Kevään tallennusta

Uskomatonta miten nopeasti kevät etenee. Toukokuu tuntuu hurahtaneen ihan ohi. Olen huomannut, että elän edelleen jollain tasolla huhtikuussa, sillä olen töissä joutunut korjaamaan useampaan asiakirjaan huhtikuun toukokuuksi päivämääriä kirjoittaessani. Ja ensi viikolla ollaan jo kesäkuussa...! Sen verran olen ehtinyt kuitenkin kevättä katsomaan, että pihan kukat olen dokumentoinut. Ja perunat on istutettu maahan ja amppelimansikat nostettu talven jäljiltä maasta takaisin amppeleihin.

Kevät on mennyt töitä tehdessä, josta olisi paljon kerrottavaa, mutta kaikki ajallaan. Minulla ei ole täysi 100% työaika, mikä mahdollistaa kaikenlaista muuta kivaa varsinaisen työn ohessa. Välillä huomaan tosin lupautuvani sellaisiinkin juttuihin, jotka vähän kauhistuttavat, mutta toisaalta, olen samaa mieltä Samuli Putron kanssa, että minäkin olen parhaimmillani pienessä altavastaajan asemassa. Espoon virtuaalinen lukiovierailu oli kuitenkin turvallisesti mukavuusalueella. Pidin luennon syventävällä uskontokurssilla ortodoksisen kirkkotaiteen  symboliikasta. Jännitin etukäteen, että miten sitä pystyy puhumaan yli tunnin putkeen, mutta aiheen pysytellessä perustasolla, juttua tuli luonnostaan. Oli ihana kuulla, että opiskelijat olivat sanoneet, kuinka mukavaa on kuunnella innostunutta puhujaa. Tämän takia rakastan tehdä näitä juttuja! Jos saan välitettyä kulttuurin intohimoa eteenpäin, tunnen onnistuneeni. 

Kevään valo ja vihreän sävyt ovat innostaneet hankkimaan kesäkukkia, mutta vanhan kansan mukaan kukat pitäisi istuttaa ulos vasta kesäkuun toisella viikolla. Ja onhan tässä ensimmäisten lämpimien kevätjaksojen jälkeen ollut viileää. Tuulen kera jopa kylmää. Niinpä olen nostellut kukkia ja taimia ulkoa sisälle ja takaisin.

Perennat, puut ja pensaat ovat sen sijaan helppoja. Ne  ovat tottuneet vuodenaikoihin ja jokainen kukka kukkii ajallaan. Pientä rikkaruohojen kitkemistä ja talven jälkeisten korsien katkomista olen perennapenkissä tehnyt, muuten penkki hoitaa aika hyvin itse itseään. Rikkaruohot jäävät kasvien alle. Ensimmäinen kesä meni tutustuessa pihan kasveihin, toinen kesä odottaessa, että milloin mikäkin taas nousee. Tänä keväänä huomasin, että uskallan kitkeä perennapenkistä myös voimakkaasti leviäviä lajikkeita. Näin tilaa jää kaikille penkin kukille.

Viime syksynä sain enon vaimolta lisää perennoja, joiden myötä perustin alapihalle uuden kukkapenkin. Ainakin osa näyttää selvinneen talven yli hienosti. Siitäkin huolimatta, että kummipojan kanssa tehty pulkkamäki kulki penkin yli. En tullut ajatelleeksi pulkkamäkeä penkkiä perustaessani. Sijoitin paikan niin, että se näkyy hyvin keittiön ikkunasta. Mutta paikka on paras myös rinnetontin pulkkamäelle. Kukkapenkki tarkoittaa tässä tapauksessa maisemointikankaan päälle kasattua multakekoa, johon ripottelin saadut kukat. Kunhan kesä paljastaa miten kukat ovat selvinneet ja mitä kasveja siellä nyt olikaan, voin alkaa suunnitella penkin reunustamista. Ja esitellä saatuja kasveja, kunhan suostuvat kukkimaan.

Luumut ja luumuhillo ovat olleet niin suosittuja ystävä- ja tuttavapiirissä, että päätin säästää vanhemman puun viereen nouseen pienemmän puuntaimen. Tänä  keväänä siinäkin näkyi ensimmäistä kertaa kukkia. Tämä toivottavasti takaa tulevaisuudessa isomman luumusadon ja herkkujen jakamista muillekin.

Hedelmäpuiden kukkiminen on parasta keväässä.

Viidakkogalleria

Vasemmalla odotusaula ennen (Kuva: Mari Arvinen). Oikealla Viidakkogalleria tammikuussa 2021. Esillä Siilinjärven Pöljän koulun oppilaiden teoksia.

Kuopion yliopistollisen sairaalan lastenkirurgian poliklinkalla on Viidakkogalleria -niminen näyttelyseinä, joka avattiin helmikuussa 2018. Viidakkogalleriaan pääsee esille lasten tekemä taide. Vaihtuvat teokset tuovat iloa sekä pienille potilaille että henkilökunnalle. 

Viidakkogallerian seinäreliefit valmistuvat. Kuvat: Mari Arvinen.

Kuopion Särkiniemen koulun 4A-luokan teoksia.

Lasten taiteella on merkityksellinen rooli sairaalassa siinä missä muullakin taiteella. Pörrö Sahlberg on kirjoittanut Helsingin lastensairaalasta ja taiteen merkityksestä sairaalaympäristössä mm. näin: 

"Oman aikansa sitä Candy Crushilla pärjää odottelusta, mutta sen jälkeen ympäristöllä on merkitystä.
(---) Tietenkään  lapset eivät pidä sairaalassa olemisesta, eivätkä siellä varsinaisesti viihdy. Sairaaloihin liittyy aina kipua, huonovointisuutta ja loputonta tylsää odottelua. Mutta oli siellä paljon sellaistakin, josta lapsi jopa intoili. (---) Niiden hyvien juttujen sarjaan kuului, ainakin meillä ja monen käytävillä tavatun perheen kohdalla, myös taide, jota lastenklinikalla on runsain mitoin ja jokaiseen lähtöön. Osa siitäkin on varsin omituista. En itsekään kaikkea pystynyt ihan selittämään tai ymmärtämään vaikka varsin aktiivinen museoissaluuhaja olenkin. Se omituinen näytti vetävän etenkin aivan pienempiä lapsia luoksensa kyselemään ja puhumaan jostain muustakin, kuin murtuneesta raajasta tai verikokeen vastenmielisyydestä. Lastenklinikka on se harvinainen paikka, missä olen nähnyt taiteen oikeasti toimivan myös hyvänä harhautuskeinona."

Kuopion Särkiniemen koulun 4A-luokan teoksia.

Siilinjärven Pöljän koulun oppilaiden teoksia.

Odotusaulan lisäksi viidakkoteema jatkuu vastaanottohuoneissa. Viidakkogallerian ja vastaanottohuoneiden teokset on toteuttanut kuvataiteilija Mari Arvinen. Teokset liittyvät Lastenkirurgian poliklinikan peruskorjaushankkeeseen, ja ajatus viidakkoteemasta tuli henkilökunnalta. He toivoivat, että vastaanottohuoneiden maalaukset olisivat Henri Roussean (1844-1910) naivistista maalaustyyliä mukailevia.

Mari Arvinen halusi teoksista runsaat, jotta niissä olisi paljon katsottavaa, johon lapsi voi operaation aikana uppoutua. Henkilökunta sai esittää toiveita myös yksityiskohtiin, kuten eläimiin liittyen. Lopputuloksena ovat värikylläiset maalaukset, joista voi löytää mm. norsuja, seeproja, tukaaneja, apinoita ja papukaijoja. Seinän sininen maali korostaa maalausten sävyt syvemmiksi kuin jos tilalla olisi pelkkä valkoinen tausta.

"Kaikkihan me rakastamme eläimiä ja eläimet ovat ihania, joten ehkä ne voi myös lohduttaa ja olla turvana siinä vieressä", Arvinen kertoo. Henkilökunta on herättänyt Arvisen maalaukset eräällä tavalla eloon, sillä maalausten alle on kerätty teoksissa näkyviä muovieläimiä, joihin lapset voivat tarttua. Pitää eläimiä turvana. Tämä on mielestäni ihana ajatus.

Viidakkogallerian avajaisia vietettiin alkuvuodesta 2018. Näyttelytoiminnan avasivat Kuopion Haapaniemen koulun oppilaat, jotka juhlistivat tilaisuutta yhdessä Mari Arvisen kanssa:

Tämä kaikki oli itselleni uutta ennen nykyistä työtäni. En tiennyt sairaaloiden taidemaailmasta juurikaan, jonka vuoksi olen ollut iloinen KYSin suhteesta taiteeseen. Sillä on merkitystä. Olen pyrkinyt koronan vuoksi välttämään turhaa liikkumista osastoilla, joten en ole päässyt itsekään näkemään kaikkia taidekokoelmaan kuuluvia teoksia. Tulen yllättymään varmasti vielä usein. Käydessäni vaihtamassa uusimmat lasten teokset Viidakkogalleriaan, oli ihana nähdä ne henkilökunnan riemastuneet hymyt ja kuulla ilahtuneet kommentit. Tuli konkreettinen hetki, kun ymmärsin työni syvemmän merkityksen.

Kevätpuuhaa

Olin jo vähän huolissani, että pihan ensimmäiset kevätkukat olivat kadonneet jonnekin, kun niitä ei näkynyt. Muiden kuvissa krookukset ja scillat kukkivat samoilla leveysasteilla jo viikkoja sitten. Mutta sieltä ne kevättähdet onneksi ilmestyivät! Näitä on vain pieni alue alapihalla ja olen miettinyt, että voisiko näiden määrää lisätä, mutta en tiedä miten se onnistuisi.

Pihakierros paljasti, että rusakot ovat käyneet nakertamassa omena- ja luumupuun sekä marja-aroniapensaan oksia.  Mansikantaimet ovat onneksi selvinneet talven yli. Omenapuiden leikkaus onnistui tänä vuonna hyvin, kun naapurin mies lainasi pitkävartista oksasahaa. Muoto alkaa olla kaunis ja sateenvarjomainen. Yllättävän kauan leikkaamiseen saa lopulta kulumaan aikaa. Kolme päivää kurkottelin yläilmoihin teleskooppileikkurilla, joka tuntui hartioissa. Samalla huomasin polttaneeni kasvoni auringossa. 

Harmittaa, että taisin tappaa verenpisaran vaihtamalla sille vääränlaista multaa. Eikä toinen mullanvaihto näytä pelastaneen tilannetta. Kahden talven yli se selvisi. Tomaatin- ja paprikantaimet kasvavat siemenistä hyvin, samoin köynnöskrassi, tuoksuherne, kiinanasteri ja matala auringonkukka. Sitruunamelissa ja laventeli eivät näytä elonmerkkejä. 

Kevään paras sijoitus on ollut uusi polkupyörä. Aiempi oli vaihteeton, ja lopulta myös jarruton pyörä, jonka kanssa kipeytyi pidemmällä matkalla polvet. Toimi talviajossa toisaalta ihan hyvin (kun jarrutkin vielä toimivat), kun ei tarvinnut huolehtia vaihteiden jäätymisestä. Nykyinen on 21-vaihteinen hybridi, vaikken ajatellut niin monta vaihdetta tarvitsevani. Koeajon jälkeen en muita enää ajatellutkaan (vaikka se mintunvihreä kaupunkipyörä koreineen olisi ollut nätti). 

Työkavereissani on muitakin pyöräilijöitä ja heidän ansiostaan löysin uuden työmatkareitin. Minulla on yleensä tapana jumahtaa samoihin reitteihin, vaikka muitakin olisi tarjolla. En vain ikinä muista etsiä vaihtoehtoreittejä etukäteen, ja aamun kiireessä on näppärämpi luottaa tuttuun reittiin. Tämän inspiroimana olen laajentanut myös lenkkipolkuvaihtoehtojani. Pidän siitä, että Kuopiossa pääsee kaikkialla veden äärelle.

Kuva: @wellu_t

Kevät on tuonut ystäväpiiriin myös uusimman karvavauvan. Toivon, että kevään ja kesän myötä koronatilanne helpottaisi, että voisi tavata ystäviä turvallisesti ja useammin. Tehdä enemmän asioita yhdessä. Haaveissa olisi kokea myös Repin Ateneumissa.

Hyvän vastaanottamisesta

Hyvää suomalaisen työn päivää! Stereotyyppiset ajatukseni suomalaisesta työntekijästä ovat rehellisyys, periksiantamattomuus (sisu), reippaus ja määrätietoisuus. Kaikki mitä luvataan tehdä myös tapahtuvat. Ja hommat tehdään mahdollisimman hyvin itse. Avun vastaanottaminen tuntuu olevan suomalaisille haasteellista. Huomaan kuuluvani tähän samaan joukkoon. 

Nainen rakennustyössä poistamassa nauloja, 1975. Kuva: Kansan Arkisto, Rakennusliitto (KansA113990).

Olen nuoresta alkaen halunnut pärjätä itse, opetella asioita, jotta pärjään itse. Sinänsä ihan hieno ajatus, mutta tässä on vaara ylilyönteihin. Ihan kuin valmistautuisin pärjäämään yksin erämaassa. Kaikkea ei tarvitse osata itse ja kaikkea ei tarvitse tehdä yksin, vaikka osaisi.

Nainen sekoittamassa muurauslaastia, 1957. Kuva: Kansan Arkisto, Rakennusliitto (KansA111773).

Minulle ei ole ollut naisten ja miesten töitä, vaan töitä, joista suoriutuu kumpi vain, kun siihen annetaan mahdollisuus. Tai omassa tapauksessani: nainen suoriutuu tehtävistä siinä missä mieskin. Miehisinä pidettyjen käytännön asioiden opettelu on tuottanut sisäistä riemua. Käsissäni pysyy niin vasara, kirves, laastinsekoitin, jiirisaha kuin naulapyssy. Minulle ei ole ongelma nousta katolle irrottamaan sammalta tai nostaa/kantaa jotain raskasta. Esimerkkitapauksena kerrottakoon vuosien takainen muuttopäivä, kun kannoin yksin kolmannesta kerroksesta (ei hissiä) kaksi 190 senttistä kirjayllyä. Peräkärriin ensimmäistä hyllyä punnertaessani ohi käveli mies, joka kysyi "Tarvitsetko apua?"  Mitäpä luulette, mitä vastasin: En tarvitse kiitos, pärjään kyllä. Enkä varsinaisesti tarvinnutkaan apua, jaksoin kyllä kantaa hyllyt, mutta olisihan apu hieman nopeuttanut hommaa...

Yksityiskohta Tatsuya Ishidan sarjakuvasta "Here to pamper you". Kuva.

Iän myötä huomaan hieman pehmentyneeni ja kyseenalaistaneeni ajatuksiani. Miesten edessä "pärjäämättömyys" tuntuu edelleen vaikealta. Olen kuitenkin huomannut, että suhtautumiseni asioihin on enemmän kulttuurinen opittu näkökulma, jota vastaan taistelen kuin varsinainen ongelma. Pauliina Flang on kirjoittanut: "Suomalainen kulttuuriperintö kertoo vahvoista naisista, jotka sodassa ja sen jälkeisissä ajoissa hoitelivat maatilat, lapset ja sodasta traumatisoituneet miehensä." Yksikään kohtaamani ja apua tarjonnut mies ei ole vaikuttanut siltä, että ajattelisi etten pärjäisi, vaan tarjonnut vain vilpittömästi apua. Jota minun on vaikea vastaanottaa.

Tampereen Verkatehdas. Nainen sahaamassa tehtaan järjestämissä polttopuiden mottitalkoissa. Suuri osa talkoisiin osallistuneista oli naisia ja lapsia miesten ollessa rintamalla. Kuva: Harry Forelius, 1945. Työväenmuseo Werstas.

Tämä sama avun vastaanottamattomuus heijastuu suomalaisessa kulttuurisssa omien kokemusteni mukaan myös hyvän vastaanottamattomuuteen. Jos joku kehuu asuasi, hiuksiasi, kotiasi tai mitä tahansa, on helpompi vastata: "No älä nyt, vanha asu; Tämä on kirpparilta; En ole pessyt hiuksiani; Pitäisi käydä kampaajalla; En ole ehtinyt imuroida; Kamala sotku; Neliöt voisivat olla suuremmat....." Ja kaikilla näillä kommenteilla torjutaan sen toisen henkilön antama hyvä. Kun riittäisi vain yksi sana: Kiitos.

Minulle sanoi joku joskus vuosia sitten suoraan, että "On todella ärsyttävää, kun et vain voi ottaa kehuja vastaan!" Tämä oli hyvä herätys, jonka avulla olen tietoisesti opetellut olemaan vähättelemättä saamiani kivoja kommentteja. Epämukava tunne on vaihtunut vuosien myötä aitoon kiitollisuuteen ja iloon kommentteja kohtaan. Samalla olen rohkaistunut sanomaan kivoja asioita suoraan myös muille, jopa tuntemattomille. 

Jännittävin tilanne oli viimeisenä opiskeluvuonna yliopistossa, kun olin useampana aamuna kiinnittänyt huomiota itseäni ehkä +15 vuotta vanhempaan siivoojaan. Toivotimme aamuisin hyvät huomenet, ja tulin aina hyvälle tuulelle hänen hymystään ja tuikkivista silmistään. Mietin pitkään, että voinko sanoa asiasta hänelle ilman, että se vaikuttaa "jotenkin epäilyttävältä". Uskaltauduin lopulta avaamaan suuni, ja hän oli häkeltyneen iloinen ja kiitollinen. Keskustelimme pienen tovin siitä, voiko tuntemattomalle henkilölle mennä kommentoimaan noin vain, mutta tulimme molemmat siihen lopputulokseen, että positiivisia asioita pitäisi voida sanoa ääneen. Myös tuntemattomille.

Nainen kantaa pinoa marjalaatikkolautoja 30.7.1943, OTK:n Puu Oy, Hämeenlinna. Kuva: Työväenmuseo Werstas. Kuvaajana Eino Finne, Atte Hyvärinen tai Siviä Sievänen.

Jäin tällä viikolla itselleni jälleen kiinni vääristyneestä ajatusmallista. Soitin eräälle työntekijälle, että voisiko hän tulla kiinnittämään taulun seinälle, ja huomasin samalla miettineeni, että minä kyllä osaisin tehdä sen myös itse. Tarvitsenko todella hänen apuaan? Onneksi tajusin, että kyse ei ole siitä ettenkö minä osaisi tai pärjäisi vaan siitä, että mikä asia kuuluu kenenkin työnkuvaan. Minä tarvitsin taulun seinälle ja hänellä oli siihen tarvittavat työkalut. Loppujen lopuksi tarvitsimme toinen toisiamme, sillä suurikokoisen taulun nostamiseen tarvittiin kaksi.

Tämän tapahtuman jälkeen osasin vilpittömästi iloita saamastani avusta, kun täyttä rullakkoa kuljettaessani tuntematon työntekijä piti minulle ovea auki, ja toinen mies availi ovia, kun kuljetin painavaa kassia sairaalan läpi. Joten omia ajatuksiaan on välillä terveellistä punnita. Mikä on järkevää ja mikä ei. Ottaa apu ja kaikki hyvä vastaan silloin, kun sitä tarjotaan. Sillä annetaan hyvää mieltä myös avun tarjoajalle. Joten naisena on ihan ok antaa miehen nostaa matkalaukku junavaunun hattuhyllylle, vaikka sen pystyisi tekemään myös itse. Kaikki positiiviset huomionosoitukset arjessa tukevat hyvää ja sen leviämistä.

Kuinkas siellä? Osaatko ottaa apua ja kivoja kommentteja vastaan?