Jääkiekkokulttuurista

Instagramin puolella minua seuranneet ovat jo huomanneet, että taideasiantuntijan somessa on viime syksystä alkaen vilahdellut jääkiekkoaiheisia päivityksiä. Jossain vaiheessa jopa siinä määrin, että sain ystävällisen "kuitin" tutulta seuraajalta, että "Hetkonen, kenenkä insta mulla olikaan tässä?", kun taidesisältö onkin vaihtunut jääkiekkoon.

Kerrottakoon, että vaikka jääkiekon ilmestyminen kulttuurisisältöjen lomaan saattaa tuntua kohdallani uudelta, olen kyllä aiemminkin seurannut jääkiekkoa, vaikkakin satunnaisesti. Perinteiseen suomalaiseen tapaan kevään MM-kisat ovat aina kiinnostaneet, mutta SM-liigan livepelejä olin käynyt aiemmin katsomassa lukiovuosina. Ja siitä on aikaa.

Innostus palata uudelleen jääkiekon pariin syntyi siitä, että sain yhden lukioaikaisen ystäväni takaisin Kuopioon vuosien jälkeen. Hän sattuu olemaan ultimate KalPa-tietäjä, joten tuntui turvalliselta ja helpolta lähteä opettelemaan jääkiekkokulttuuria sellaisen henkilön kanssa, jolta voisi kysyä mitä vain, eikä tunne itseään tyhmäksi. Tässä toimi käänteisesti myös se, että minä vein hänet puolestani pitkän tauon jälkeen museoon.

Kuinka siellä ollaan?

Olen saanut kuulla, että joidenkin on vaikeaa mennä museoon tai galleriaan, kun ei tiedä, että kuinka siellä tulisi olla. Voiko galleriaan mennä, jos ei aio ostaa mitään? (Kyllä voi.) Minulla oli jääkiekkokulttuurin kanssa hieman samanlaisia haasteita: en tiennyt miten siellä ollaan, miten sinne pitää pukeutua, millaisia etikettisääntöjä on, miten kannustetaan?

Kaiken tämän vuoksi pidin alkukauden hiljaiseloa asian suhteen, enkä kertonut asiasta juurikaan, koska en tiennyt yhtään mihin ja millaiseen maailmaan olin hyppäämässä. Kunnes sitten erään pelin jälkeen "paljastuin", kun samaan bussiin sattui tuttu henkilö, joka kysyi aluksi ymmärtääkseni vitsillä, että olinko katsomassa peliä. En minä siinä alkanut valehtelemaan. Ja Kuopio on lopulta pieni paikkakunta: ihmiset tuntevat  ja tunnistavat toisensa, jonka myötä aloin hiljalleen saada yhä useammin pelipäivinä kysymyksiä, että olenko menossa katsomaan peliä?

Ennakkoluuloista

Syy, minkä vuoksi olin aluksi (ja jollain tasolla vielä edelleen) ennakkoluuloinen ja varautunut jääkiekon suhteen, liittyi fanikulttuuriin. Maailmalla puhutaan jalkapallohuligaaneista, ja minulle oli jäänyt lukiovuosien jääkiekon fanituskulttuurista hieman samanlainen mielikuva. Että se on fanaattista ja jotain, mitä pitää vähän varoa. (Tähän saattaa vaikuttaa myös se, että tuolloin seurasin jääkiekkoilijana Jere Karalahtea, joka ei ehkä ollut paras esimerkki jääkiekkokulttuurin markkinointiin, mutta ei tästä sen enempää.)

Tämän vuoksi olin melko pitkään sitä mieltä, ja sanoinkin ääneen, että nainen ei voi mennä yksin katsomaan jääkiekkoa. Vaikka minulle sanottiin, että kyllä voi ja niin tapahtuu (sinne viedään hyvänen aika lapsiakin!), ei ajatus siitä huolimatta tuntunut mieluisalta. Tämän vuoksi varmistin, että ystäväni pääsi mukaani niihin peleihin, joita olin suunnitellut meneväni katsomaan.

Ennakkoluuloa piti yllä myös yksi pelinjälkeinen tilanne, kun odotin bussipysäkillä bussia. Muutama humaltunut kannattajamies kulki ohitseni ja tokaisi minulle, että "Me mennään nyt baariin X, ja sinä lähet mukaan". Tällainen yltiömaskuliininen käyttäytymiskulttuuri, jossa naisia vain "otetaan mukaan", ei tunnu hyvältä. Tiedostan kuitenkin, että kaikki ihmiset ovat erilaisia, ja jokaiseen joukkoon kuuluu varmasti sekä hyviä että huonoja kohtaamisia.

Ennakkoluuloinen mielikuvani hälveni vasta, kun huomasin erään kerran, että samaan bussiin astui kenties noin 70-vuotias, pitkään villakangastakkiin tyylikkäästi pukeutunut nainen. Hän istuutui penkille ja kaivoi käsilaukustaan keltamustan KalPan kannatushuivin. Minun oli vaikea peittää hymyäni ja silloin mietin, että jos tuo nainen voi mennä katsomaan jääkiekkoa ihan itsekseen, niin kyllä minäkin voin.

Sitten saapuikin kerran se peli-ilta, kun ystäväni oli varannut itselleen muuta seuraa ja minun tuli mennä peliin yksin. Epävarmuus liittyi siihen, että pelkäsin, että mikäli joku tuntematon henkilö ottaa minuun kontaktia ja kysyy jotain jääkiekkoon liittyvää, en osaisi vastata ja tuntisin oloni jotenkin tyhmäksi. (Koska ystäväni oli ollut minulle se kävelevä jääkiekkosanakirja.) Sen vuoksi toivoin olevani näkymätön.

Tämä oli kuitenkin paras oppimistilanne ja ennakkoluulojen rikkoja. Jouduin olemaan yksin, jolloin seurasin enemmän myös muita ihmisiä ympärilläni. Täällähän on ihan kaikennäköisiä, -ikäisiä ja -oloisia ihmisiä. Ja sain olla "näkymättömänä".

Hurmioituneen pelaajavalinnat

Näkyvyyttä alkoikin tulla sitten töissä, kun kiinteistöhallintoon ja erääseen toiseen tiimiin levisi tieto siitä, että minut oli nähty katsomassa jääkiekkoa. Aluksi tämä aiheutti työkavereissa hämmästystä, mutta sen jälkeen tilanne vaihtui leikilliseen painostamiseen siitä, että mitä kaikkea minun pitäisi nyt KalPan kannattajana tietää ja tehdä. (Painostaminen jatkuu edelleen.)

Ystäväni oli jo ensimmäisellä kerralla ennen peliä pitänyt minulle tilannekatsauksen KalPan pelaajista ja heidän ominaisuuksistaan. Vaikka tiesin hänen olevan hyvä, olin silti yllättynyt tiedon määrästä. Kun sitten kohdalleni tuli ensimmäinen kysymys, että ketä pelaajaa kannatan, niin mitä tekee nainen, joka ei vielä ymmärrä yksittäisten pelaajien ominaisuuksia pelin kannalta ja sitä, miksi he ovat joukkueessa? Valitsee suosikkinsa ulkonäön perusteella. Näin tein, ja tässä valinnassa on kuluva kausi menty. Jääkiekkoa enemmän tuntevat voitte kommentoida, mutta mielestäni olen tehnyt varsin hyvän trion pelkän ulkonäön perusteella:

• #40 Stefanos Lekkas, maalivahti
• #23 Aleksi Elorinne, puolustaja
• #55 Lasse Lappalainen, puolustaja

Ja kyllä, tiedän, että tässä listassa olisi hyvä olla myös hyökkäyspään edustaja, mutta pitäydyn silti alkuperäisessä listassani. Miesten kanssa jääkiekosta keskustellessa tulen aina olemaan alakynnessä. Kun minulta kysyttiin, että "Mihin nämä sinun pelaajasuosikkivalinnat perustuvat?", en osannut valehdella, koska en osannut analysoida tai eritellä heidän taitojaan. Ulkonäköön, koska en tiennyt muusta. Sain kysyjän nauramaan ja toteamaan, että "Valinnat noudattavat tiettyä kaavaa". (Voi olla.) 

Toisessa yhteydessä, kun minulta kysyttiin suosikkipelaajaa vastasin salamannopeasti Lekkas, Lekkas, Lekkas, koska hän oli jo tuolloin ansainnut torjunnoillaan huomiota ja kunnioitusta. (Ja minäkin ymmärsin, että hän on hyvä - eikä vain hyvännäköinen - maalivahti.) Olisin tuolloin pystynyt jollain tavalla jo perustelemaan valintaani, mutta yllätyin, että kysyjä haastoi vastaukseni:

• -Et sinä voi maalivahtia fanittaa.
  Miksen voi? Voinhan. Lekkas on todella hyvä maalivahti.
• -Maalivahdit ei tee maaleja.
  (Tässä vaiheessa riemastuin sisäisesti, koska pystyin väittämään takaisin:)
  Kyllä tekee! Minä olen nähnyt, että joku maalivahti on jossain pelissä tehnyt maalin!
  (Tässä välissä keskustelua sivusta seuranneesta joukosta yksi kertoi todisteeksi jonkin maalivahdin tehneen maalitilanteen.)
• (Huomasin, että kysyjä hymyili ja kenties yllättyi innostuneesta vastaväitteestäni, mutta jatkoi:)
  -No jos pitää valita joku muu kuin Lekkas, niin kuka se on?
  Lappalainen ja Elorinne.
• -Hyväksyn nämä [vastaukset].

Tämän jälkeen syntyi keskustelua maalivahdin roolista joukkueissa, koska se on eräänlaista yksilötyöskentelyä joukkuelajin keskellä.

Kulttuurintutkijan näkökulma

Olen aina ollut utelias asioita kohtaan, kiinnostunut oppimaan uutta ja tähän liittyy myös halu ymmärtää jääkiekkoa. Huomaan, että tässä on hieman samanlaista alkutunnelmaa kuin siinä, että tullessani töihin kiinteistöhallintoon, yritin humanistisen alan edustajana ymmärtää insinöörien tapaa ajatella ja toimia. Sekin on eräänlainen alakulttuuri sanastoineen ja arvoineen.

Jääkiekossa haluan pysytellä turvallisen välimatkan päässä sisällöstä ja fanittamisesta, vähän samaan tapaan kuin insinöörien parissa. Heitä on hyvä ymmärtää, että yhteistyö toimii, mutta haluan pysyä omana itsenäni, enkä muuttua liian insinöörimäiseksi. Samaan tapaan ajattelen, että voin käydä katsomassa jääkiekkoa ilman, että minun tarvitsee erikseen liittyä mihinkään faniryhmään osoittaakseni ymmärrystä. Ajattelen olevani sopivasti ulkopuolinen tarkkailija.

Tarkkailijan roolissa on käynyt ilmi muun muassa seuraavaa:

• Kaikilla joukkueilla on maskotti. KalPan maskottina toimii Ruusteri-kukko.
• Mikäli illan aikana käydään useampia pelejä eri paikkakunnilla samaan aikaan, kaikilla tauoilla tosifanit seuraavat nettisivuilta etenevää pelitilannetta. Liiga.fi on minulle jo tuttu, mutta tunnistan sanana myös Jatkoajan.
• Pelien lopputuloksista tehdään etukäteen veikkauksia. Eräät työkaverit veikkaavat jopa kotipelien yleisömäärän.
• Pelaajan tehdessä maalin, juontaja kuuluttaa yleisölle maalin tehneen pelaajan etunimen ja yleisön tulee huutaa hänen sukunimensä. Minulla on tässä vain se ongelma, että osaan suurimmasta osasta pelaajista vain paidan selässä lukevan sukunimen. Tämän vuoksi ystäväni kertoi aluksi minulle etukäteen, että mikä sukunimi minun pitää muiden joukossa huutaa. Nyt sentään osaan yhdistää etunimihuudoissa ainakin nämä: Juuso - Mäenpää, Tuomas - Kiiskinen, Jaakko - Rissanen, Patrick - Curry, Matyáš - Kantner (kulkee myös lempinimellä Kanttori).
• Mainoskatkojen (ja joidenkin muiden taukojen) aikana seisomakatsomossa heilutetaan lippuja ja nostetaan kannatushuivit ilmaan.
• Kuopiossa yleisö kannattaa joukkuetta pahvisilla läpsyttimillä, mikä tuntuu ärsyttävän erityisesti joitain vierasjoukkueita jo etukäteen.
• KalPan kannattajaryhmät ovat seisomakatsomoihin asemoituneet Mustaverkosto ja Veljmiehet. Näistä Veljmiehet on asemoitunut ns. kaljakatsomon puolelle, ja on sen vuoksi saanut oletuksissani ja sivustaseuranneena sellaisen K18-hardcore fanien olemuksen. 

Matka päättyy finaaliin

Minulle sattui erinomainen kausi alkaa seurata jääkiekkoa uudellleen pitkän tauon jälkeen. Pelejä on ollut mukava seurata etenkin siksi, että KalPa on edennyt finaalipeleihin saakka. Mukavaa on myös se, että otteluparina on SaiPa Lappeenrannasta. Kumpikaan ei ole vielä aiemmin voittanut SM-liigaa, joten tämä on molemmille keltamustissa väreissä pelaaville joukkueille iso asia. KalPalle tämä on kolmas(?) yritys mestaruuteen, mutta SaiPa on ensimmäistä kertaa finaalipeleissä.

Oppia on tämän kauden aikana tullut jääkiekosta paljon, vaikka vieläkin tuntuu, etten tiedä mitään. Osaan omasta mielestäni hyvin etenkin tuomareiden jäähymerkit, mistä olen vähän jopa ylpeä. Mustaverkoston katsomossa pääasiassa pelejä seuranneena huomaan, että kannatuslaulujen sanat ovat huomaamatta tarttuneet tajuntaan (mutta se ei tarkoita, että identifioin itseni tosifaniksi):

Musta ja keltainen,

värit on kauneimmat Savonmaan,

ei oo muuta joukkuetta,

kun meidän KalPa Kuopion,

HEI, HEI!

"Näytä, että menet katsomaan jääkiekkoa ilman, että sanot meneväsi katsomaan jääkiekkoa."

Nähdäänkö hallilla?

Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen ollut mukana jääkiekkokulttuurissa kokonaisen kauden verran. Se on vienyt mennessään, vaikka jokaisen hävityn pelin jälkeen olen julistanut, että en katso jääkiekkoa enää ikinä. Ja silti tekee mieli nähdä, että kuinka seuraavassa pelissä käy. Tämä on yllättävän syvälle menevää toimintaa, koska suhtaudun muutenkin asioihin hyvin tunnepainotteisesti.

En edelleenkään pidä itseäni fanina, vaan jääkiekkoa seuraavana henkilönä. Silti hätkähdin, kun ensimmäisen kerran kuulin, että minulta kysyttiin "Nähdäänkö hallilla?" Ei pelissä, vaan hallilla. Jotenkin halli-sanassa oli minulle yhteisöllisempi tunnelma, ja tuo sana osoitettiin minulle. Olinko kuitenkin hivuttautunut huomaamattani osaksi syvempää yhteisöä?

Vaikka vastustelen edelleen sitä, että minut luokitellaan jääkiekkofaniksi, sillä haluan ja koen olevani edelleen ensisijaisesti taide- ja kulttuuri-ihminen, ei urheilu ja taide sulje toisiaan pois. Vaikka ne usein puheessa ja mediassa asemoidaan toistensa vastakohdiksi (esimerkiksi rahoituksen suhteen), ne ovat kaksi erilaista elämyskulttuurin muotoa. Tästä aiheesta olemme puhuneet ajoittain Jyväskylän taidemuseon "kollegan" kanssa. Taidealan ihminen voi olla myös urheilukulttuurista kiinnostunut. Joten lämpimät terveiset sinne Jyväskylään Sanna!

Jännityksellä odotan, kuinka finaalipeleissä tulee käymään!
Kuukauden korvamatona tulee olemaan Timi Lexikonin KalPalle tekemä kannatuskappale:

Musiikki edistää hyvinvointia

Itä-Suomen yliopiston maisteriopiskelijaksi valmistunut Dian Permatasari Suwandi kävi soittamassa pianoa Kuopion yliopistollisessa sairaalassa, Kaarisairaalan aulassa. Soitetut kappaleet olivat vanhoja suomalaisia klassikoita, kuten Romanssi, Akselin ja Elinan häävalssi ja Kotini.

Hammaslääkäri ja pianonsoiton opettaja

Dian Permatasari Suwandi on kotoisin Indonesiasta, jossa hän työskenteli sekä hammaslääkärinä että pianonsoiton opettajana. Opettajan ammatissaan hän kohtasi joillain opiskelijoilla neurologisia haasteita, kuten esimerkiksi autismia ja Downin oireyhtymää.

Suomessa asuessaan Permatasari Suwandi on hyödyntänyt ammattitaitoaan viemällä musiikkihetkiä ikääntyneille, jotka kärsivät esimerkiksi dementiasta tai Alzheimerin taudista. Nämä olivat kohderyhmä myös hänen maisterin tutkielmassaan. Dian Permatasari Suwandi kävi soittamassa pianoa Tervaniityn asumispalveluyksikössä Kuopiossa kolmen kuukauden ajan, kerran viikossa. Hän kertoi kokemusten olleen vaikuttavia, kuinka osa vanhuksista reagoi musiikkiin laulamalla, osa taputtamalla ja eräs liikuttui kyyneliin samalla, kun hän taputti sormella rytmiä musiikin mukana.

Permatasari Suwandi muuttaa Alankomaihin huhtikuun lopussa 2025, mutta hän halusi jakaa kokemuksiaan vapaaehtoistyöstään Pohjois-Savon hyvinvointialueella ja kiittää yhteistyöstä esiintymällä Kaarisairaalan aulassa.

Hyvinvointia Pohjois-Savoon

Hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen on 1.1.2023 alkaen ollut hyvinvointialueen ja kuntien yhteisvastuulla olevaa lakisääteistä toimintaa (612/2021 § 6 ja 7). Eri tieteenaloien valtakunnalliset ja kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet taiteen ja kulttuurin positiiviset vaikutukset hyvinvointiin sekä terveyden edistämiseen ja ylläpitoon.

Kulttuurihyvinvoinnin määrittelyssä on hyvä ymmärtää se osana ihmisten jokapäiväistä arkea. Se ei ole vain korkeakulttuuria. Kulttuurihyvinvointi sisältyy inhimilliseen vuorovaikutukseen ja yhteydenpitoon, toimintaan ja vastavuoroisuuteen, merkityksellisen elämän sisältöön, johon meillä kaikilla on oikeus. 

Pohjois-Savon hyvinvointialueelle nimettiin strategiajohtajan päätöksellä 2.10.2024 kulttuurihyvinvointityöryhmä, jonka tarkoituksena on edistää tietoisuutta ja kulttuurihyvinvoinnin tavoitteita ja toimenpiteitä tasa-arvoisesti koko HVA:lla asukkaiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi. 

Ennen Pohjois-Savon hyvinvointialueen muodostamista kulttuurihyvinvointitoimintaa on ollut sekä sairaanhoitopiirin sisällä että kunnissa ja kaupungeissa. Olemassa olevat verkostot ja toimijat tulee saada toimimaan paremmin yhdessä kulttuurihyvinvoinnin edistämiseksi. Ongelma yhteistöiden aloittamisessa ja sujuvuudessa on ollut muun muassa se, ettei tiedetä kehen tai mihin toimijoihin olla yhteydessä uudessa organisaatiomallissa. Tähän ja muihin haasteisiin etsitään ratkaisuja muun muassa valmisteilla olevassa Pohjois-Savon hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointisuunnitelmassa.

Dian Permatasari Suwandi on esimerkki äärimmäisen arvokkaasta vapaaehtoistyöstä. Se on myös esimerkki kulttuurin ja terveydenhoidon yhdistämisestä. Kulttuurikentän ammattilaisten joukossa olisi kuitenkin vielä paljon hyödynnettävää potentiaalia, jolla voitaisiin tuoda kokonaisvaltaista hyvinvointia Pohjois-Savoon esimerkiksi erilaisten yhteistyöhankkeiden kautta. Onneksi tällaistakin yhteistyötä on näköpiirissä, ja sen saavuttaminen vaatii määrätietoisesti yhdyspintoja ylittävää yhteistyötä eri organisaatioiden kesken.

Pohjois-Savon hyvinvointialueen kulttuurihyvinvointityöryhmässä muun muassa kanssani työskentelevät Anssi Lindqvist ja Hannele Partanen ovat julkaisseet ajankohtaiset selvitykset ja tutkimukset:

• Anna Härkönen & Anssi Lindqvist: Mitä kuuluu kulttuurihyvinvointi? Kulttuurihyvinvoinnin saatavuus Kuopion ja Riihimäen kaupungeissa. (Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu, 2024)
• Hannele Partanen: Primary Prevention of Physical Diseases through Music-Based Health Communication: Towards Wider Utilization of Music. (Jyväskylän yliopisto, 2024)

Henkinen resilienssi

Kulttuurihyvinvoinnilla on mielestäni tärkeä merkitys myös yksilön henkisen resilienssin ja yhteiskunnan kriisinkestävyyden kannalta. Henkinen resilienssi tarkoittaa psyykkistä selviytymiskykyä ja joustavuutta haastavissa elämäntilanteissa. Resilienssi syntyy vuorovaikutuksessa yksilön ja yhteisön kanssa, jota voidaan vahvistaa kulttuuritoiminnalla esim. kohtauttamalla asukkaita heidän taustoistaan riippumatta. Henkinen resilienssi on avaintekijä myös turvallisuuden kannalta, jotta eriarvoistaminen ei johda konflikteihin tai yhteiskuntaa repivään vastakkainasetteluun.

Resilienssiin vaikuttavat yhteisön toimivuus, ilmapiiri ja yksilön merkitys yhteisössä. Ajatellaanko hyvinvoinnin olevan yhteinen asia vai jokaisen omalla vastuulla. Resilienssi yhteisössä tarkoittaa vastuun ottamista kaikista ja kykyä selviytyä haasteista yhdessä. Tähän sisältyy myös avun pyytäminen ja muiden tukeminen, jotta voimavarat voidaan löytää uudelleen. Kulttuuritoiminta pyrkii ymmärtämään ja yhdistämään ihmisiä keskenään, näkemään jokaisen sellaisena kuin on, ja etsimään arvoa yhteisön lisäksi myös yksilöstä.

Pisankamunia

Osallistuin vuosi sitten ensimmäistä kertaa pisankakurssille. Kyseessä on ikivanha slaavilainen pääsiäismunien koristelutekniikka, joka on suosittu esimerkiksi Ukrainassa, Puolassa ja Serbiassa. Nimi tulee slaavilaisten kielten kirjoittaa-verbistä, sillä kuviot piirretään ohuilla terillä pikkutarkasti.

Tämä oli ensimmäinen pisankamuna, jossa harjoittelin geometrisia kuvioita. Vaikka olin piirtänyt luonnosviivat etukäteen, meni tämän valmistumiseen kaikkiaan 3 tuntia. Tässä viimeisestä vaiheesta puuttuu vielä vahan poistaminen.

Voitte käydä lukemassa tarkemmin tekniikasta aiemman vuoden blogitekstistä. Tekniikka on hidasta sekä tarkkuutta ja kärsivällisyyttä vaativaa puuhaa. Edellisvuodesta viisastuneena piirsin pisankakuvioita kuorten pintaan jo etukäteen, ettei kurssilla menisi turhaa aikaa luonnosteluun. Näin pääsin nopeammin vahapiirtämiseen. Tällä kurssilla halusin keskittyä nimenomaan varsinaseen pisanka-tekniikkaan, kun edellisvuonna valmistin enemmän koristeluja nuppineulatekniikalla.

Osallistuin tänäkin vuonna Valamon opiston kurssille, jossa pisankatekniikkaa sai harjoitella neljän päivän ajan. Tiedän, että eri puolella Suomea on myös lyhytkursseja, mutta itse pidän siitä, että saan uppoutua tekniikan maailmaan rauhassa pidemmäksi aikaa.

Ja jos mietit, että täytyykö Valamon opistossa opiskellakseen olla ortodoksi, niin ei tarvitse. Riittää, että on kiinnostunut kurssisisällöistä, ne ovat kaikille avoimia. Jos teitä kiinnostaa ei-ortodoksin ajatukset ortodoksisista etikettiasioista, niin voitte käydä lukemassa ajatuksia aiemmasta blogitekstistäni. Kirjoitin siellä muun muassa titteleihin, pukeutumiseen ja pääsiäiseen liittyvistä asioista.

Se, mitä olen ortodokseilta oppinut, on pääsiäisen juhliminen. Useimmille pääsiäinen tarkoittaa nykyisin vain pidennettyä viikonloppuvapaata. Minä olen oppinut valmistautumaan pääsiäiseen, iloitsemaan pääsiäisestä ja ymmärtämään pääsiäisen kestävän aina 40 päivää, eli helatorstaihin saakka. Kaiken tämän myötä keväästä on tullut lempivuodenaikani, koska siihen sisältyy pääsiäisiloa, mutta myös keväisen luonnon herääminen talviunilta. 

Millaisia lopputuloksia pisankakurssi sitten tuotti? No tällaisia:

Olen erittäin tyytyväinen lopputuloksiin, sillä huomasin kehittyneeni edellisvuodesta. Tällä kertaa halusin keskittyä nimenomaan viivoihin ja niiden tarkkuuteen. Ensimmäisellä kerralla yritin saada kaikki onnistumaan kerralla: viivapiirros, niiden siisteys ja suoruus, paljon värejä ja paljon kuvioita. Voin kertoa, että yritin haukata ihan liian ison palan. Nyt olin jo etukäteen päättänyt, että keskittymällä viivoihin ja jättämättä värit vähemmälle, hallitsen kokonaisuuden paremmin.

Mielestäni sain todella kauniita munia myös noista kaksivärisistä versioista, kun viivapiirros on kuitenkin tarpeeksi koristeellinen. Pisankamunissa on paljon symboliikkaa, mutta itse olen viehättynyt lainaamaan kuvioita käspaikkakuvioista. Käspaikka on karjalaiseen perinteeseen kuuluva pitkä, molemmista päistään etupistokirjonnalla kuvioitu tekstiili, jota käytetään ortodoksisessa perinteessä esimerkiksi ikonin päällä. Kuvioissa käytetään muun muassa erilaisia lintuja, kasveja ja elämänpuita.

Pääsiäisjuhlan ollessa käynnissä, toivotan kirkkovuoden Suurinta Juhlaa viettäville ystävilleni: Kristus nousi kuolleista! Toisille toivotan hyvää pääsiäistä! Ja muille aurinkoista ja valoisaa kevättä! Kaikki varmasti iloitsemme luonnon heräämisestä ja kesän odotuksesta.

Protestilaulaja

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Olen nuoresta saakka ollut kiinnostunut kirjallisuudessa elämäkerroista. Innostus lähti siitä, että halusin tietää edesmenneistä näyttelijöistä enemmän. Rakastan edelleen kotimaisia 1940-50-luvun mustavalkoisia elokuvia. Niissä on huumoria ja toisaalta myös draamallista tunnelmaa, jota ei nykyelokuvissa enää tavoiteta. Luin Tauno Palosta, Ansa Ikosesta, Edvin Laineesta, Leif Wagerista, Lasse Pöystistä jne. Myöhemmin kiinnostuin myös muusikoiden elämäkerroista. Luen kyseistä kirjallisuuden genreä siinä mielessä rajoittuneesti, että henkilön tulee jollain tavalla kiinnostaa itseäni, että tartun lukemiseen. En ole esimerkiksi koskaan lukenut yhtään poliitikon elämäkertaa.

En lue elämäkertoja siksi, että saisin niistä skandaalisisältöä. Valitettavasti jokaisesta elämäkerrasta kuitenkin revitään lööppiotsikoita, ja saahan niillä näkyvyyttä ja kenties lisättyä kirjamyyntiä. Luen elämäkertoja siksi, että pääsisin syvemmin kyseisen henkilön ajatusmaailmaan ja aikaan kiinni.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Leijonamieli ja Paleface beatboxing, Pipefest 2004, Vuokatti.

Hyvä elämäkerta?

Vuosien varrella olen tullut siihen tulokseen, että elämäkertojen kirjoittaminen lienee yksi vaikeimmista kirjallisuuden lajeista. Kuinka tiivistää parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) vuosikymmenten elämäntyö ja yksityiskohdat yksiin kansiin? On hyviä ja huonoja esimerkkejä.

Olen viimeisen vuoden aikana lukenut elämäkerrat mm. taidemesenaatti Peggy Guggenheimista, Spice Girlsin Melanie C:stä, Samuli Edelmannista sekä Sentencedin edesmenneestä kitaravirtuoosi Miika Tenkulasta.

Peggy Guggenheimin ja Melanie C:n ongelma oli se, että he olivat kirjoittaneet kirjansa itse. Peggy keskittyi kerskumaan miesvalloituksillaan ja elämäntyylillään, vaikka oletin saavani tietoa hänen mesenaattiudestaan ja taiteesta. Melanie C olisi tarvinnut paremman kustannustoimittajan, sillä kirjan sisältö olisi mahtunut ilman jatkuvaa asioiden toistamista todennäköisesti sata sivua tiiviimpään muotoon.

Samuli Edelmann. Voi että pidän Samulista, mutta valitettavasti kirjan kirjoittanut Johannes Lahtela oli tehnyt kirjasta miesten yhteisen terapiajulkaisun täynnä lööppiainesta. Kirja keskittyi päihteisiin ja sen tuomaan aihemaailmaan, vaikka ajattelen Edelmannin olevan myös kaikkea muuta. Sen sijaan yllätyin positiivisesti, kuinka Nefertiti Malaty oli onnistunut kirjoittamaan edesmenneestä, ja äärimmäisen tarkasti yksityisyyttään varjelleesta, kitaristi ja säveltäjä Miika Tenkulasta taiteilijaa kunnioittavan, mutta rehellisen julkaisun.

Hyvä elämäkerta syntyy mielestäni siitä, että kirjoittaja osaa etäännyttää itsensä kohteestaan tarpeeksi, jotta hän näkee laajemman kokonaisuuden. Mikä merkitys elämäkerran kohteella on ollut yhteiskunnassa ja millainen hänen ajatusmaailmansa on kulloisenakin ajankohtana ollut, miten se on kenties muuttunut?

Graffiteja, Pipefest 2004, Vuokatti.

Break dance-battle: Pohjois-Suomi All Stars vs. Flow-Mo B-boy Crew. (Etelä vei voiton.) Pipefest 2004, Vuokatti.

Onko alle viisikymppisessä mitään kirjoitettavaa?

Tähän saakka lukemistani elämäkerroista ehdottomasti laadullisesti paras on Miska Rantasen Karri Miettisestä (s.1978) kirjoittama elämäkerta. Miettinen tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Paleface ja kirja kantaa nimeä Protestilaulaja (Johnny Kniga, 2024). Kirjan nimi on mielestäni hieman provosoiva, mutta myönnän, että Paleface nykyisellä musiikillisella sisällöllään istuu sanan tuomaan mielikuvaan.

Kysymykseen, onko alle viisikymppisessä vielä mitään kirjoitettavaa vastaan, että ehdottomasti on, jos kirja kirjoitetaan siten kuin Miska Rantanen on sen tehnyt. Kirja ei ole vain Miettisen elämäkerta, vaan yhteiskunnallinen katsaus kotimaisen rap-kulttuurin historiaan ja muutokseen, sekä sen ympärillä vaikuttavaan valtakulttuuriin. Siis kuhunkin vuosikymmeneen siten, millaisena se on näyttäytynyt. Kirja ei irrota tai sulje Palefacea yhteiskunnasta tutkimuksen kohteeksi, vaan kirjoittaa hänet osaksi sitä. Tällaisiahan elämäkertojen kuuluisi olla.

Paleface esittämässä Golgate Soulmate-kappaletta. Pipefest 2004, Vuokatti.

Naisen asema silloin vs. nyt

Minun matkani Palefacen musiikin parissa alkoi vuonna 2001, kun hän julkaisi ensimmäisen (englanninkielisen) albuminsa The Pale Ontologist. Tuolloin suomiräpin maailma oli hyvin toisenlainen kuin nykyään ja arvostin Palefacen taitavaa ja syvällistä sanailua. Vuonna 2003 julkaistu Golgate Soulmate-kappale (kertosäkeessä mukana Emma Salokoski) poikkesi sanoitukseltaan ja sanomaltaan paljon siitä, millaisena suomiräp oli naisen ja suhteet naisiin esittänyt. Tuohon aikaan nainen oli rap-lyriikoissa lähinnä käytön ja/tai halun kohde.

Naisia ei tuohon aikaan juurikaan arvostettu myöskään räppäreinä. Karri Miettinen kuvailee 2000-luvun alun räppimaailmaa näin:

"Kana, Mariska ja Yavis oli myös se kolmikko, jota ruodittiin misogyynisessä, netissä vuodesta 2002 lähtien pyörineessä räppibiisissä 'Ämmäräppärit' (---). 'Ämmäräppärit' on puistattavaa kuunneltavaa aikuisin korvin, mutta muistan, että se inhotti jo tuoreeltaan'', kertoo Karri. 'Mimmit nähtiin tuohon aikaan lähinnä bändäreinä. Muistan, kun Pipefest-räppifestivaaleilla 2000-luvun alkuvuosina Rähinä Recordsin bussiin pakkautui tulijoita illan päätteeksi mökkijatkoille, niin joku spiikkasi mikrofoniin, että kaikki muijat, jotka eivät ole lähdössä panemaan, voivat poistua bussista heti. En muista kuka oli kuuluttaja, mutta tapahtunut kuvaa sen ajan henkeä.

Naiset jaksoivat silti puskea. Lajin ykkössoihtua kantoi pitkään Mariska, ja muita varhaisia alan vaikuttajia olivat muun muassa Notkean Rotan riveissä esiintynyt Meno-Anu eli Maria Järvenhelmi ja pietarsaarelaisessa Valosiepparit-kokoonpanossa aloittanut Sini Sabotage eli Sini-Maria Makkonen." (s.198) 

Mariska, Pipefest 2004, Vuokatti.

Miss J. & Afrodite, Pipefest 2004, Vuokatti.

Tunnistan ja muistan tuon ajan hengen. Esimerkiksi Skandaalilla (julkaissut mm. kappaleet Sun muijas, Panomies ja Pesäst pesään) oli sellainen fanipaita, jonka selässä oli teksti "Kaikki rakastaa kusipäitä". (Uskokaa tai älkää, omistin kyseisen paidan, mutta en tainnut sitä lopulta kovin montaa kertaa käyttää.) Skandaali käytti taitavasti hyväkseen ulkonäköään ja loi brändinsä "Olen hyvännäköinen ja tiedän sen" -olemuksen ympärille. Tällaisia tyyppejä pidetään kusipäinä, joten hän brändäsi senkin, painamalla tekstin fanipaitoihinsa. 

Tämä on myös syy, jonka vuoksi alun perin viehätyin juuri Palefacen musiikista. Hän muotoili hunajanpehmeästi soljuvan ja todenmukaisemman kokonaisuuden parisuhteen ensiaskelista ja siitä, kuinka mies pohtii, miten lähestyä ja kohdella naista:

"Ev'ry night she gets advances - I know

these can't be the chances I blow

I wonder if she fancies my flow

and if I get her number will she answer my calls?"

Sittemmin esimerkiksi kotimainen Etta on ottanut ämmä-sanan haltuun ja kääntänyt sen voimasanaksi.

(Tässä yhteydessä tekisi mieli pitää luento naisen aseman positiivisesta muutoksesta musiikkimaailmassa ja sitä kautta yhteiskunnassa, mutta jätetään se kenties toiseen kertaan.)

Renessanssimies

Myönnän, että minun oli helppo tarttua lukemaan Protestilaulajaa, sillä Miettisen elämä kiinnosti ja oli entuudestaan tuttua. Sellaisen, joka näkee hänet "vain" provosoivana vasemmiston protestilaulajana, voi olla vaikeaa päästä asenteensa yli tarttuakseen kirjaan. Mutta koska olen lukenut elämäni varrella useita elämäkertoja voin suositella, että jos joku edes harkitsee kirjoittavansa elämäkertaa, lukisi ensin tämän. Ja muille elämäkerroista kiinnostuneille lukuvinkiksi ihan vain malliksi siitä, millaisen rakenteen ja kokonaisuuden alle viisikymppisestäkin artistista voi onnistuneesti kirjoittaa. 

Miska Rantanen kuvailee Palefacea tekstissä muun muassa näin: "Karri Miettinen on yhden miehen mielenosoitus. Ihmisiä jakava taiteilija. Tiedostavan suomiräpin Hannu Karpo. Omatunto, jolla on megafoni." (s.10)

Iltapäivälehtien (ja keskustelupalstojen kommenttikenttien) perusteella Paleface näyttäytyy poliittisesti värittyneenä protestilaulajana. Hän on kuitenkin itse sanonut jo vuoden 2001 Sonera Plazan haastattelussa, että:

"Haluan olla renessanssimies, joka tekee kaikenlaista ja joka pystyy osoittamaan lahjakkuuttaan monella eri sektorilla."(s.120)

"(---) Antiamerikkalaisuus ja puheet rotukysymyksistä, sananvapaudesta ja ihmisoikeuksista asemoivat hänet heti kättelyssä räppiskenen vasempaan laitaan erotukseksi elämään kepeämmin suhtautuvista bileräppäreistä.

'Hiphop on maailman tehokkain tiedotusväline', perusteli Karri Helsingin Sanomissa. Monessa lehtijutussa toistui sama kiteytys, jonka hän kertoi ensimmäisenä Rumba-lehdessä.

'Aloin miettiä, mitä omaisuutta mulla on pakollisten ruokailuvälineiden lisäksi. Levysoitinten lisäksi löytyy levyhylly ja kirjahylly. Niitä vaalin ja kasvatan. Kirjahyllyssä on mun mc-urani siemen ja levyhyllyssä dj-urani siemen. Kun sen kaiken pystyy yhdistämään sopivassa leikkauspisteessä, mitä enää tarvitaan? Ei mitään.' " (s.121-122)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Aika uudistua

"2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoltaväliä on kuvattu suomiräpin kuoppavuosiksi. Vuosituhannen alun räppibuumi paloi hetken kirkkaalla liekillä, mutta sitten meno hiipui." (s.155)

"Karri oli ollut aina suuri Suomi-musiikin diggari ja kirjoittanut proosaa ja runoja suomeksi, mutta englanniksi vedetty räppi oli keskeinen osa artisti-identiteettiä (---). 'Oli yllättävän iso asia jättää tietty estetiikka, panostuksenkohde ja osaamisalue kokonaan taakse ja lähteä tekemään musiikkia uudelta pohjalta [suomeksi]. (---)' " (s.169)

Jos jotain Palefacesta hehkuu, niin kiinnostus ympäröivää yhteiskuntaa, kirjallisuutta ja kulttuuria kohtaan. Tätä samaa viestiä hän vie eteenpäin myös nuorille:

"Karri ei usko räpin uhkaavan suomen kieltä, mutta on huolestunut lukemisen vähentymisestä. 'Kun keskustelen nuorten tekijöiden kanssa, painotan aina lukemisen tärkeyttä. Räppäri tarvitsee sanoja ja niitä saa lukemalla. On hallittava katukieli, mutta osattava myös kirjoittaa sanat oikein. Tällä hetkellä suosittu räppi on suhteellisen simppeliä ja kieleltään kapeaa. Poikkeuksiakin toki on, mutta ero on suuri verrattuna 90-lukuun. Silloin kovin jätkä oli se, jolla oli laajin sanavarasto.' " (s.170)

Graffiteja, Pipefest 2005, Vuokatti.

Oivallus musiikin tehtävästä

Karri Miettinen pääsi kirjoittamaan musiikkia suomalais-afrikkalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon. Tämä matka toi oivalluksen musiikin tehtävästä:

" 'Jos äänitettyä musiikkia on ollut olemassa noin sata vuotta, mutta laulettu tuhansia vuosia, niin silloin musiikin tehtävänä on ollut jokin ihan muu kuin kultalevyjen saaminen. Laulajilla ja lauluntekijöillä on ollut syvällinen tehtävä yhteisöissä: muistaa vanhat viisaudet ja kertoa tuoreet uutiset. Sen äärellä olin Afrikassa.'

Oivaltamsen katalysaattorina toimi länsiafrikkalainen grioottiperinne, joka oli saanut alkunsa 1300-luvulla. Griooteiksi kutsutaan kierteleviä muusikko-runoilijoita, jotka kantavat ja levittävät yhteisön suullista muistitietoa.

(---) 'Tajusin, että Suomessakin on ollut samanlaisia tarinoita ja lauluja, jotka ovat toimineet kansan tiedotusvälineenä. Siitä perinteestä tulivat rekilaulut, arkkiveisut, kisällilaulut, työväenlaulut ja kaaleiden [romani] laulut, joista kaikista syntyi uuden levyn taikaliemi. Yhtäkkiä kaikki oli selvää, koko linja Woody Guthriesta ja Reijo Frankista Public Enemyyn', kertoo Karri." (s.183)

Palefacen kieli vaihtui suomeksi Helsinki - Shangri-La -albumin myötä vuonna 2010. Suomen kieleen vaihtaminen toi sanoituksiin enemmän kantaaottavuutta ja vaikuttavuutta.  Jokainen tuntui tuolloin osaavan albumin nimikkokappaleen ulkoa. Kappaleissa nostetaan esille yhteiskunnan epäkohtia, välillä huumoria unohtamatta. Kaikki eivät esimerkiksi tainneet ymmärtää ironiaa, mikä sisältyi muun muassa kappaleeseen "Syntyny rellestää".

Paleface on esiintyjäminä, mutta Karri Miettinen on pyrkinyt olemaan se renessanssimies, josta kertoi jo vuoden 2001 haastattelussa. Hän on osallistunut useisiin erilaisiin keskustelu- ja haastatteluohjelmiin, kisoihin ja visailuihin osoittaakseen, että voi pitää hauskaa, eikä itseään tarvitse ottaa liian vakavasti. Tämä on meille häntä pidempään seuranneille osoittanut sen, että hän ei tahdo lokeroitua.

Negatiivinen julkisuus ja sitä lietsovat uutiset tuntuvat nykyisin olevan arkipäivää. Miska Rantanen kirjoittaa:

"Algoritmit alkoivat ruokkia [2010-luvun alusta] negatiivista diskurssia - ja tekevät sitä edelleen. Tietylle porukalle Paleface on ikuisesti omahyväinen vasurikitisijä.

'Nykyisin neutraalitkin tyypit saavat paljon kuraa julkisuudessa. Somessa tunteet ovat koko ajan pinnassa, ja kusipäisen palautteen antaminen on valtavirtaistunut, koska se on teknologian myötä helppoa', Karri sanoo." (s. 270)

Olen väsynyt siihen, kuinka asiat leimataan somessa ja julkisessakin keskusteluissa mustavalkoisiksi, eikä suostuta näkemään välissä olevia harmaan eri sävyjä. Tähänkin auttaisi se, että luettaisiin enemmän kirjoja kuin somen keskustelu- ja kommenttipalstoja. Kirjallisuuden avulla pystyttäisiin ymmärtämään neutraalimmin myös vastakkaisia näkökulmia, koska ne eivät somemaailman algoritmien tapaan vahvista jokaisen yksilön rajoittunutta (ja kenties vääristynyttä) kiinnostuskenttää. Näin toivottavasti palattaisiin aikaan, jolloin keskustelu tarkoitti sitä, että eri mieltä olevat ihmiset pystyivät perustelemaan väitteensä ja mielipiteensä taustatietoon pohjautuen, eikä siten, että eniten huutava mielipide voittaa.

Paleface ja DJ Mobster, Pipefest 2005, Vuokatti.

Miska Rantanen

Protestilaulajan luettuani halusin tietää kirjan kirjoittajasta enemmän. Kuka on tämä henkilö, joka osasi kirjoittaa elämäkerran siten, ettei se sortunut tyypillisiin lajityypin virheisiin?

Kävi ilmi, että Miska Rantanen (s. 1967) on entinen Helsingin Sanomien toimittaja ja kirjailija, joka on erikoistunut kulttuuriin, politiikkaan ja nettimaailman ilmiöihin. Tämä lienee taustasyy sille, miksi kirjassa on tuotu selkeästi esille rap-kulttuuriin liittyvät taustat ja yhteiskunnalliset ajanjaksot. Näin lukija ymmärtää miksi tietyssä ajassa toimittiin tietyllä tavalla, ja mikä toimintoihin taustavaikutti.

Rantanen kertoo esipuheessa, että hän  tapasi Karri Miettisen ensimmäisen kerran vuonna 2007, toisen kerran 2009 ja kolmannen 2010. Näin ollen miehillä on yhteistä historiaa taustallaan. Vaikka Rantanen kirjoittaa esipuheessa, että "Karri muisteli elämänsä eri vaiheita antaumuksella eikä kaihtanut menemistä aroillekaan alueille. Prosessi oli terapeuttinen puolin ja toisin" (s.13)", ei kirja ole terapiakertomus. Rantanen on osannut kirjoittaessaan etäännyttää itsensä tutkimastaan kohteesta. Hän on punonut onnistuneesti Karri Miettisen elämän lapsuudesta 2000-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle, tulevaisuuden näkymiä unohtamatta.

Pipefest 2005, Vuokatti.

Humanismin puolestapuhuja

Karri Miettinen on minulle paljon muutakin kuin räppäri. Olen seurannut sivusta hänen työtään esimerkiksi maahanmuuttajien, vankien ja nuorten keskuudessa erilaisten musiikillisten työpajojen parissa. Hän on aktiivinen kansalaisvaikuttaja, rohkea puhuja, mutta ennen kaikkea sydämeltään laajan sivistyksen omaava mies, jolla on persoonallinen ääni. Karrissa on samanlaista humanismin puolestapuhujaa kuin suuresti arvostamassani ekonomisti Sixten Korkmanissa. (En ollut lainkaan kiinnostunut taloudesta ennen kuin luin Korkmanin kirjan Talous ja humanismi.) Kirjoitin Korkmanin humanismista myös täällä.

Sawohouse Underground, Kuopio, 2021.

Tämä ei ollut maksettu mainos, sillä olen ostanut kirjan itse, eivätkä Rantanen tai Karri tiedä, että aioin teoksesta kirjoittaa. Nimmari kirjaan on haettu Kuopion kaupunginkirjaston Runokantti-tapahtumassa, jossa Paleface oli kertomassa suhteestaan sanoihin ja kirjoittamiseen sekä niiden merkitykseen. Halu välittää kulttuurista hyviä uutisia on aina ollut blogini pääsanoma. Että kulttuuri näkyisi ja kuuluisi, olisi kansantajuista ja kiinnostavaa. Rantasen Karrista kirjoittama teos on mielestäni juuri sellainen.

*Kaikki kuvat ovat omista kotialbumeistani. Muistelen, että ainakin vuoden 2004 Pipefest-kuvat on kuvattu vielä filmikameralla. Graffitikuvat olen liimannut albumiin panoraama-muotoon, mutta liikkumasaumat ovat vielä esillä. Voi niitä aikoja, kun puhelimessa ei ollut kameraa.

Työelämän taitoja

Kerroin joulukuussa 2024, että Pohjois-Savon hyvinvointialue leikkaa taideasiantuntijan työaikaani 50%:iin YT-menettelyjen vuoksi. Uusi leikattu työaika on vaatinut uudenlaista asennoitumista työhön, uudenlaisia taitoja ja itsetutkiskelua. Uutisen julkaisu pelotti, mutta samalla se helpotti, kun ei enää tarvinnut teeskennellä tai piilotella asiaa. Jännitystä lisäsi tilastotiedot kun huomasin, että ensimmäisen kuukauden aikana kyseistä blogitekstiä oli käyty katselemassa 18 000 kertaa.

Henkilökohtainen asiani sai yllättävää huomiota, enkä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia. Yllätys jatkui, kun postilaatikosta hakemassani Taide-lehdessä (1/2025) taidekriitikko Raisa Jäntti oli nostanut asiani myös Lokikirja-osuuteen. Jutussa pohditaan taidekentän aallokkoista luonnetta: kiitollisuutta siitä, että saa tehdä sitä mistä pitää, yleisöennätyksiä takovia museonäyttelyitä ja kuinka taide voi olla tärkeä kannattelija läpi elämän.

Jäntti oli tiivistänyt blogitekstini sanoman hyvin, mutta samalla hän onnistui osumaan minua arkaan paikkaan:

"Hän [Hurmioitunut] kirjoittaa siitä, miten työn osittainenkin menettäminen aiheuttaa ihmisessä helposti epävarmuutta. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin? Olenko ollut työssäni hyvä? Toisaalta tätä hyvää työtä tulisi jatkossa osata tehdä niin, ettei ujuta työtä vapaa-aikaan saadakseen entisen määrän asioita aikaiseksi aiempaa lyhyemmässä työajassa."

Viimeinen lause osui ja upposi. Minun on ollut todella vaikea rajata tekemistäni uuteen työaikaan ja joudun myöntämään, että opettelua se on vieläkin. Toisaalta olen tyytyväinen, että leikattu työaika alkaa näkyä yksittäisissä tehtävissä ja sen vaikutuksissa, niin kuin sen kuuluukin. Tämä osoittaa, että töitä kyllä olisi, mutta osa jää väkisin tekemättä leikkauksen vuoksi. 

Olemme tehneet esihenkilöni kanssa valinnan, että taideasiantuntijan työ keskitetään toistaiseksi ulospäin näkyviin tehtäviin. Tämä osoittaa, että hyvinointialueella on edelleen taideasiantuntija. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi KYSin käytävänäyttelyt järjestetään kuten tähänkin asti. Tosin muutama näyttelytila on otettu pois käytöstä, joka vaikuttaa siihen, että näyttelyaikoja joutuu nyt jonottamaan useamman vuoden. Samoin rakennus- ja muuttoprojektien taideasiat on hoidettava siinä aikataulussa, missä ne on vuosikalenteriin suunniteltu.

Olen puhumassa Valamon museopäivässä taidehistorioitsijan ominaisuudessa Herman Grönbärjin (1875-1958) taiteesta. Lisätietoa päivän ohjelmasta.

Rakkaudesta omaan työhön

Ajankäytön hallinta on ollut vaikeaa paitsi taideasiantuntijan tehtävässä, myös sivutyöprojektien ja niihin liittyvien valmistelujen sovittelussa. Olen todella kiitollinen, että yksittäisiä keikkatöitä on ilmaantunut, ja ne ovat sellaisia, joihin minulla on mielenkiintoa osallistua.

Huomaan, että tarvitsen aiempaa enemmän työnohjausta ja mentorointia, josta kerron lisää myöhemmin. Olen myös itsenäisesti aktivoitunut lukemaan työelämän taitoihin liittyvää kirjallisuutta, joista on ollut apua.

Mireille Guilianon kirjoittama Nainen ja työelämän taito (Otava, 2010) kertoo uransa ranskalaisen viinifirman johdossa Amerikassa tehneen naisen huomioita työelämästä ja siinä menestymisessä. Kirjasta lienee enemmän hyötyä kovassa bisnesmaailmassa työskenteleville naisille, mutta allekirjoitan Guilianon ajatuksia monesta esimerkistä.

"Mireille Guiliano antaa kirjassa omaan kokemukseen perustuvia neuvoja työpaikkahaastatteluun valmistautumisessa, keskustelu- ja esiintymistaidon parantamisessa sekä puhuu tyylistä, vaatteista, ruoasta, viinistä ja kestityksestä."

Olen sanonut ääneen, että leikattu työaika on taloudellisesti haastava. Toistaiseksi ei onneksi mahdoton, mutta tilanteeseen ja sen kestävyyteen vaikuttavat ymmärrettävästi useat tekijät. Olen käynyt keskustelua (tai minulle on sanottu), että minun olisi järkevää harkita kokoaikaista työtä muualta, jos sellaiseen syntyy mahdollisuus. Ja tämä on minulle vaikea asia hyväksyä. Mireille Guiliano kuitenkin kirjoitti tästäkin rohkaisevasti:

"Kiihkeä mieltymys siihen, mitä tekee, auttaa nousemaan aamulla, ja jokaisen pitäisi työskennellä alalla, josta nauttii. Itse kukin voi kuitenkin kehittää melkoisen rakkauden sellaisia aloja kohtaan, joita ei koskaan edes harkinnut, tai joista joissakin tapauksissa ei ollut koskaan kuullutkaan, tai joita itse asiassa ei ennen ollut edes olemassa. Sydämen täytyisi olla mukana työssä, mutta se ei tarkoita, että työn täytyisi olla jotain sellaista, mitä on aina rakastanut. Valistuneessa urasiirrossa täytyy tasapainottaa lahjakkuus sekä kiihkeä mieltymys ja tilaisuus." (s.45-46)

Kukaan muu kuin minä itse ei voi lopulta tehdä päätöksiä puolestani. Tai no, mikäli minut irtisanotaan jossain vaiheessa kokonaan, se pakottaa tekemään nopeampia päätöksiä. Mutta teen nykyistä työtäni edelleen täydellä sydämellä. Uskon työtehtävään ja sen vaikutuksiin, ja haluaisin päästä näyttämään mitä kaikkea voisin saada vielä aikaiseksi. Tämän vuoksi olen kieltäytynyt ajatuksesta vaihtaa Pohjois-Savon hyvinvointialuetta työnantajana kokonaan mihinkään muuhun.

Minna Canthin koulun 9.luokan valinnaiskuvaamataidon oppilaat taidekierroksella Kuopion yliopistollisessa sairaalassa. Kuva: Iida Valkonen.

Valistuneen oman edun periaate

Guiliano kirjoittaa kirjassaan myös valistuneen oman edun periaatteesta, johon sisältyy muun muassa se, että opettelee sanomaan ei. Asia, jossa en ole koskaan ollut kovin hyvä. Toisaalta 'kyllä'-vastaukset ovat tuoneet minut siihen, missä olen. 

"Noudattaakseen toiminnassaan valistunutta oman edun tavoittelua on 'tunnettava itsensä' ja astuttava pois omasta ruumiistaan, joka pursuu hetkellisiä kiihkeitä tunteita, kuten suuttumusta, rakkautta, mustasukkaisuutta tai jopa vihaa. On analysoitava kylmästi kyseistä tilannettaan. (s.55)

(---) Tärkein veto-oikeutemme kohdistuu ajankäyttöämme koskeviin vaatimuksiin. Kaikki tuntevat tämän ajatelman: jos haluaa saada jonkin asian suoritetuksi, kannattaa pyytää kiireistä ihmistä tekemään sen. Se on yksi tapa kerätä pisteitä, mutta jonkin ajan kuluttua liian monta 'kyllä'-vastausta voi osoittautua tuhoisaksi. Jos ei säilytä tervettä tasapainoa, ei myöskään ajan oloon ole tehokas liiketoimissaan tai urallaan eikä lopulta yksityiselämässäänkään. (s.66)

(---) En ole hyvä sanomaan ei, mutta kuuden tai kahdeksan viime vuoden aikana minua on revitty niin moneen suuntaan, että en yksinkertaisesti ole voinut olla kaikkialla ja tehdä kaikkea. (---) Opettele varhain 'ei'-sanan strateginen käyttö: se koituu omaksi parhaaksesi, ja useimmiten saat sen takia kunnioitusta osaksesi. (s.67)"

Olimme molemmat Anu Vehviläisen kanssa puhumassa Kulttuuriympäristö hyvinvoinnin lähteenä-tapahtumassa lokakuussa 2024. Anu on upea persoona, jonka vuoksi tuntuu hienolta, että tiedän hänen puhuneen minusta hyvää selkäni takana. Tällaisia terveisiä minulle on välitetty. Kuva: Aira Roivainen.  

Rajat ovat rakkautta

Rakkaussuhteeni taide- ja kulttuurikenttään on niin vahva, että olen vasta hetkittäin oppinut ymmärtämään, etten minä voi tehdä yksin kaikkea, eikä minun tarvitse. Haluaisin, mutta ei minun tarvitse. Raisa Jäntti kirjoitti ajatusmaailmasta samaistuttavasti:

"(---) Kun lähikirjasto lakkautetaan, ajattelen että olisin voinut käyttää sitä enemmän. Kun museoilta leikataan rahaa, ajattelen että olisi pitänyt osata pitää enemmän ääntä taiteen puolesta. Kun taloudellinen tilanne vaatii taiteilijoilta muihin töihin hakeutumista, ajattelen että pitäisi ostaa taidetta niin paljon kuin se itselle on mahdollista.

Tosiasia on, ettei kukaan pidä taidekenttää yksin pystyssä. Itsensä polttaa loppuun, jos yrittää. Aina on kuitenkin mahdollista sanoa ääneen, jos jostakin tykkää ja suositella näyttelyitä ja taidemenoja. Ja tahtoa hakeutua taiteen äärelle näyttää riittävän."

Kiitos Raisa. Et tiedä kuinka paljon onnistuit minua sanoillasi auttamaan. Terveellisten rajojen vetäminen on edelleen vaikeaa ja työn alla, mutta nyt suostun yrittämään.

"Jos ajattelet myönteisesti joka päivä,

teet lujasti töitä,

pyrit olemaan paras versio itsestäsi,

ympäröit itsesi inspiroivilla ihmisillä,

etkä ikinä anna periksi,

niin ei ole mitään rajoja sille,

miten perusteellisesti voit palaa loppuun."

-psykologian professori Svend Brinkman-

(suom. psykologi, kouluttaja, psykoterapeutti Liisa Uusitalo-Arola)