Vanhat Jumalat, uudet ikonit

Galleria Carreessa toivotettiin vierailijat tervetulleeksi värikkäästi asfalttipiirroksilla. Sisällä oli esillä kuopiolaisen kuvataiteilijan Pekka Hiltusen sekatekniikalla toteutettuja töitä. Vanhat Jumalat, Uudet Ikonit niminen näyttely tarjosi värikkäitä jumalhahmoja egyptiläisillä mausteilla. Teosten joukosta löytyy muun muassa Bastet, Anubis ja Horus. Carreen sivuilla Hiltusen kerrotaan kuvaavan eläinhahmojensa avulla kokemuksia ihmisistä, ympäristöstä, elämästä ja yhteiskunnasta.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy voimakkaisiin väreihin ja perinteisen suorakaiteen taulumuodon rikkomiseen. Monessa teoksessa on aaltoileva alareuna, jollain teoksella on ”korvat” ja osalla on kaareva yläreuna. Kiertelen ja katselen, katselen ja kiertelen. Jokin niissä kiehtoo, mutta en saa ajatuksesta kiinni. Minulle teokset olivat vaikeita lähestyä. Osassa teoksista ei näyttänyt olevan maata, taivasta tai horisonttia lainkaan ja siihen yhdistettynä epätavallinen taulumuoto sai olon epämukavaksi. Teoksia tuntui helpommalta tarkastella kauempaa, mutta tekniikan tutkiminen vei lähemmäs. Niinpä seilasin edestakaisin teosten äärellä.

Pekka Hiltunen: Bastet taivas, 2010, 130 x 95,5 cm, sekatekniikka puulevylle.

Aluksi jopa teosten nimet tuntuivat olevan ristiriidassa itse teoksissa olevien tekstien kanssa. Sitten aloin yhdistellä nimiä ja teosten sanoja: Tuolla jossain – Rakas koti, Takaisin tähtiin – Ad astra, Mennyt tulevaisuus – Silta, Minä olen - Luoja. Tämä oivallus palautti toivon ja mielenkiinnon. Sanojen kanssa leikkiminen toimi. Perinteisen taulumuodon rikkominen oli virkistävää, mutta jossain vaiheessa olisin kuitenkin kaivannut ihan perinteistä suorakaidetta. Nyt kokonaisuus oli niin moniulotteinen ja –kerroksellinen etten saanut tarpeeksi tarttumapintaa. Luulen että egyptiläisten jumalten tunteminen olisi myös auttanut. Selvitin jälkikäteen Bastetin olevan mielihyvän jumalatar, Anubis kuoleman jumala ja Horus taivaan ja auringon jumala. Pohjolaa kuvaavissa teoksissa toistuu samanlainen Diana-hahmo, joka on roomalaisessa mytologiassa metsästyksen jumalatar. Hänet tunnetaan myös siveyden vertauskuvana.

Usein kierrän näyttelyitä mielelläni ilman taustatietoja, jotta ajatuksiani ei johdateltaisi liikaa, mutta tässä tapauksessa olisin kaivannut sitä pientä A4:sta avaamaan taiteilijan ajatuksia. Galleria Carreen sivuilta selvisi seuraavaa:

”Näyttely ottaa ajankohtaisesti kantaa kerskakulutukseen ja siihen olemmeko unohtaneet tässä pörssikurssien ylä- ja alamäessä perinteiset arvomme. Hiltunen haluaa muistuttaa meitä entisaikojen tasapainoon ja tyytyväisyyteen pyrkineestä maailmasta, jossa halusimme tulla toimeen jumaliemme kanssa... Nykyihmisellä, usko on edelleen vahva, vaikkakaan siihen eivät enää jumalat kuulu. Historian kulussa palvonnan kohteet ovat vaihtuneet jumalista maallisen mammonan palvontaan. Kaikesta huolimatta meidän vanhat jumalamme ovat yhä voimissaan ja ihmiskunnan käytössä. Vanhat Jumalat, Uudet Ikoonit teemallaan Hiltunen pysäyttää meidät miettimään elämämme arvoja.”

Pekka Hiltunen: Ristiretki, 2010, 129 x 96 cm, sekatekniikka vanerilevylle.

Pysähdyin, mutta en miettimään elämäni arvoja vaan jumalhahmojen merkityksiä ja symboleja. Intensiiviset värit ihastuttivat ja vihastuttivat. Ne kiehtoivat, mutta eivät päästäneet irti, hyökkäsivät kohti. Maalaustekniikka oli monimuotoista. Sileää pintaa, jossa siveltimenjäljet oli hävitetty yhdistettynä kauniiseen pintastruktuuriin. Myös viivapiirroksina toteutetut hahmot maalausten päällä olivat mukava tehokeino luomaan kolmiulotteisuutta ja tunnelmaa. Kokonaisuus oli hyvällä tavalla ärsyttävä, vaikka se ei iskenyt niin syvälle kuin olin ajatellut.