Hurmioitunut: Valokuvaamisesta

Entisestä opinahjostani Ingmanin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta, nykyisestä Ingmanedusta, tuli pyyntö kertoa valokuvauksen opiskelijoille valokuvaamisesta museotyössä ja bloggaamisen kyljessä. Etäesitys on tulevana maanantaina. Tämä toimi hyvänä aasinsiltana kertoa myös blogin puolella valokuvauksen polustani. Minähän en itse asiassa valmistunut valokuvauksen vaan kuvataiteen puolelta (kuva-artesaani), mutta opintoihin kuului myös valokuvauksen perusopintoja. Opinnot innoittivat valokuvaukseen, kun järjestelmäkamera ei lopulta ollutkaan niin pelottava vehje mitä aluksi pelkäsin. Nykyisin ilmaisen itseäni paljon sujuvammin valokuvaamisen kuin esimerkiksi piirtämisen tai maalaamisen kautta. Niin siinä vain kävi, että valokuvaamisesta tuli tärkeä osa sekä työtä että harrastusta.

Todelliseen testiin jouduin noiden edellä mainittujen opintojen myötä suoritettavalla työssäoppimisjaksolla, kun pääsin (nykyiseen työpaikkaani) RIISAan valokuvaamaan kokoelmien esineitä. Paino sanalla pääsin, sillä kokoelmat mykistivät, vaikka samalla olin aivan kauhuissani kuinka selviäisin annetusta vastuusta... Taidehistoriasta kiinnostunut tyttö laitettiin järjestelmäkameran taakse valokuvaamaan kiiltäviä metalliesineitä, pienenpieniä jalometallileimoja, suurikokoisia kirkkotekstiilejä, riisallisia ikoneita ja vanhoja kirjoja, joista en ymmärtänyt sanaakaan. Tämä oli valokuvauksen polullani opettavin jakso. Kamerasta, objektiiveistä, heijastuspahveista ja kuvausolosuhteista sai opetella melkoisesti, että kuviin sai parhaan mahdollisen lopputuloksen.

Nykyisin valokuvaan museossa esinekuvien lisäksi mm. tapahtuma- ja markkinointikuvia. Ja tämä kaikki on oikeastaan soljunut kuin itsestään minun tehtäväkseni valokuvausharrastukseni myötä. Kiinnostuksesta kuvaamiseen. Museossa valokuvaaminen on loppujen lopuksi varsin pieni osa siitä, miten paljon kuvaan vapaa-ajalla. Molemmat tukevat toisiaan. Museotyössä valokuvaaminen on pääasiassa dokumentaarista ja vapaa-ajalla luovaa. Valokuvaamalla museoesineet hyvin pyritään esineiden suojeluun ja säilyttämiseen, jotta esineiden turha käsittely vähenisi. Kuvien tulee siis antaa mahdollisimman paljon tietoa esineestä, sen muodosta, materiaalista, koristeista, kaiverruksista, merkinnöistä jne. Ennenvanhaan esinekortteihin piirrettiin esinekuvat ja niissä olevat leimat. Korteissa on upeita piirroksia, mutta dokumentointiin on mennyt melkoisesti aikaa.

Vapaa-ajalla valokuvaan myös paljon museoissa, mutta toisenlaisesta lähtökohdasta käsin. En valokuvaa museotyöläisen näkökulmasta, vaan taidehistorioitsijana. Rajan vetäminen on itse asiassa veteen piirretty viiva, mutta taiteen valokuvaaminen blogiin palvelee erilaista tarkoitusta kuin arkityössäni. Blogissa pyrin toisenlaiseen dokumentointiin ja visuaalisuuteen. En välttämättä esittele koko teosta, vaan yksityiskohtia, joiden myötä kerron näyttelyn tai teoksen sisällöstä. Samoin näyttelyiden kokonaisuudessa pyrin siihen, että en esittele tiloja valokuvissa lattiasta kattoon vaan siten, että lukijalla heräisi mielenkiinto päästä katsomaan näyttelyä myös itse.

Taide-, kulttuuri- ja museokentällä kuvien mukana kulkee voimakkaasti erilaiset kuvauslupa- ja tekijänoikeusasiat. Tulee muistaa, että vaikka minä saan mennä museoon valokuvaamaan, ja saan ottaa valokuvan taiteilijan teoksesta, tekijänoikeus kyseisestä taideteoksesta säilyy aina taiteilijalla.

Museotyössä valokuvaan muun työni ohessa, en saa siitä erillistä korvausta ja valokuvat omistaa museo. Nimeni kuitenkin kulkee kuvien mukana, kuten tekijänoikeudellisesti kuuluukin. Saan käyttää kuvia esitellessäni omaa osaamistani, mutta en kaupallisiin tarkoituksiin. Blogiin valokuvaamalla minä omistan ottamani valokuvat ja hallitsen niiden käyttöä. Tapauskohtaisesti voin myydä niitä ja näin on käynytkin, mutta en markkinoi itseäni valokuvaajana. Olen kuitenkin kuvaajana vastuussa ottamistani kuvista ja niiden sisällöstä, jonka vuoksi päätin jo alun perin, että blogissa käyttämäni kuvat ovat pieniresoluutioisia mahdollisten väärinkäytösten ehkäisemiseksi.

Olen tietoinen siitä, että (kaikkien ottamia) kuvia kopioidaan ympäri internetin ihmemaailmaa, ja jossain vaiheessa lähdeviitteet ja kuvien alkuperä unohtuvat. Tämä on surullista, mutta tosiasia. Kaikki eivät ole niin ystävällisiä, että pyytäisivät lupaa kuvien käyttöön. Kuvat leviävät nopeasti esimerkiksi erilaisten ideasivustojen, kuten Pinterestin, Instagramin ja Flickrin kautta. Olen kuitenkin ollut onnellisessa asemassa, että olen saanut useita kyselyitä kuvien käyttöön liittyen. Osa on ollut asiallisia, osa asiattomia ja osa tietämättömiä. Olen käyttänyt tätä seuraavaa esimerkkiä ennenkin, mutta kertaan, sillä se havainnollistaa tilannetta hyvin:

Olin kirjoittanut blogitekstin erään taiteilijan näyttelystä, jota eksyi pitkän ajan kuluttua lukemaan satunnainen lukija. Hän oli päätynyt blogiini ilmeisesti Googlen kuvahaun kautta. Hän oli ihastunut erääseen taiteilijan teokseen, josta olin ottanut valokuvan. Henkilö kysyi, että voisiko saada isompiresoluutioisen kuvan käyttöönsä (hän maksaisi siitä kyllä), että hän haluaisi tehdä teoksesta myytävän tuotteen toisenlaisella tekniikalla. Tuolloin jouduin muistuttamaan henkilöä, että kyseinen valokuva on kyllä minun omistuksessani, mutta varsinaisen teoksen tekijänoikeuden omistaa taiteilija. Kysyin taiteilijan mielipidettä asiaan, ja hän kieltäytyi suoraan teoksensa kopioimisesta kaupalliseen tarkoitukseen. Mikä on täysin ymmärrettävää.

Kun aloin kirjoittaa museoiden ja gallerioiden taidenäyttelyistä 2010, valokuvaaminen museoissa ja taideteosten esitteleminen verkossa oli alkutekijöissään. Oltiin epävarmoja siitä, mitä kuvien leviämisestä mahtaisi seurata. Hyväähän siitä on seurannut, mutta en voi tarpeeksi peräänkuuluttaa samoja kohteliaisuus- ja tekijänoikeussääntöjä, jotka pätevät fyysisessäkin maailmassa. Kunnia sille kelle kunnia kuuluu.

Taiteen ja museoiden rinnalla kulkee myös ns. vapaa valokuvaus, jota teen sekä kotimaan että ulkomaan reissuilla. Kaupunki- ja luontokuvaus on itselleni harrastus ja rentoutumiskeino. Silloin ei ole (karkeasti sanottuna) mitään rajoja tai sääntöjä valokuvaamiselle. Maailma on täynnä yllätyksellisiä ja tallentamisen arvoisia hetkiä. Rakastan erilaisten rajausten ja kuvakulmien etsimistä. Eniten minua inspiroivat värit, (luonnon)valo ja heijastukset. Ihmisissä viehättävät eniten kädet.

Valokuvataiteessa minua on aina kiehtonut eniten sellainen Henry Cartier-Bressonin (1908-2004) luoma ratkaisevan hetken odottaminen. Luontokuvauksessa joutuu odottamaan oikeanlaista valoa, tuulta, heijastusta tms. Joskus saattaa onnellisesti sattua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Kenties maailman ärsyttävin tunne on se, että ajat autoa ja näet maailman upeimman maisemakuvan mutta tiedät, että hetki ehtii mennä ohi ennen kuin löydät pysähtymispaikan tai saat kameran käteesi...

Valokuvaus on siis iso osa elämääni. Harrastus tukee työtä ja on tuonut erilaisia mahdollisuuksia ja uusia kontakteja. Valokuvaus, ja ylipäänsä kaikki visuaalinen kulttuuri, on yhä kasvavassa määrin suuri osa meidän jokapäiväistä elämäämme. Kuvia on kaikkialla. Valokuvilla voi vaikuttaa, ottaa kantaa, järkyttää, ilahduttaa, tuoda hyvinvointia. Tehdä miltei mitä tahansa. Kannustan aloittelevia valokuvaajia esittelemään osaamistaan (mm. kotisivut, portfolio, blogi, Instagram), olemaan rohkea ja kokeilemaan kaikkea mitä eteen annetaan. Jokainen annettu mahdollisuus vie eteenpäin ja kartuttaa ammatillista osaamista. Sitä kautta löytyy todennäköisesti myös se oma polku.