengelliset ristiriidat. Tosin on yhä tapauksia, joihin kaikki hoito kilpistyy, ja osa paikoista on yhä varattava kroonikoille. Heitä on Kaisa, joka kulkee päätään hieroen ja honottaen aamusta iltaan hokemaansa:

Kun minä paranen taudista tästä, silloin on minun onneni läsnä.

Heitä on myös Vappu, pulloposkinen hontelo tytönhuiskale, joka harittavin silmin esittelee päivittäin uusia parannusehdotuksia: koko Suomi on istutettava täyteen appelsiinipuita, silloin köyhyys loppuisi. Kaikki ihmiset saisivat syödä niin paljon appelsiineja kuin jaksaisivat, eikä kenenkään tarvitsisi tehdä mitään työtä.
Heitä on Rakennustieteilijä, joka on jakanut Suomen kartan vinottaisiin yhtä suuriin ruutuihin - ne ovat peltoja, joita jaetaan kaikille tarvitseville, yksi kullekin, ja jokaiselle on annettava yksi lammas ja yksi lehmä, että tulevat toimeen omillaan.
Ja Pölli-Dioneges, joka elämänsä viimeiset 15 vuotta on omistanut uuden kulttuurifilosofian luomiseen. Se on antiikin filosofian, Kalevalan ja marksilaisuuden synteesi. Dioneges on onnellinen: hänen elämäntyönsä alkaa olla valmis. Siviiliammatiltaan hän on kirvesmies. Moni muu maailmanparantaja ja pylväspyhimys on näissä taloissa löytänyt pysyvän tyyssijan."   

Hoitotoimenpiteet

Sairaalassa on toiminut leikkaussali ensimmäisistä toimintavuosista alkaen aina 1970-luvulle saakka. Alkuvuosikymmeninä  salissa tehtiin monipuolisia operaatioita ortopedisistä leikkauksista sisäelinkirurgiaan ja aivoleikkauksiin. Lobotomiaa Harjamäen sairaalassa ei ole kuitenkaan koskaan tehty. Myös potilaille tehtävät ruumiinavaukset suoritettiin leikkaussalissa. 1950-luvulta lähtien leikkaukset olivat lähinnä sterilisaatioleikkauksia.

Vitriinissä oli hurja esimerkki erään leikkauksen tuloksesta. Erään potilaan vatsasta oli poistettu valtava määrä metalliesineitä, joita hän oli niellyt. Toisessa esimerkissä raskauden keskeytyksen myötä eräs nainen oli alkanut irrottaa ja lävistää nuken päitä. Joku potilas kirjoitti päiväkirjaansa  (1933) hoitotoimenpiteiden olevan rääkkäystä.

EEG-laite.

EEG- eli elektroenkefalografiakone saatiin käyttöön Harjamäellä 1950-luvun puolivälissä. Tutkimuksessa mitattiin päänahkaan kiinnitettyjen elektrodien avulla aivojen jännitevaihteluita, joista saatiin piirturin välityksellä kuvattua aivosähkökäyrä. Sen avulla voitiin havaita aivoperäisiä sairauksia, kuten epilepsian tai aivokasvainten aiheuttamia muutoksia. 

EEG-laite ja aivokasvaimen aiheuttama aivosähkökäyrä.

Osastoilla oli 2-4 kappaletta alkujaan eristyshuoneiksi kutsuttuja pieniä, muutaman neliön kokoisia tiloja. Huoneet olivat äänieristettyjä ja niissä oli muutamia rakenteellisia ratkaisuja, jotka tehtiin potilaan turvallisuuden takaamiseksi. Huoneisiin ei esimerkiksi koskaan laitettu seinäpatteria, vaan lämmitys tapahtui kattopattereiden kautta.

Elokuvissa eristyshuoneet ovat yleensä pimeitä koppeja, mutta Harjamäellä huoneen perällä oli korkea, seinänkokoinen, mutta pieniruutuinen ikkuna. Ulkomaailmaan oli siis yhteys vaikka olikin eristyksissä. Osa potilaista tuli eristykseen omasta pyynnöstään. Näin saattoi käydä esimerkiksi silloin, kun osastolla ilmeni levottomuutta, jota potilas halusi välttää. Eristyshuoneessa potilas hallitsi ympäristönsä. Sekavassa osaston ilmapiirissä se ei olisi ollut mahdollista. 1950-luvun lopussa termi eristyshuone korvattiin tilapäishuoneella silloisen ylilääkäri Christer Souranderin vaatimuksesta. Eristäminen oli hänestä alentava sana, josta tuli luopua. Potilaiden kielessä huonetta on kutsuttu mm. selliksi ja putkaksi.

Psykiatrisissa sairaaloissa käytettiin kylpy- eli ammehoitoa 1920-luvulta 1950-luvun puoliväliin saakka. Makuuttamalla potilaita kylmässä vedessä heitä piristettiin ja kuumassa vedessä puolestaan rauhoitettiin.

Sokkihoidot tulivat psykiatriaan 1930-luvulla. Ensimmäisenä otettiin käyttöön pääasiassa skitsofreenikoille tarkoitettu insuliinihoito 1937 (suuresta insuliiniannoksesta aiheutuneen verensokeritason laskun aiheuttama tajuttomuustila). Rajun hoidon aikana potilas vaivutettiin syvään koomatilaan 4-6 kertaa viikossa. Insuliinisokkihoidon komplikaatioista vakavin oli koomatilan pitkittyminen ja syveneminen. Myös painonnousu saattoi olla laskennallisesti jopa kilon päivässä. Nopea painonnousu aiheutti mm. sydän-, hengityselin- ja nivelongelmia.

Kestounihoidossa potilas nukutettiin useaksi vuorokaudeksi erilaisilla lääkkeillä. Narkoosihoidot aiheuttivat potilaille vaikeita komplikaatioita, joten niistä luovuttiin viimeistään 1940-luvulla. 

Sähkösokkihoito otettiin käyttöön toisen maailmansodan aikana ja sitä käytettiin aggressiivisille sekä äkillisesti psykoosiin sairastuneille potilaille. Alkuaikojen laitteistot olivat hyvin yksinkertaisia. Niissä oli ajastin, jossa sähköiskun antoaikaa voitiin säädellä. Sähkönä käytettiin tavallista vaihtovirtaa ja kesto vaihteli 0,1 - 1 sekunnin välillä. Jännite oli yleensä 70-130 volttia. Elektrodit  asetettiin potilaan ohimoille ja kiinnipitäjät tukivat potilaan lantiota, hartioita, jalkoja ja alaleukaa murtumien ja sijoiltaanmenojen ehkäisemiseksi. Sähkösokkihoito saatettiin yhdistää myös insuliinisokkihoitoon. Sähköhoidon laajamittainen käyttö väheni 1960-luvulla psyykenlääkityksen ja psykoterapian kehittyessä. Sähköhoidon teho perustuu mielialaa säätelevien välittäjäaineiden muutoksiin.

Tärkein hoitomuoto Harjamäen sairaalassa 1920-luvulta 1950-luvun puoliväliin oli työhoito eli työterapia mm. maatalouteen liittyvien töiden kautta. Työterapia toi paitsi päivärytmiä, se vaikutti positiivisesti myös potilaan itsetuntoon. 

Yhteinen juhannusruokailu.

Harjamäen sairaalan yhteydessä on puhuttu paljon niin sanotusta Harjamäen hengestä. Potilaiden ja henkilökunnan välillä vallitsi pääosin hyvä ja välittävä tunnelma, koska asioita tehtiin myös yhdessä. Tähän vaikuttivat muun muassa erilaiset toimintaterapian muodot. Ohjaajien ja potilaiden välille saattoi syntyä luottamuksellinen suhde, joten toimintamuodoilla oli parhaimmillaan merkittävä osuus potilaan kuntoutumisessa. Vanha valokuva kertoo paljon: juhannusjuhlien aikaan, sään salliessa, ruoka tarjoiltiin ulkona ja sekä potilaat että henkilökunta söivät yhdessä. 

Vaikka menneiden vuosikymmenten hoitomuodot tuntuvat osittain rajuilta ja pelottavilta, museossa vierailee kuulema edelleen sairaalan entisiä potilaita sekä henkilökuntaa. Osa potilaista on sanonut, että Harjamäkeen pääseminen on pelastanut heidän elämänsä, ja että ajoittain hoitomuotojen keinoja ja seurauksia on liioiteltu mediassa. 

Vierailu oli opettavainen ja edelleen yhtä vaikuttava kuin ensimmäiselläkin kerralla. Aihe on kaukana omista kiinnostuksen kohteistani, mutta mielenkiinto säilyi läpi näyttelyn huoneesta ja näyttelytekstistä toiseen. Erityisesti Laura Latvalan tekstikatkelmat olivat elävöittävä lisä pysähtyneisiin tunnelmiin.

Museossa on nyt myös ensimmäistä kertaa järjestetty vaihtuva näyttely Mielenliikkeitä. Tänä kesänä kävijät pääsevät katsomaan potilaiden piirustuskerhossa tekemiä teoksia:

Harjamäen sairaalamuseo sijaitsee Yrityskeskus Innocumin S3-rakennuksen 

toisessa kerroksessa (Isoharjantie 4, 71800 Siilinjärvi). Ajo-ohjeet.

Museo on avoinna 7.6 - 27.8.2016 tiistaista lauantaihin klo 10-17.

Muina aikoina museo on auki tilauksesta.

Ja hei! Täällä (kuten myös Pöljän kotiseutumuseolla) käy MUSEOKORTTI!