Olen iloinen, että ehdin ennen karanteeniaikaa kuluttaa kulttuuria alkuvuodesta enemmän kuin tavallisesti. Tietämättäni tulevasta, mutta nyt niillä alkuvuoden teatteri-, elokuva-, keikka- ja näyttelyelämyksillä jaksaa tämän vaikean ajan yli. Olen melko hidas lukemaan kirjoja, mutta pidän lukemisesta. Yleensä pyrin lukemaan yhden kirjan kerrallaan, jotta ei kävisi niin, että on kymmenen kirjaa kesken eikä lopulta saa ainuttakaan luettua loppuun. Aina tämä ei onnistu, sillä jotkin kirjat vain tarvitsevat aikaa. Niin kävi esimerkiksi Saara Turusen Rakkaudenhirvion kanssa.
Olen aiemminkin kertonut pitäväni kuvailevista kirjoista. Esimerkiksi Anna Kortelainen, Antti Hyry ja Hannu-Pekka Björkman ovat hyviä kuvailemaan tunnelmia ja näkemäänsä. Saara Turusesta en ollut kuullut ennen kuin ystäväni suositteli tutustumaan. Rakkaudenhirviö ilmestyi 2015 ja voitti samana vuonna Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon.
Kirjan minähenkilö aloittaa kertomuksensa alusta, jossa hänen sydämeensä jäi tyhjä kohta ja hänestä tuli rakkaudenhirviö:
"Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka sitä rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sen sydämessä täyttyisi."
Kertojan valona elämässä kulkee Laura, kaunis ja rohkea, ulospäinsuuntautunut ystävä, joka on kaikkea muuta kuin kertoja. Hän vertaa itseään Lauraan ja rakastaa sitä tunnetta, että saa paistatella ystävänsä valossa. Mutta tulee aika, kun nuoruudessa solmittu ystävyys muuttuu aikuisuudeksi ja polut erkanevat. Ystävyys ei katoa, mutta kertoja alkaa rakentaa hapuillen omaa elämäänsä.
Kirja on hyvin tapahtumia ja tilanteita kuvaileva, mutta myös äärimmäisen melankolinen. Sivu toisensa jälkeen kertoja pohtii miksi asiat ovat näin, mikseivät asiat voisi olla toisin. Vihaa ja katkeruutta omaa elämää kohtaan. Lauralla ja kaikilla muilla elämä tuntuu helpommalta, kauniimmalta. Kertoja etsii omaa polkuaan, välillä pakonomaisesti, ja taustalla häärii äiti, joka haluaisi tyttärensä parasta, mutta ajatukset hyvästä elämästä eivät kohtaa:
"Siivooja. En minä halua olla hyvä siivoamisessa. Idioottikin voi olla hyvä siivoamisessa, enkä minä halua olla idiootti. Saatan kyllä kuurata koko talon lattiasta kattoon, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että olisin siinä lahjakas. (---) Peityn mieluummin vaikka mutaan kuin olen siivooja, sanon äidilleni vihaisesti. Äitini katsahtaa minuun päin ja hymähtää. Älä viitsi olla noin ylimielinen, hän sanoo. Kaikki tehtävät ovat aivan yhtä hyviä."
Kirjassa on paljon samaistumispintaa. Moni varmasti muistaa esimerkiksi ne yläasteen opon tunnit, kun piti suunnitella mihin halusi suuntautua peruskoulun jälkeen. Jos ei ollut mitään tietoa mitä tulevaisuudessa haluaisi, tai edes olisi mahdollisuus tehdä, olo oli nopeasti ahdistunut ja epävarma. Miksi kaikki muut tuntuvat tietävän mitä haluavat elämältään? Entäs jos tiedät mihin haluaisit suunnata elämäsi, mutta kouluarvosanat eivät millään riitä sille polulle jota olit ajatellut?
"Opo tekee minulle ammatinvalintatestin, ja tulokseksi tulee keittiöapulainen. Opo on innoissaan. Keittiöapulainen on hirveän vastuullinen ja antoisa työ, kehuu opo. Kyllä sinun kannattaa harkita sitä ihan tosissasi, hän kehottaa. Lupaan miettiä asiaa, mutta mieleni on musta, kun laahustan tieheni. En toivo tulevaisuutta keittiöapulaisena enkä minään muunakaan."
Kertojan toivo kuitenkin herää:
"Eräänä päivänä vapaa-aikatalon lukunurkassa silmiini osuu jotakin perin kiinnostavaa. Eräästä aikakauslehdestä löydän artikkelin, joka käsittelee taidelukiota. (---) Sivun alalaidassa kerrotaan, että taidelukio sijaitsee Helsingissä ja sinne voi hakea kuka tahansa, mutta sisään pääsevät vain harvat ja valitut. Täytyy olla lahjakas ja erottua joukosta, toteaa eräs haastateltavista. Tiedän kyllä hyvin, etten ole vielä tähänastisessa elämässäni osoittanut erityistä lahjakkuutta missään asiassa, mutta silti jokin artikkelissa pysäyttää minut ja siinä samassa näen pakoreitin avoinna edessäni."
Kunnes taas ollaan alhossa:
"Taidelukiokin muuttuu hankalaksi. En voi käydä tanssitunneilla, koska en osaa seurata askelkuvioissa mukana. Antakaa kehojenne viedä, kannustaa villikissan näköinen opettaja ja kierii lattialla mustassa trikooasussaan. Antakaa toisten kehojen vaikuttaa teihin ja olkaa kontaktissa, hän sanoo, mutta minun kehoni ei vie minua minnekään. Minä voin kyllä viedä kehoni erilaisiin paikkoihin, mutta siinä kaikki."
Kirja on loputonta ylä- ja alamäkeä; pääasiassa sitä raskasta nousua. Teksti tuntui raskaalta sen loputtoman alakulon, itseinhon ja pessimismin vuoksi. Kirja jäi usein ja useiksi päiviksi yöpöydälle. Joukossa on siitä huolimatta (mustaa) huumoria ja iloa.
Parhaita hetkiä tarjoilevat ulkomaanmatkat, jolloin kertoja oppii hiljalleen itsestään enemmän, ja toisaalta ymmärtää myös vihaamaansa kotimaata lempeämmin. Ymmärrystä ja arvostusta omaa kulttuuria kohtaan karttuu vasta, kun voi verrata sitä itselleen vieraaseen.
"Kehuskelen kotimaani parhailla puolilla, kerron raikkaasta tuulesta ja siitä, miten kaikki ovat samalla viivalla oikeusistuimen, työaikasäädösten ja veroviranomaisten edessä. (---) Pikkuhiljaa jäinen maa sulaa. Loskainen lumi muuttuu lätäköiksi, leskenlehdet nousevat esiin ojanpientareilta ja risukasojen seasta. Aurinko viipyy taivaalla pidempään. (---) Kotimaa muuttuu kauniiksi, tuomet ja syreenit puhkeavat kukkaan. En ollut koskaan tajunnut, että pyöräily voisi olla näin mukavaa."
Huumori kukkii hykerryttävästi suomalaisten ja ulkomaalaisten kohtaamisissa:
"Eräänä aamuna äitini soittaa ovikelloa. Olin ohikulkumatkalla, ihan vain sattumalta, hän sanoo huoletonta äänensävyä jäljitellen, vaikka matkaa kylästä pääkaupunkiin on kuusisataa kilometriä. (---) Mies kiiruhtaa tervehtimään häntä poskipusuilla, mutta äitini jähmettyy paikoilleen. Hänen silmänsä näyttävät hätääntyneiltä ja mieskin menee hämilleen. Olin kyllä kertonut miehelle, että kotimaassani kätellään, mutta hän oli luullut, että sääntö koskisi vain miehiä, naisille annettaisiin poskipusut joka tapauksessa. Miten minun tulee sitten tervehtiä häntä jatkossa? mies kyselee. Naisten kätteleminen tuntuu niin epäkohteliaalta. Ei sinun tarvitse tehdä mitään, minä sanon. Sanot vain hei ja siinä kaikki. Miten niin siinä kaikki? kysyy mies ja minä selitän hänelle, että kun kotimaassani ihminen tulee tutuksi, voi kättelemisen lopettaa kokonaan. Mies ei ymmärrä, miksi yksinkertaisesta asiasta on tehty niin monimutkainen. Eikö olisi helpompaa jos voisi tervehtiä aina reilulla kosketuksella?"
Vaikka kirja tuntuu aluksi loputtomalta suon tarpomiselta pessimismin läpi, pääsee tarina varsinaisesti vauhtiin ulkomaanmatkojen myötä. Tässäkin toteutuu fraasi: pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Tarinan juoni tiivistyy näin: "Haluan pahan poistuvan, haluan että huoneeseen tulisi valo, vaikka vain hetkeksikin." Valoa etsiessä unohtuu, että se saattaa löytyä yllättävistä tilanteista, etsimättä.
Rakkaudenhirviö ei ollut se tavanomaisin kirja johon tarttuisin, mikä oli hyvää vaihtelua. Saara Turunen on löytänyt persoonallisen tavan kirjoittaa ja kertoa. Romaanissa on paljon tuttua, mutta lopulta olen kiitollinen, että oma elämä on soljunut eteenpäin kevyemmissä tuulissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti