Taivaallista Valoa 2.0

Petri Ala-Maunus ja Valamon luostarin johtaja, arkkimandriitta Mikael Dawn of a New Era-maalauksen äärellä.

Valamon luostarin Kulttuurikeskuksessa esillä oleva Taivaallista Valoa: Petri Ala-Maunus & enkelit ikoneissa -näyttely on päivittynyt uusilla maalauksilla. Kirjoitin avautuneesta näyttelystä vuosi sitten muun muassa näin:

"Valamon luostarin näyttely asettaa Ala-Maunuksen maalaukset aivan uudenlaiseen kontekstiin. Hänen maalaustensa rinnalle on tuotu enkeliaiheisia ikoneita, joka täydentää näyttelyn nimeä - Taivaallista Valoa. Ala-Maunuksen maalauksissa valolla on suuri merkitys. Näyttelyyn on kuratoitu lohdullinen kokonaisuus, jossa valo valaisee teoksissa pääasiasssa kaiken näkyvän. Hänen tuotannossaan on vaihtoehtoisesti myös hyvin dramaattisia valoilmiöitä, myrskyjä ja synkkiä, lähes mustiakin pilviä.

(---) Ala-Maunuksen maalauksissa valo tuntuu itse asiassa ajattomalta, sillä teokset eivät paljasta tarkkaa vuorokauden aikaa. Onko vuorokautta olemassakaan? Maalauksissa on häilyvä horisontti, mutta ei suoraa auringonpaistetta. Pilvet piilottelevat valonlähdettä ja rikkovat valon pehmeäksi ja tasaiseksi. Tummasävyisissä maalauksissa näyttää siltä kuin valo syntyisi synkimmän metsänkin keskeltä kuin sisäisenä hehkuna."

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Free Waters, 2023.

Vuoden 2025 loppuun saakka esillä oleva uudistettu näyttelykokonaisuus esittelee muun muassa Ala-Maunuksen tilaustöitä. Maisemamaalausten joukossa on säveltäjä- ja tuottajavirtuoosi Kalervo "Kassu" Halosen omalle Free Waters-sinfonialleen tilaama isokokoinen maalaus.

Petri Ala-Maunus: Mind Control Experiments, 2025, öljy kankaalle, 100 x 100cm.

Petri Ala-Maunus on maalannut myös levynkansitaidetta. Näyttelyssä on esillä jyväskyläläisen Diamond Jam -rockyhtyeen tilaama levynkansitaideteos Mind Control Experiments ("Mielenhallintakokeet").

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 17, 2025, öljy puulle.

Nykytaide kohtaa ikonitaiteen

Valamon luostari on uudenlainen ympäristö Ala-Maunuksen maalauksille, jotka ammentavat innoituksensa esimerkiksi 1800-luvun saksalaisesta ja pohjoisamerikkalaisesta maisemamaalauksen perinteestä. Tuolloin luontoa haluttiin ilmaista sekä pikkutarkan realistisesti että romanttisesti. Valon ja sen ilmiöiden kuvaaminen oli keskeistä, mikä näkyy vahvasti myös Petri Ala-Maunuksen maalauksissa.

Petri Ala-Maunus: Taivaallista valoa 3, 2024, öljy puulle. Pyhä arkkienkeli Gabriel, 1800-luku, Riisa - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

Hänen taidettaan on totuttu näkemään gallerioissa ja museonäyttelyissä. Valamossa esillä olevassa Taivaallista Valoa -näyttelyssä Petri Ala-Maunuksen maalaukset avaavat katsojalle uudenlaisia näkökulmia, kun teokset rinnastetaan vanhoihin sekä uudempiin enkeliaiheisiin ikoneihin.

"Maalauksissani en kuvaa ihmisiä - maisemistani puuttuu ihminen ja sen jäljet. On helpottavaa katsoa maisemaa vailla ihmisen taakkaa”, sanoo Ala-Maunus. Luonto on pääosassa; se on suuri ja voimakas. Häntä kiinnostaa ikonimaalaus, ikonien kuvasto, ja etenkin niissä kuvatut maisemat. 'Aikaisempien maalausteni ohella Valamossa on esillä myös aivan uusia maalauksiani, joita olen toteuttanut uusille ikonipohjille'."

Petri Ala-Maunus: yksityiskohta teoksesta Dawn of a New Era, 2023.

Enkelit ikoneissa

Suomalaisille tunnetuin enkeliaihe lienee monista kodeista löytyvä kuva valkoisiin puetusta suojelusenkelistä, joka varjelee kahta vaarallisen näköistä siltaa ylittävää lasta. Vaikka Raamatussa olevat kuvaukset enkeleistä ovat niukkasanaisia, on heidän merkityksensä ja tehtävänsä inspiroineet taiteilijoita kautta aikojen.

Raija Kanninen: Pyhä Suojelusenkeli, 2024.

Enkeleiden merkitystä ikonitaiteessa avaa Taivaallista Valoa -näyttelyn lisäksi syvällisemmin Valamon luostarin kirjastossa esillä oleva Enkelihetkiä -näyttely. Siinä erilaiset enkeliluokat ja hierarkiat heräävät eloon ikoneiden, taideteosten, tekstien ja kirjallisuuden kautta. Näyttelyyn voi tutustua kirjaston aukioloaikoina vuoden 2025 loppuun saakka.

"Se on taulu"

Mikko Oinonen: Maisema Hämeenlinnan seudulta, 1948; Yrjö Ollila: Poika ja verkko, 1918; Mikko Oinonen: Kukkiva puutarha, 1919.

Jääkiekkokulttuurista kertovassa tekstissä paljastin, että olen joutunut opettelemaan uudenlaista kulttuuriharrastamisen muotoa; sen sanastoa ja toimintamalleja. Olen iloinen, että ystäväni tutustutti minut jääkiekkokulttuurin maailmaan. Minä puolestani vein hänet pitkän tauon jälkeen museoon.

Tästä syntyi ajatus, että pitäisi useammin antaa itselleen ja muille mahdollisuus kokeilla jotain uutta. Tämän vuoksi tarjosin kiinteistöhallinnon työkavereilleni mahdollisuutta lähteä kanssani taidemuseoon. Tiedän, että osalla työkavereistani on Museokortteja, mutta ajattelin, että osa ei ole käynyt museossa välttämättä koskaan aiemmin. Huomasin itse, kuinka vaikeaa minulle oli mennä jääkiekkopeliin aluksi yksin ja ajattelin, että voisin omalla toiminnallani helpottaa halukkaiden työkavereiden kynnystä astua museoon.

Kävimme muutaman työkaverin kanssa Kuopion taidemuseossa (tunnetaan nykyisin nimellä Kumma) katsomassa Koloristi kylässä -näyttelyn. (Näyttely on jo päättynyt.) Se esitteli Mikkelin taidemuseon kokoelmaan kuuluvia Martti Airion (1890-1973) keräämiä teoksia. 

Puhumme ja käsittelemme kiinteistöhallinnossa muiden asioiden ohella paljon myös tilahallintaa ja niihin liittyviä asioita. Kerroin työkavereilleni, että pidän Kuopion taidemuseon elettä tuoda Mikkelin taidemuseon kokoelmaa esille tärkeänä etenkin siksi, että Mikkelissä kärsitään tilojen puutteesta. Museo on ollut väistötiloissa kauppakeskuksessa vuodesta 2019 alkaen. (Yle uutinen: Mikkelin taidemuseo joutuu rikkomaan museolakia.)

Pidin Koloristi kylässä -näyttelyä mielestäni helposti lähestyttävänä myös sellaiselle, joka ei seuraa taidetta. Värikkäitä maalauksia, joissa siveltimevedot näkyvät, mutta aiheet ovat kuitenkin selvästi esittäviä (ei tarvitse miettiä, että mitä tämä esittää). Maalaukset ajoittuivat pääasiassa 1910-1970-luvuille.  Kokoelman keskeisen osan muodostavat suomalaisten impressionistien (Septem-ryhmä) ja ekspressionistien (Marraskuun ryhmä) teokset. Septem-ryhmä tunnetaan puhtaasta ja jopa pastellisen väripaletin töistä, kun taas Marraskuun ryhmässä maalattiin murretuilla ja maanläheisillä ruskean sävyillä. (Näin karkeasti yleistäen.)

Aarre Heinonen: Martti Airion muotokuva, 1974.

"Lapsikin osaa maalata noin"

Joukossa oli yksi insinöörikoulutuksen saanut työkaveri, joka ei ollut aiemmin käynyt taidemuseossa. Olin iloinen, että hän uskaltautui heittäytyä ja lähteä mukaan. Kerroin lyhyesti näyttelyn sisällöstä, mutta olin ajatellut, että en halua ohjailla heidän ajatuksiaan taiteen äärellä. Saavat sanoa ja miettiä mitä tahansa. Nopeasti kuitenkin huomasin, että tämä taidemuseon ensikertalainen tuntui olevan ajatusten ja katseensa kanssa jumissa.

Hän kommentoi taulujen värimaailmaa yleisesti, mutta alkoi sitten kiinnittää huomiota maalaustyyliin. Sen perinteisen "lapsikin osaisi maalata noin"-kommentin jälkeen ymmärsin, että minun oli pakko nostaa tilanteeseen vähän taidehistoriaa.

Ellen Thesleff: Maisema Kangasalta (Muroleelta), 1912.

Taidehistoria avuksi 

Kerroin, että monet näyttelyn teoksista maalanneet taiteilijat ovat saaneet taidekoulutuksen, käyneet jopa akateemisen taidekoulutuksen. Se, miksi he ovat maalanneet "lapsenomaisesti" ei liity siihen, etteivätkö he osaisi maalata realistisesti ja valokuvatarkasti.

Kerroin, että suomalaiset taiteilijat kävivät hakemassa usein taideoppinsa muualta Euroopasta, jonka myötä eri taidetyylit ja -suuntaukset rantautuivat myös Suomeen. Viiveellä, mutta sieltä ne saapuivat. Kerroin myös, että taide heijastelee aina oman aikansa yhteiskuntaa ja sen oloja tavalla tai toisella, vaikka sitä ei välttämättä kyseisellä hetkellä huomaisikaan. Näin on myös nykytaiteen kohdalla.

Maria Wiik: Nukkuva italialaistyttö, 1883.

Kerroin, että naisten asema oli taidekentällä aiempina vuosisatoina yhtä vaikea kuin muutenkin yhteiskunnassa. Oikeudet ja mahdollisuudet olivat erilaiset kuin miehillä. Naisia ei pitkään aikaan päästetty taideakatemiaan, jossa he olisivat voineet harjoitella elävänmallin piirtämistä ja anatomiaa. Mikä olisi puolestaan mahdollistanut ammattitaitoisen opetuksen ja oppimisen. Tämän vuoksi naiset maalasivat usein itsenäisesti tai yksityisopettajan avulla ns. lähellä olevia aiheita, kuten omakuvia, lapsia, maisemia ja kukka-aiheita. (Kukka-aiheet ovat aivan liian aliarvostettu maalausgenre.) Historialliset ja mytologiset aiheet (joissa oli paljon ihmisiä ja tapahtumia) oli varattu miehille, ja niiden maalaamisesta myös maksettiin eniten.

Kerroin, että näyttelyssä nähtävillä olevat maalaukset kuvastavat hyvin myös suomalaisten naisten mahdollisuutta kuvataiteilijan ammattiin. Esillä oli muun muassa Ellen Thesleffin (1869-1954), Maria Wiikin (1853-1928) ja Sigrid Schaumannin (1877-1979) maalauksia.

Sigrid Schauman: Maisema Pohjois-Italiasta, 1959.

"Miksi puu ei ole puun värinen?"

Kerrottuani yhteiskunnalliset haasteet naisten taidekoulutukseen liittyen, siirryin värimaailmaan. Selitin Septem- ja Marraskuun ryhmien välisten taiteellisten ilmaisujen eroja. Työkaverini ihmetteli siitä huolimatta sitä, että miksi puu ei voi olla puun värinen? Miksi se pitää maalata vaikka siniseksi?

Jatkoin taidehistorian kertomustani taiteelliseen ilmaisuun. Siihen, kun taide ei enää ollut vain pelkkien tilaustöiden tekemistä kirkolle tai rikkaille aatelisille, vaan taiteilijoilla oli mahdollisuus ilmaista itseään. Itsensä ilmaiseminen tarkoitti sitä, että värit eivät enää olleet pelkkiä värejä, vaan kaikki tekeminen värien valinnasta, siveltimen tai muun maalausvälineen valinnasta maalin levittämiseen kankaalle heijastelivat symbolisesti taiteilijan sisäisiä ajatuksia.

Per Stenius: Seinä, 1987.

Moderni ja ei-esittävä taide oli vastalause esittävyydelle. Kuvatun kohteen sijaan haluttiin antaa arvoa taiteilijan omille tunteille. Taidetta ja sen sisältöä alettiin tulkita uudenlaisella, ennennäkemättömällä tavalla, kun maalauskankaille ilmestyivät siniset hevoset, lentävät ihmiset tai kuutiomaiset maisemat.

Oivalluksia syntyy

Kertomukseni ilmeisesti auttoivat kuulijaa ymmärtämään taidetta hieman paremmin. Kun astuimme näyttelytilaan huomasin, että työkaverini ajatteli todennäköisesti insinöörimäisen järkevästi ja käytännöllisesti mielessään: "Tämä on taulu. Mitä minun pitäisi tässä nähdä?"

Lyhyen näyttelykierroksen jälkeen työkaverini sanoi, että "tässä taulussa on ihan samanlaiset 70-luvun värit kuin niissä sen ajan sohvissa". Kyllä! Niin on, ja olet ihan oikeassa. Huomaatko nyt, että taide heijastelee aina muutakin yhteiskuntaa: muotia, ajankohtaisia aiheita, sisustustyylejä, politiikkaa?

En tiedä sainko kyseisestä työkaveristani aktiivista taidemuseokävijää käynnin myötä, mutta olin superiloinen, että hän tuli mukaan ja esitti kysymyksiä avoimesti. Eikä ajatellut, että niissä olisi mitään tyhmää.

Ilmari Aalto: Pullo ja ruukkuasetelma, 1919; Tyko Sallinen: Kala-asetelma, 1916.

"Kiva, kun johdot on erivärisiä"

Aluksi ajattelin olevani todella pulassa kysymysten kanssa. Kuinka tiivistän ja selitän taidehistorian vuosisatojen muutosta ja merkitystä henkilölle, joka ei ole koskaan käynyt katsomassa taidetta siten, että en kyllästytä häntä kuoliaaksi? Miten ilmaisen asian selkeästi ja ymmärrettävästi?

Alvar Cawén: Taiteilijan vaimo, 1924. Kuopion taidemuseon kokoelma.

Huomasin jälkikäteen, että olin itse ihan samanlaisessa tilanteessa kuin eräs toinen työkaverini, jonka kanssa olen käynyt tutustumassa esimerkiksi sähkökeskukseen tai muihin sähköasioihin. Kun työkaverini näyttää sähkökaappia tai muuta siihen liittyvää, en osaa katsoa niistä muuta kuin värikkäitä nappeja. Kiva, kun eri johdot on laitettu erivärisiksi.

Kun hän kertoo laitteen toiminnasta ja mihin se vaikuttaa, huomaan jo vähän kiinnostuvani aiheesta. En ymmärrä, mutta kiinnostun. Minusta on mukava kuunnella, kun joku puhuu aiheesta, josta hän tietää paljon. En pidä besserwissereistä, jotka osoittavat ylimielisesti, että tietävät asiasta enemmän kuin muut. Silloin, kun asiasta puhutaan kertomalla, selittämällä ja perustelemalla - eikä pätemällä - ja huomaan ihmisen sisäisen palon johonkin, se tarttuu. Se tarttuu, vaikka aihe ei olisi itselleni tuttu tai etukäteen kiinnostava. On taito saada toinen ihminen kuuntelemaan ja kiinnostumaan. Tämän vuoksi pidin yliopistossa luentojen kuuntelemisesta: siellä aiheestaan itse kiinnostuneet ihmiset puhuivat innostavasti omista mielenkiinnon kohteistaan - ja tunne tarttui.

Jalmari Ruokokoski: Juutinrauman rannalla, 1913.

Oma innostus jakoon

Hurmioitunut-blogin myötä itselleni syntyi tarve puhua taiteesta ja kulttuurista julkisesti. Halusin tuoda aihetta esille sellaisella tavalla, että taide olisi helposti lähestyttävää ja mielenkiintoista kaikille; että se herättäisi kenties keskuteluakin.

Olen tehnyt tätä vuodesta 2010 alkaen. Pitkälle on tultu noista vuosista. Vaikka tämä varsinaisen blogin päivitystahti on hidastunut, oma intohimoni ja tarve tuoda kulttuuria ja sen merkitystä esille on sen sijaan vain vahvistunut. Vaikuttamista tapahtuu nykyisin blogin lisäksi muun muassa erilaisissa työryhmissä. Tämän vuoksi tuntuu hienolta, että Suomen Kulttuurirahasto kutsui minut vuosi sitten Kannatusyhdistyksensä jäseneksi.

"Kannatusyhdistykseen kuuluu 2468 Yhdistyksen johtokunnan kutsumaa jäsentä. Jäseneksi kutsutaan useimmiten hoitokuntien aloitteesta, kulttuurista, tieteestä tai taiteesta kiinnostuneita ammattilaisia, harrastajia tai kulttuurin kuluttajia, joiden toivotaan omalla toiminnallaan aktiivisesti kasvattavan kulttuurimyönteisyyttä sekä ymmärrystä tieteen ja taiteen merkityksestä."

Taide ja kulttuuri ovat osa minua sekä vapaa-ajalla, töissä että harrastusten muodossa. Vuodet ovat tuoneet ympärilleni myös äärimmäisen tärkeitä verkostoja, joiden vahvuutta testataan etenkin tällaisina aikoina, kun kulttuuriin kohdistuu valtakunnallisesti ja taloudellisesti vaikeita aikoja. Tämän vuoksi meitä kulttuurin puolesta puhuvia soihdunkantajia tarvitaan aiempaakin enemmän.

Jääkiekkokulttuurista

Instagramin puolella minua seuranneet ovat jo huomanneet, että taideasiantuntijan somessa on viime syksystä alkaen vilahdellut jääkiekkoaiheisia päivityksiä. Jossain vaiheessa jopa siinä määrin, että sain ystävällisen "kuitin" tutulta seuraajalta, että "Hetkonen, kenenkä insta mulla olikaan tässä?", kun taidesisältö onkin vaihtunut jääkiekkoon.

Kerrottakoon, että vaikka jääkiekon ilmestyminen kulttuurisisältöjen lomaan saattaa tuntua kohdallani uudelta, olen kyllä aiemminkin seurannut jääkiekkoa, vaikkakin satunnaisesti. Perinteiseen suomalaiseen tapaan kevään MM-kisat ovat aina kiinnostaneet, mutta SM-liigan livepelejä olin käynyt aiemmin katsomassa lukiovuosina. Ja siitä on aikaa.

Innostus palata uudelleen jääkiekon pariin syntyi siitä, että sain yhden lukioaikaisen ystäväni takaisin Kuopioon vuosien jälkeen. Hän sattuu olemaan ultimate KalPa-tietäjä, joten tuntui turvalliselta ja helpolta lähteä opettelemaan jääkiekkokulttuuria sellaisen henkilön kanssa, jolta voisi kysyä mitä vain, eikä tunne itseään tyhmäksi. Tässä toimi käänteisesti myös se, että minä vein hänet puolestani pitkän tauon jälkeen museoon.

Kuinka siellä ollaan?

Olen saanut kuulla, että joidenkin on vaikeaa mennä museoon tai galleriaan, kun ei tiedä, että kuinka siellä tulisi olla. Voiko galleriaan mennä, jos ei aio ostaa mitään? (Kyllä voi.) Minulla oli jääkiekkokulttuurin kanssa hieman samanlaisia haasteita: en tiennyt miten siellä ollaan, miten sinne pitää pukeutua, millaisia etikettisääntöjä on, miten kannustetaan?

Kaiken tämän vuoksi pidin alkukauden hiljaiseloa asian suhteen, enkä kertonut asiasta juurikaan, koska en tiennyt yhtään mihin ja millaiseen maailmaan olin hyppäämässä. Kunnes sitten erään pelin jälkeen "paljastuin", kun samaan bussiin sattui tuttu henkilö, joka kysyi aluksi ymmärtääkseni vitsillä, että olinko katsomassa peliä. En minä siinä alkanut valehtelemaan. Ja Kuopio on lopulta pieni paikkakunta: ihmiset tuntevat  ja tunnistavat toisensa, jonka myötä aloin hiljalleen saada yhä useammin pelipäivinä kysymyksiä, että olenko menossa katsomaan peliä?

Ennakkoluuloista

Syy, minkä vuoksi olin aluksi (ja jollain tasolla vielä edelleen) ennakkoluuloinen ja varautunut jääkiekon suhteen, liittyi fanikulttuuriin. Maailmalla puhutaan jalkapallohuligaaneista, ja minulle oli jäänyt lukiovuosien jääkiekon fanituskulttuurista hieman samanlainen mielikuva. Että se on fanaattista ja jotain, mitä pitää vähän varoa. (Tähän saattaa vaikuttaa myös se, että tuolloin seurasin jääkiekkoilijana Jere Karalahtea, joka ei ehkä ollut paras esimerkki jääkiekkokulttuurin markkinointiin, mutta ei tästä sen enempää.)

Tämän vuoksi olin melko pitkään sitä mieltä, ja sanoinkin ääneen, että nainen ei voi mennä yksin katsomaan jääkiekkoa. Vaikka minulle sanottiin, että kyllä voi ja niin tapahtuu (sinne viedään hyvänen aika lapsiakin!), ei ajatus siitä huolimatta tuntunut mieluisalta. Tämän vuoksi varmistin, että ystäväni pääsi mukaani niihin peleihin, joita olin suunnitellut meneväni katsomaan.

Ennakkoluuloa piti yllä myös yksi pelinjälkeinen tilanne, kun odotin bussipysäkillä bussia. Muutama humaltunut kannattajamies kulki ohitseni ja tokaisi minulle, että "Me mennään nyt baariin X, ja sinä lähet mukaan". Tällainen yltiömaskuliininen käyttäytymiskulttuuri, jossa naisia vain "otetaan mukaan", ei tunnu hyvältä. Tiedostan kuitenkin, että kaikki ihmiset ovat erilaisia, ja jokaiseen joukkoon kuuluu varmasti sekä hyviä että huonoja kohtaamisia.

Ennakkoluuloinen mielikuvani hälveni vasta, kun huomasin erään kerran, että samaan bussiin astui kenties noin 70-vuotias, pitkään villakangastakkiin tyylikkäästi pukeutunut nainen. Hän istuutui penkille ja kaivoi käsilaukustaan keltamustan KalPan kannatushuivin. Minun oli vaikea peittää hymyäni ja silloin mietin, että jos tuo nainen voi mennä katsomaan jääkiekkoa ihan itsekseen, niin kyllä minäkin voin.

Sitten saapuikin kerran se peli-ilta, kun ystäväni oli varannut itselleen muuta seuraa ja minun tuli mennä peliin yksin. Epävarmuus liittyi siihen, että pelkäsin, että mikäli joku tuntematon henkilö ottaa minuun kontaktia ja kysyy jotain jääkiekkoon liittyvää, en osaisi vastata ja tuntisin oloni jotenkin tyhmäksi. (Koska ystäväni oli ollut minulle se kävelevä jääkiekkosanakirja.) Sen vuoksi toivoin olevani näkymätön.

Tämä oli kuitenkin paras oppimistilanne ja ennakkoluulojen rikkoja. Jouduin olemaan yksin, jolloin seurasin enemmän myös muita ihmisiä ympärilläni. Täällähän on ihan kaikennäköisiä, -ikäisiä ja -oloisia ihmisiä. Ja sain olla "näkymättömänä".

Hurmioituneen pelaajavalinnat

Näkyvyyttä alkoikin tulla sitten töissä, kun kiinteistöhallintoon ja erääseen toiseen tiimiin levisi tieto siitä, että minut oli nähty katsomassa jääkiekkoa. Aluksi tämä aiheutti työkavereissa hämmästystä, mutta sen jälkeen tilanne vaihtui leikilliseen painostamiseen siitä, että mitä kaikkea minun pitäisi nyt KalPan kannattajana tietää ja tehdä. (Painostaminen jatkuu edelleen.)

Ystäväni oli jo ensimmäisellä kerralla ennen peliä pitänyt minulle tilannekatsauksen KalPan pelaajista ja heidän ominaisuuksistaan. Vaikka tiesin hänen olevan hyvä, olin silti yllättynyt tiedon määrästä. Kun sitten kohdalleni tuli ensimmäinen kysymys, että ketä pelaajaa kannatan, niin mitä tekee nainen, joka ei vielä ymmärrä yksittäisten pelaajien ominaisuuksia pelin kannalta ja sitä, miksi he ovat joukkueessa? Valitsee suosikkinsa ulkonäön perusteella. Näin tein, ja tässä valinnassa on kuluva kausi menty. Jääkiekkoa enemmän tuntevat voitte kommentoida, mutta mielestäni olen tehnyt varsin hyvän trion pelkän ulkonäön perusteella:

• #40 Stefanos Lekkas, maalivahti
• #23 Aleksi Elorinne, puolustaja
• #55 Lasse Lappalainen, puolustaja

Ja kyllä, tiedän, että tässä listassa olisi hyvä olla myös hyökkäyspään edustaja, mutta pitäydyn silti alkuperäisessä listassani. Miesten kanssa jääkiekosta keskustellessa tulen aina olemaan alakynnessä. Kun minulta kysyttiin, että "Mihin nämä sinun pelaajasuosikkivalinnat perustuvat?", en osannut valehdella, koska en osannut analysoida tai eritellä heidän taitojaan. Ulkonäköön, koska en tiennyt muusta. Sain kysyjän nauramaan ja toteamaan, että "Valinnat noudattavat tiettyä kaavaa". (Voi olla.) 

Toisessa yhteydessä, kun minulta kysyttiin suosikkipelaajaa vastasin salamannopeasti Lekkas, Lekkas, Lekkas, koska hän oli jo tuolloin ansainnut torjunnoillaan huomiota ja kunnioitusta. (Ja minäkin ymmärsin, että hän on hyvä - eikä vain hyvännäköinen - maalivahti.) Olisin tuolloin pystynyt jollain tavalla jo perustelemaan valintaani, mutta yllätyin, että kysyjä haastoi vastaukseni:

• -Et sinä voi maalivahtia fanittaa.
  Miksen voi? Voinhan. Lekkas on todella hyvä maalivahti.
• -Maalivahdit ei tee maaleja.
  (Tässä vaiheessa riemastuin sisäisesti, koska pystyin väittämään takaisin:)
  Kyllä tekee! Minä olen nähnyt, että joku maalivahti on jossain pelissä tehnyt maalin!
  (Tässä välissä keskustelua sivusta seuranneesta joukosta yksi kertoi todisteeksi jonkin maalivahdin tehneen maalitilanteen.)
• (Huomasin, että kysyjä hymyili ja kenties yllättyi innostuneesta vastaväitteestäni, mutta jatkoi:)
  -No jos pitää valita joku muu kuin Lekkas, niin kuka se on?
  Lappalainen ja Elorinne.
• -Hyväksyn nämä [vastaukset].

Tämän jälkeen syntyi keskustelua maalivahdin roolista joukkueissa, koska se on eräänlaista yksilötyöskentelyä joukkuelajin keskellä.

Kulttuurintutkijan näkökulma

Olen aina ollut utelias asioita kohtaan, kiinnostunut oppimaan uutta ja tähän liittyy myös halu ymmärtää jääkiekkoa. Huomaan, että tässä on hieman samanlaista alkutunnelmaa kuin siinä, että tullessani töihin kiinteistöhallintoon, yritin humanistisen alan edustajana ymmärtää insinöörien tapaa ajatella ja toimia. Sekin on eräänlainen alakulttuuri sanastoineen ja arvoineen.

Jääkiekossa haluan pysytellä turvallisen välimatkan päässä sisällöstä ja fanittamisesta, vähän samaan tapaan kuin insinöörien parissa. Heitä on hyvä ymmärtää, että yhteistyö toimii, mutta haluan pysyä omana itsenäni, enkä muuttua liian insinöörimäiseksi. Samaan tapaan ajattelen, että voin käydä katsomassa jääkiekkoa ilman, että minun tarvitsee erikseen liittyä mihinkään faniryhmään osoittaakseni ymmärrystä. Ajattelen olevani sopivasti ulkopuolinen tarkkailija.

Tarkkailijan roolissa on käynyt ilmi muun muassa seuraavaa:

• Kaikilla joukkueilla on maskotti. KalPan maskottina toimii Ruusteri-kukko.
• Mikäli illan aikana käydään useampia pelejä eri paikkakunnilla samaan aikaan, kaikilla tauoilla tosifanit seuraavat nettisivuilta etenevää pelitilannetta. Liiga.fi on minulle jo tuttu, mutta tunnistan sanana myös Jatkoajan.
• Pelien lopputuloksista tehdään etukäteen veikkauksia. Eräät työkaverit veikkaavat jopa kotipelien yleisömäärän.
• Pelaajan tehdessä maalin, juontaja kuuluttaa yleisölle maalin tehneen pelaajan etunimen ja yleisön tulee huutaa hänen sukunimensä. Minulla on tässä vain se ongelma, että osaan suurimmasta osasta pelaajista vain paidan selässä lukevan sukunimen. Tämän vuoksi ystäväni kertoi aluksi minulle etukäteen, että mikä sukunimi minun pitää muiden joukossa huutaa. Nyt sentään osaan yhdistää etunimihuudoissa ainakin nämä: Juuso - Mäenpää, Tuomas - Kiiskinen, Jaakko - Rissanen, Patrick - Curry, Matyáš - Kantner (kulkee myös lempinimellä Kanttori).
• Mainoskatkojen (ja joidenkin muiden taukojen) aikana seisomakatsomossa heilutetaan lippuja ja nostetaan kannatushuivit ilmaan.
• Kuopiossa yleisö kannattaa joukkuetta pahvisilla läpsyttimillä, mikä tuntuu ärsyttävän erityisesti joitain vierasjoukkueita jo etukäteen.
• KalPan kannattajaryhmät ovat seisomakatsomoihin asemoituneet Mustaverkosto ja Veljmiehet. Näistä Veljmiehet on asemoitunut ns. kaljakatsomon puolelle, ja on sen vuoksi saanut oletuksissani ja sivustaseuranneena sellaisen K18-hardcore fanien olemuksen. 

Matka päättyy finaaliin

Minulle sattui erinomainen kausi alkaa seurata jääkiekkoa uudellleen pitkän tauon jälkeen. Pelejä on ollut mukava seurata etenkin siksi, että KalPa on edennyt finaalipeleihin saakka. Mukavaa on myös se, että otteluparina on SaiPa Lappeenrannasta. Kumpikaan ei ole vielä aiemmin voittanut SM-liigaa, joten tämä on molemmille keltamustissa väreissä pelaaville joukkueille iso asia. KalPalle tämä on kolmas(?) yritys mestaruuteen, mutta SaiPa on ensimmäistä kertaa finaalipeleissä.

Oppia on tämän kauden aikana tullut jääkiekosta paljon, vaikka vieläkin tuntuu, etten tiedä mitään. Osaan omasta mielestäni hyvin etenkin tuomareiden jäähymerkit, mistä olen vähän jopa ylpeä. Mustaverkoston katsomossa pääasiassa pelejä seuranneena huomaan, että kannatuslaulujen sanat ovat huomaamatta tarttuneet tajuntaan (mutta se ei tarkoita, että identifioin itseni tosifaniksi):

Musta ja keltainen,

värit on kauneimmat Savonmaan,

ei oo muuta joukkuetta,

kun meidän KalPa Kuopion,

HEI, HEI!

"Näytä, että menet katsomaan jääkiekkoa ilman, että sanot meneväsi katsomaan jääkiekkoa."

Nähdäänkö hallilla?

Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen ollut mukana jääkiekkokulttuurissa kokonaisen kauden verran. Se on vienyt mennessään, vaikka jokaisen hävityn pelin jälkeen olen julistanut, että en katso jääkiekkoa enää ikinä. Ja silti tekee mieli nähdä, että kuinka seuraavassa pelissä käy. Tämä on yllättävän syvälle menevää toimintaa, koska suhtaudun muutenkin asioihin hyvin tunnepainotteisesti.

En edelleenkään pidä itseäni fanina, vaan jääkiekkoa seuraavana henkilönä. Silti hätkähdin, kun ensimmäisen kerran kuulin, että minulta kysyttiin "Nähdäänkö hallilla?" Ei pelissä, vaan hallilla. Jotenkin halli-sanassa oli minulle yhteisöllisempi tunnelma, ja tuo sana osoitettiin minulle. Olinko kuitenkin hivuttautunut huomaamattani osaksi syvempää yhteisöä?

Vaikka vastustelen edelleen sitä, että minut luokitellaan jääkiekkofaniksi, sillä haluan ja koen olevani edelleen ensisijaisesti taide- ja kulttuuri-ihminen, ei urheilu ja taide sulje toisiaan pois. Vaikka ne usein puheessa ja mediassa asemoidaan toistensa vastakohdiksi (esimerkiksi rahoituksen suhteen), ne ovat kaksi erilaista elämyskulttuurin muotoa. Tästä aiheesta olemme puhuneet ajoittain Jyväskylän taidemuseon "kollegan" kanssa. Taidealan ihminen voi olla myös urheilukulttuurista kiinnostunut. Joten lämpimät terveiset sinne Jyväskylään Sanna!

Jännityksellä odotan, kuinka finaalipeleissä tulee käymään!
Kuukauden korvamatona tulee olemaan Timi Lexikonin KalPalle tekemä kannatuskappale:

Musiikki edistää hyvinvointia

Itä-Suomen yliopiston maisteriopiskelijaksi valmistunut Dian Permatasari Suwandi kävi soittamassa pianoa Kuopion yliopistollisessa sairaalassa, Kaarisairaalan aulassa. Soitetut kappaleet olivat vanhoja suomalaisia klassikoita, kuten Romanssi, Akselin ja Elinan häävalssi ja Kotini.

Hammaslääkäri ja pianonsoiton opettaja

Dian Permatasari Suwandi on kotoisin Indonesiasta, jossa hän työskenteli sekä hammaslääkärinä että pianonsoiton opettajana. Opettajan ammatissaan hän kohtasi joillain opiskelijoilla neurologisia haasteita, kuten esimerkiksi autismia ja Downin oireyhtymää.

Suomessa asuessaan Permatasari Suwandi on hyödyntänyt ammattitaitoaan viemällä musiikkihetkiä ikääntyneille, jotka kärsivät esimerkiksi dementiasta tai Alzheimerin taudista. Nämä olivat kohderyhmä myös hänen maisterin tutkielmassaan. Dian Permatasari Suwandi kävi soittamassa pianoa Tervaniityn asumispalveluyksikössä Kuopiossa kolmen kuukauden ajan, kerran viikossa. Hän kertoi kokemusten olleen vaikuttavia, kuinka osa vanhuksista reagoi musiikkiin laulamalla, osa taputtamalla ja eräs liikuttui kyyneliin samalla, kun hän taputti sormella rytmiä musiikin mukana.

Permatasari Suwandi muuttaa Alankomaihin huhtikuun lopussa 2025, mutta hän halusi jakaa kokemuksiaan vapaaehtoistyöstään Pohjois-Savon hyvinvointialueella ja kiittää yhteistyöstä esiintymällä Kaarisairaalan aulassa.

Hyvinvointia Pohjois-Savoon

Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen on 1.1.2023 alkaen ollut hyvinvointialueen ja kuntien yhteisvastuulla olevaa lakisääteistä toimintaa (612/2021 § 6 ja 7). Eri tieteenaloien valtakunnalliset ja kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet taiteen ja kulttuurin positiiviset vaikutukset hyvinvointiin sekä terveyden edistämiseen ja ylläpitoon.

Kulttuurihyvinvoinnin määrittelyssä on hyvä ymmärtää se osana ihmisten jokapäiväistä arkea. Se ei ole vain korkeakulttuuria. Kulttuurihyvinvointi sisältyy inhimilliseen vuorovaikutukseen ja yhteydenpitoon, toimintaan ja vastavuoroisuuteen, merkityksellisen elämän sisältöön, johon meillä kaikilla on oikeus. 

Pohjois-Savon hyvinvointialueelle nimettiin strategiajohtajan päätöksellä 2.10.2024 kulttuurihyvinvointityöryhmä, jonka tarkoituksena on edistää tietoisuutta ja kulttuurihyvinvoinnin tavoitteita ja toimenpiteitä tasa-arvoisesti koko HVA:lla asukkaiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. 

Ennen Pohjois-Savon hyvinvointialueen muodostamista kulttuurihyvinvointitoimintaa on ollut sekä sairaanhoitopiirin sisällä että kunnissa ja kaupungeissa. Olemassa olevat verkostot ja toimijat tulee saada toimimaan paremmin yhdessä kulttuurihyvinvoinnin edistämiseksi. Ongelma yhteistöiden aloittamisessa ja sujuvuudessa on ollut muun muassa se, ettei tiedetä kehen tai mihin toimijoihin olla yhteydessä uudessa organisaatiomallissa. Tähän ja muihin haasteisiin etsitään ratkaisuja muun muassa valmisteilla olevassa Pohjois-Savon hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointisuunnitelmassa.

Dian Permatasari Suwandi on esimerkki äärimmäisen arvokkaasta vapaaehtoistyöstä. Se on myös esimerkki kulttuurin ja terveydenhoidon yhdistämisestä. Kulttuurikentän ammattilaisten joukossa olisi kuitenkin vielä paljon hyödynnettävää potentiaalia, jolla voitaisiin tuoda kokonaisvaltaista hyvinvointia Pohjois-Savoon esimerkiksi erilaisten yhteistyöhankkeiden kautta. Onneksi tällaistakin yhteistyötä on näköpiirissä, ja sen saavuttaminen vaatii määrätietoisesti yhdyspintoja ylittävää yhteistyötä eri organisaatioiden kesken.

Pohjois-Savon hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointityöryhmässä muun muassa kanssani työskentelevät Anssi Lindqvist ja Hannele Partanen ovat julkaisseet ajankohtaiset selvitykset ja tutkimukset:

• Anna Härkönen & Anssi Lindqvist: Mitä kuuluu kulttuurihyvinvointi? Kulttuurihyvinvoinnin saatavuus Kuopion ja Riihimäen kaupungeissa. (Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, 2024)
• Hannele Partanen: Primary Prevention of Physical Diseases through Music-Based Health Communication: Towards Wider Utilization of Music. (Jyväskylän yliopisto, 2024)

Henkinen resilienssi

Kulttuurihyvinvoinnilla on mielestäni tärkeä merkitys myös yksilön henkisen resilienssin ja yhteiskunnan kriisinkestävyyden kannalta. Henkinen resilienssi tarkoittaa psyykkistä selviytymiskykyä ja joustavuutta haastavissa elämäntilanteissa. Resilienssi syntyy vuorovaikutuksessa yksilön ja yhteisön kanssa, jota voidaan vahvistaa kulttuuritoiminnalla esim. kohtauttamalla asukkaita heidän taustoistaan riippumatta. Henkinen resilienssi on avaintekijä myös turvallisuuden kannalta, jotta eriarvoistaminen ei johda konflikteihin tai yhteiskuntaa repivään vastakkainasetteluun.

Resilienssiin vaikuttavat yhteisön toimivuus, ilmapiiri ja yksilön merkitys yhteisössä. Ajatellaanko hyvinvoinnin olevan yhteinen asia vai jokaisen omalla vastuulla. Resilienssi yhteisössä tarkoittaa vastuun ottamista kaikista ja kykyä selviytyä haasteista yhdessä. Tähän sisältyy myös avun pyytäminen ja muiden tukeminen, jotta voimavarat voidaan löytää uudelleen. Kulttuuritoiminta pyrkii ymmärtämään ja yhdistämään ihmisiä keskenään, näkemään jokaisen sellaisena kuin on, ja etsimään arvoa yhteisön lisäksi myös yksilöstä.

Pisankamunia

Osallistuin vuosi sitten ensimmäistä kertaa pisankakurssille. Kyseessä on ikivanha slaavilainen pääsiäismunien koristelutekniikka, joka on suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.

Tämä oli ensimmäinen pisankamuna, jossa harjoittelin geometrisia kuvioita. Vaikka olin piirtänyt luonnosviivat etukäteen, meni tämän valmistumiseen kaikkiaan 3 tuntia. Tässä viimeisestä vaiheesta puuttuu vielä vahan poistaminen.

Voitte käydä lukemassa tarkemmin tekniikasta aiemman vuoden blogitekstistä. Tekniikka on hidasta sekä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Edellisvuodesta viisastuneena piirsin pisankakuvioita kuorten pintaan jo etukäteen, ettei kurssilla menisi turhaa aikaa luonnosteluun. Näin pääsin nopeammin vahapiirtämiseen. Tällä kurssilla halusin keskittyä nimenomaan varsinaseen pisanka-tekniikkaan, kun edellisvuonna valmistin enemmän koristeluja nuppineulatekniikalla.

Osallistuin tänäkin vuonna Valamon opiston kurssille, jossa pisankatekniikkaa sai harjoitella neljän päivän ajan. Tiedän, että eri puolella Suomea on myös lyhytkursseja, mutta itse pidän siitä, että saan uppoutua tekniikan maailmaan rauhassa pidemmäksi aikaa.

Ja jos mietit, että täytyykö Valamon opistossa opiskellakseen olla ortodoksi, niin ei tarvitse. Riittää, että on kiinnostunut kurssisisällöistä, ne ovat kaikille avoimia. Jos teitä kiinnostaa ei-ortodoksin ajatukset ortodoksisista etikettiasioista, niin voitte käydä lukemassa ajatuksia aiemmasta blogitekstistäni. Kirjoitin siellä muun muassa titteleihin, pukeutumiseen ja pääsiäiseen liittyvistä asioista.

Se, mitä olen ortodokseilta oppinut, on pääsiäisen juhliminen. Useimmille pääsiäinen tarkoittaa nykyisin vain pidennettyä viikonloppuvapaata. Minä olen oppinut valmistautumaan pääsiäiseen, iloitsemaan pääsiäisestä ja ymmärtämään pääsiäisen kestävän aina 40 päivää, eli helatorstaihin saakka. Kaiken tämän myötä keväästä on tullut lempivuodenaikani, koska siihen sisältyy pääsiäisiloa, mutta myös keväisen luonnon herääminen talviunilta. 

Millaisia lopputuloksia pisankakurssi sitten tuotti? No tällaisia:

Olen erittäin tyytyväinen lopputuloksiin, sillä huomasin kehittyneeni edellisvuodesta. Tällä kertaa halusin keskittyä nimenomaan viivoihin ja niiden tarkkuuteen. Ensimmäisellä kerralla yritin saada kaikki onnistumaan kerralla: viivapiirros, niiden siisteys ja suoruus, paljon värejä ja paljon kuvioita. Voin kertoa, että yritin haukata ihan liian ison palan. Nyt olin jo etukäteen päättänyt, että keskittymällä viivoihin ja jättämättä värit vähemmälle, hallitsen kokonaisuuden paremmin.

Mielestäni sain todella kauniita munia myös noista kaksivärisistä versioista, kun viivapiirros on kuitenkin tarpeeksi koristeellinen. Pisankamunissa on paljon symboliikkaa, mutta itse olen viehättynyt lainaamaan kuvioita käspaikkakuvioista. Käspaikka on karjalaiseen perinteeseen kuuluva pitkä, molemmista päistään etupistokirjonnalla kuvioitu tekstiili, jota käytetään ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi ikonin päällä. Kuvioissa käytetään muun muassa erilaisia lintuja, kasveja ja elämänpuita.

Pääsiäisjuhlan ollessa käynnissä, toivotan kirkkovuoden Suurinta Juhlaa viettäville ystävilleni: Kristus nousi kuolleista! Toisille toivotan hyvää pääsiäistä! Ja muille aurinkoista ja valoisaa kevättä! Kaikki varmasti iloitsemme luonnon heräämisestä ja kesän odotuksesta.

Protestilaulaja

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut kirjallisuudessa elämäkerroista. Innostus lähti siitä, että halusin tietää edesmenneistä näyttelijöistä enemmän. Rakastan edelleen kotimaisia 1940-50-luvun mustavalkoisia elokuvia. Niissä on huumoria ja toisaalta myös draamallista tunnelmaa, jota ei nykyelokuvissa enää tavoiteta. Luin Tauno Palosta, Ansa Ikosesta, Edvin Laineesta, Leif Wagerista, Lasse Pöystistä jne. Myöhemmin kiinnostuin myös muusikoiden elämäkerroista. Luen kyseistä kirjallisuuden genreä siinä mielessä rajoittuneesti, että henkilön tulee jollain tavalla kiinnostaa itseäni, että tartun lukemiseen. En ole esimerkiksi koskaan lukenut yhtään poliitikon elämäkertaa.

En lue elämäkertoja siksi, että saisin niistä skandaalisisältöä. Valitettavasti jokaisesta elämäkerrasta kuitenkin revitään lööppiotsikoita, ja saahan niillä näkyvyyttä ja kenties lisättyä kirjamyyntiä. Luen elämäkertoja siksi, että pääsisin syvemmin kyseisen henkilön ajatusmaailmaan ja aikaan kiinni.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Hyvä elämäkerta?

Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että elämäkertojen kirjoittaminen lienee yksi vaikeimmista kirjallisuuden lajeista. Kuinka tiivistää parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) vuosikymmenten elämäntyö ja yksityiskohdat yksiin kansiin? On hyviä ja huonoja esimerkkejä.

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut elämäkerrat mm. taidemesenaatti Peggy Guggenheimista, Spice Girlsin Melanie C:stä, Samuli Edelmannista sekä Sentencedin edesmenneestä kitaravirtuoosi Miika Tenkulasta.

Peggy Guggenheimin ja Melanie C:n ongelma oli se, että he olivat kirjoittaneet kirjansa itse. Peggy keskittyi kerskumaan miesvalloituksillaan ja elämäntyylillään, vaikka oletin saavani tietoa hänen mesenaattiudestaan ja taiteesta. Melanie C olisi tarvinnut paremman kustannustoimittajan, sillä kirjan sisältö olisi mahtunut ilman jatkuvaa asioiden toistamista todennäköisesti sata sivua tiiviimpään muotoon.

Samuli Edelmann. Voi että pidän Samulista, mutta valitettavasti kirjan kirjoittanut Johannes Lahtela oli tehnyt kirjasta miesten yhteisen terapiajulkaisun täynnä lööppiainesta. Kirja keskittyi päihteisiin ja sen tuomaan aihemaailmaan, vaikka ajattelen Edelmannin olevan myös kaikkea muuta. Sen sijaan yllätyin positiivisesti, kuinka Nefertiti Malaty oli onnistunut kirjoittamaan edesmenneestä, ja äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjelleesta, kitaristi ja säveltäjä Miika Tenkulasta taiteilijaa kunnioittavan, mutta rehellisen julkaisun.

Hyvä elämäkerta syntyy mielestäni siitä, että kirjoittaja osaa etäännyttää itsensä kohteestaan tarpeeksi, jotta hän näkee laajemman kokonaisuuden. Mikä merkitys elämäkerran kohteella on ollut yhteiskunnassa ja millainen hänen ajatusmaailmansa on kulloisenakin ajankohtana ollut, miten se on kenties muuttunut?

Graffiteja, Pipefest 2004, Vuokatti.

Break dance-battle: Pohjois-Suomi All Stars vs. Flow-Mo B-boy Crew. (Etelä vei voiton.) Pipefest 2004, Vuokatti.

Onko alle viisikymppisessä mitään kirjoitettavaa?

Tähän saakka lukemistani elämäkerroista ehdottomasti laadullisesti paras on Miska Rantasen Karri Miettisestä (s.1978) kirjoittama elämäkerta. Miettinen tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Paleface ja kirja kantaa nimeä Protestilaulaja (Johnny Kniga, 2024). Kirjan nimi on mielestäni hieman provosoiva, mutta myönnän, että Paleface nykyisellä musiikillisella sisällöllään istuu sanan tuomaan mielikuvaan.

Kysymykseen, onko alle viisikymppisessä vielä mitään kirjoitettavaa vastaan, että ehdottomasti on, jos kirja kirjoitetaan siten kuin Miska Rantanen on sen tehnyt. Kirja ei ole vain Miettisen elämäkerta, vaan yhteiskunnallinen katsaus kotimaisen rap-kulttuurin historiaan ja muutokseen, sekä sen ympärillä vaikuttavaan valtakulttuuriin. Siis kuhunkin vuosikymmeneen siten, millaisena se on näyttäytynyt. Kirja ei irrota tai sulje Palefacea yhteiskunnasta tutkimuksen kohteeksi, vaan kirjoittaa hänet osaksi sitä. Tällaisiahan elämäkertojen kuuluisi olla.

Paleface esittämässä Golgate Soulmate-kappaletta. Pipefest 2004, Vuokatti.

Naisen asema silloin vs. nyt

Minun matkani Palefacen musiikin parissa alkoi vuonna 2001, kun hän julkaisi ensimmäisen (englanninkielisen) albuminsa The Pale Ontologist. Tuolloin suomiräpin maailma oli hyvin toisenlainen kuin nykyään ja arvostin Palefacen taitavaa ja syvällistä sanailua. Vuonna 2003 julkaistu Golgate Soulmate-kappale (kertosäkeessä mukana Emma Salokoski) poikkesi sanoitukseltaan ja sanomaltaan paljon siitä, millaisena suomiräp oli naisen ja suhteet naisiin esittänyt. Tuohon aikaan nainen oli rap-lyriikoissa lähinnä käytön ja/tai halun kohde.

Naisia ei tuohon aikaan juurikaan arvostettu myöskään räppäreinä. Karri Miettinen kuvailee 2000-luvun alun räppimaailmaa näin:

"Kana, Mariska ja Yavis oli myös se kolmikko, jota ruodittiin misogyynisessä, netissä vuodesta 2002 lähtien pyörineessä räppibiisissä 'Ämmäräppärit' (---). 'Ämmäräppärit' on puistattavaa kuunneltavaa aikuisin korvin, mutta muistan, että se inhotti jo tuoreeltaan'', kertoo Karri. 'Mimmit nähtiin tuohon aikaan lähinnä bändäreinä. Muistan, kun Pipefest-räppifestivaaleilla 2000-luvun alkuvuosina Rähinä Recordsin bussiin pakkautui tulijoita illan päätteeksi mökkijatkoille, niin joku spiikkasi mikrofoniin, että kaikki muijat, jotka eivät ole lähdössä panemaan, voivat poistua bussista heti. En muista kuka oli kuuluttaja, mutta tapahtunut kuvaa sen ajan henkeä.

Naiset jaksoivat silti puskea. Lajin ykkössoihtua kantoi pitkään Mariska, ja muita varhaisia alan vaikuttajia olivat muun muassa Notkean Rotan riveissä esiintynyt Meno-Anu eli Maria Järvenhelmi ja pietarsaarelaisessa Valosiepparit-kokoonpanossa aloittanut Sini Sabotage eli Sini-Maria Makkonen." (s.198) 

Mariska, Pipefest 2004, Vuokatti.

Miss J. & Afrodite, Pipefest 2004, Vuokatti.

Tunnistan ja muistan tuon ajan hengen. Esimerkiksi Skandaalilla (julkaissut mm. kappaleet Sun muijas, Panomies ja Pesäst pesään) oli sellainen fanipaita, jonka selässä oli teksti "Kaikki rakastaa kusipäitä". (Uskokaa tai älkää, omistin kyseisen paidan, mutta en tainnut sitä lopulta kovin montaa kertaa käyttää.) Skandaali käytti taitavasti hyväkseen ulkonäköään ja loi brändinsä "Olen hyvännäköinen ja tiedän sen" -olemuksen ympärille. Tällaisia tyyppejä pidetään kusipäinä, joten hän brändäsi senkin, painamalla tekstin fanipaitoihinsa. 

Tämä on myös syy, jonka vuoksi alun perin viehätyin juuri Palefacen musiikista. Hän muotoili hunajanpehmeästi soljuvan ja todenmukaisemman kokonaisuuden parisuhteen ensiaskelista ja siitä, kuinka mies pohtii, miten lähestyä ja kohdella naista:

"Ev'ry night she gets advances - I know

these can't be the chances I blow

I wonder if she fancies my flow

and if I get her number will she answer my calls?"

Sittemmin esimerkiksi kotimainen Etta on ottanut ämmä-sanan haltuun ja kääntänyt sen voimasanaksi.

(Tässä yhteydessä tekisi mieli pitää luento naisen aseman positiivisesta muutoksesta musiikkimaailmassa ja sitä kautta yhteiskunnassa, mutta jätetään se kenties toiseen kertaan.)

Renessanssimies

Myönnän, että minun oli helppo tarttua lukemaan Protestilaulajaa, sillä Miettisen elämä kiinnosti ja oli entuudestaan tuttua. Sellaisen, joka näkee hänet "vain" provosoivana vasemmiston protestilaulajana, voi olla vaikeaa päästä asenteensa yli tarttuakseen kirjaan. Mutta koska olen lukenut elämäni varrella useita elämäkertoja voin suositella, että jos joku edes harkitsee kirjoittavansa elämäkertaa, lukisi ensin tämän. Ja muille elämäkerroista kiinnostuneille lukuvinkiksi ihan vain malliksi siitä, millaisen rakenteen ja kokonaisuuden alle viisikymppisestäkin artistista voi onnistuneesti kirjoittaa. 

Miska Rantanen kuvailee Palefacea tekstissä muun muassa näin: "Karri Miettinen on yhden miehen mielenosoitus. Ihmisiä jakava taiteilija. Tiedostavan suomiräpin Hannu Karpo. Omatunto, jolla on megafoni." (s.10)

Iltapäivälehtien (ja keskustelupalstojen kommenttikenttien) perusteella Paleface näyttäytyy poliittisesti värittyneenä protestilaulajana. Hän on kuitenkin itse sanonut jo vuoden 2001 Sonera Plazan haastattelussa, että:

"Haluan olla renessanssimies, joka tekee kaikenlaista ja joka pystyy osoittamaan lahjakkuuttaan monella eri sektorilla."(s.120)

"(---) Antiamerikkalaisuus ja puheet rotukysymyksistä, sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista asemoivat hänet heti kättelyssä räppiskenen vasempaan laitaan erotukseksi elämään kepeämmin suhtautuvista bileräppäreistä.

'Hiphop on maailman tehokkain tiedotusväline', perusteli Karri Helsingin Sanomissa. Monessa lehtijutussa toistui sama kiteytys, jonka hän kertoi ensimmäisenä Rumba-lehdessä.

'Aloin miettiä, mitä omaisuutta mulla on pakollisten ruokailuvälineiden lisäksi. Levysoitinten lisäksi löytyy levyhylly ja kirjahylly. Niitä vaalin ja kasvatan. Kirjahyllyssä on mun mc-urani siemen ja levyhyllyssä dj-urani siemen. Kun sen kaiken pystyy yhdistämään sopivassa leikkauspisteessä, mitä enää tarvitaan? Ei mitään.' " (s.121-122)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Aika uudistua

"2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoltaväliä on kuvattu suomiräpin kuoppavuosiksi. Vuosituhannen alun räppibuumi paloi hetken kirkkaalla liekillä, mutta sitten meno hiipui." (s.155)

"Karri oli ollut aina suuri Suomi-musiikin diggari ja kirjoittanut proosaa ja runoja suomeksi, mutta englanniksi vedetty räppi oli keskeinen osa artisti-identiteettiä (---). 'Oli yllättävän iso asia jättää tietty estetiikka, panostuksenkohde ja osaamisalue kokonaan taakse ja lähteä tekemään musiikkia uudelta pohjalta [suomeksi]. (---)' " (s.169)

Jos jotain Palefacesta hehkuu, niin kiinnostus ympäröivää yhteiskuntaa, kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan. Tätä samaa viestiä hän vie eteenpäin myös nuorille:

"Karri ei usko räpin uhkaavan suomen kieltä, mutta on huolestunut lukemisen vähentymisestä. 'Kun keskustelen nuorten tekijöiden kanssa, painotan aina lukemisen tärkeyttä. Räppäri tarvitsee sanoja ja niitä saa lukemalla. On hallittava katukieli, mutta osattava myös kirjoittaa sanat oikein. Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa. Poikkeuksiakin toki on, mutta ero on suuri verrattuna 90-lukuun. Silloin kovin jätkä oli se, jolla oli laajin sanavarasto.' " (s.170)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Oivallus musiikin tehtävästä

Karri Miettinen pääsi kirjoittamaan musiikkia suomalais-afrikkalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon. Tämä matka toi oivalluksen musiikin tehtävästä:

" 'Jos äänitettyä musiikkia on ollut olemassa noin sata vuotta, mutta laulettu tuhansia vuosia, niin silloin musiikin tehtävänä on ollut jokin ihan muu kuin kultalevyjen saaminen. Laulajilla ja lauluntekijöillä on ollut syvällinen tehtävä yhteisöissä: muistaa vanhat viisaudet ja kertoa tuoreet uutiset. Sen äärellä olin Afrikassa.'

Oivaltamsen katalysaattorina toimi länsiafrikkalainen grioottiperinne, joka oli saanut alkunsa 1300-luvulla. Griooteiksi kutsutaan kierteleviä muusikko-runoilijoita, jotka kantavat ja levittävät yhteisön suullista muistitietoa.

(---) 'Tajusin, että Suomessakin on ollut samanlaisia tarinoita ja lauluja, jotka ovat toimineet kansan tiedotusvälineenä. Siitä perinteestä tulivat rekilaulut, arkkiveisut, kisällilaulut, työväenlaulut ja kaaleiden [romani] laulut, joista kaikista syntyi uuden levyn taikaliemi. Yhtäkkiä kaikki oli selvää, koko linja Woody Guthriesta ja Reijo Frankista Public Enemyyn', kertoo Karri." (s.183)

Palefacen kieli vaihtui suomeksi Helsinki - Shangri-La -albumin myötä vuonna 2010. Suomen kieleen vaihtaminen toi sanoituksiin enemmän kantaaottavuutta ja vaikuttavuutta.  Jokainen tuntui tuolloin osaavan albumin nimikkokappaleen ulkoa. Kappaleissa nostetaan esille yhteiskunnan epäkohtia, välillä huumoria unohtamatta. Kaikki eivät esimerkiksi tainneet ymmärtää ironiaa, mikä sisältyi muun muassa kappaleeseen "Syntyny rellestää".

Paleface on esiintyjäminä, mutta Karri Miettinen on pyrkinyt olemaan se renessanssimies, josta kertoi jo vuoden 2001 haastattelussa. Hän on osallistunut useisiin erilaisiin keskustelu- ja haastatteluohjelmiin, kisoihin ja visailuihin osoittaakseen, että voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa liian vakavasti. Tämä on meille häntä pidempään seuranneille osoittanut sen, että hän ei tahdo lokeroitua.

Negatiivinen julkisuus ja sitä lietsovat uutiset tuntuvat nykyisin olevan arkipäivää. Miska Rantanen kirjoittaa:

"Algoritmit alkoivat ruokkia [2010-luvun alusta] negatiivista diskurssia - ja tekevät sitä edelleen. Tietylle porukalle Paleface on ikuisesti omahyväinen vasurikitisijä.

'Nykyisin neutraalitkin tyypit saavat paljon kuraa julkisuudessa. Somessa tunteet ovat koko ajan pinnassa, ja kusipäisen palautteen antaminen on valtavirtaistunut, koska se on teknologian myötä helppoa', Karri sanoo." (s. 270)

Olen väsynyt siihen, kuinka asiat leimataan somessa ja julkisessakin keskusteluissa mustavalkoisiksi, eikä suostuta näkemään välissä olevia harmaan eri sävyjä. Tähänkin auttaisi se, että luettaisiin enemmän kirjoja kuin somen keskustelu- ja kommenttipalstoja. Kirjallisuuden avulla pystyttäisiin ymmärtämään neutraalimmin myös vastakkaisia näkökulmia, koska ne eivät somemaailman algoritmien tapaan vahvista jokaisen yksilön rajoittunutta (ja kenties vääristynyttä) kiinnostuskenttää. Näin toivottavasti palattaisiin aikaan, jolloin keskustelu tarkoitti sitä, että eri mieltä olevat ihmiset pystyivät perustelemaan väitteensä ja mielipiteensä taustatietoon pohjautuen, eikä siten, että eniten huutava mielipide voittaa.

Paleface ja DJ Mobster, Pipefest 2005, Vuokatti.

Miska Rantanen

Protestilaulajan luettuani halusin tietää kirjan kirjoittajasta enemmän. Kuka on tämä henkilö, joka osasi kirjoittaa elämäkerran siten, ettei se sortunut tyypillisiin lajityypin virheisiin?

Kävi ilmi, että Miska Rantanen (s. 1967) on entinen Helsingin Sanomien toimittaja ja kirjailija, joka on erikoistunut kulttuuriin, politiikkaan ja nettimaailman ilmiöihin. Tämä lienee taustasyy sille, miksi kirjassa on tuotu selkeästi esille rap-kulttuuriin liittyvät taustat ja yhteiskunnalliset ajanjaksot. Näin lukija ymmärtää miksi tietyssä ajassa toimittiin tietyllä tavalla, ja mikä toimintoihin taustavaikutti.

Rantanen kertoo esipuheessa, että hän  tapasi Karri Miettisen ensimmäisen kerran vuonna 2007, toisen kerran 2009 ja kolmannen 2010. Näin ollen miehillä on yhteistä historiaa taustallaan. Vaikka Rantanen kirjoittaa esipuheessa, että "Karri muisteli elämänsä eri vaiheita antaumuksella eikä kaihtanut menemistä aroillekaan alueille. Prosessi oli terapeuttinen puolin ja toisin" (s.13)", ei kirja ole terapiakertomus. Rantanen on osannut kirjoittaessaan etäännyttää itsensä tutkimastaan kohteesta. Hän on punonut onnistuneesti Karri Miettisen elämän lapsuudesta 2000-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle, tulevaisuuden näkymiä unohtamatta.

Pipefest 2005, Vuokatti.

Humanismin puolestapuhuja

Karri Miettinen on minulle paljon muutakin kuin räppäri. Olen seurannut sivusta hänen työtään esimerkiksi maahanmuuttajien, vankien ja nuorten keskuudessa erilaisten musiikillisten työpajojen parissa. Hän on aktiivinen kansalaisvaikuttaja, rohkea puhuja, mutta ennen kaikkea sydämeltään laajan sivistyksen omaava mies, jolla on persoonallinen ääni. Karrissa on samanlaista humanismin puolestapuhujaa kuin suuresti arvostamassani ekonomisti Sixten Korkmanissa. (En ollut lainkaan kiinnostunut taloudesta ennen kuin luin Korkmanin kirjan Talous ja humanismi.) Kirjoitin Korkmanin humanismista myös täällä.

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Tämä ei ollut maksettu mainos, sillä olen ostanut kirjan itse, eivätkä Rantanen tai Karri tiedä, että aioin teoksesta kirjoittaa. Nimmari kirjaan on haettu Kuopion kaupunginkirjaston Runokantti-tapahtumassa, jossa Paleface oli kertomassa suhteestaan sanoihin ja kirjoittamiseen sekä niiden merkitykseen. Halu välittää kulttuurista hyviä uutisia on aina ollut blogini pääsanoma. Että kulttuuri näkyisi ja kuuluisi, olisi kansantajuista ja kiinnostavaa. Rantasen Karrista kirjoittama teos on mielestäni juuri sellainen.

*Kaikki kuvat ovat omista kotialbumeistani. Muistelen, että ainakin vuoden 2004 Pipefest-kuvat on kuvattu vielä filmikameralla. Graffitikuvat olen liimannut albumiin panoraama-muotoon, mutta liikkumasaumat ovat vielä esillä. Voi niitä aikoja, kun puhelimessa ei ollut kameraa.