Ommeltuja sarjakuvia

Hanneriina Moisseinen & E.L. Karhu: Ajan rajalla.

Suomen käsityön museossa on esillä Hanneriina Moisseisen (s.1978) näyttely Ommeltuja sarjakuvia. En muista aiemmin kuulleeni taiteilijasta, tai ainakaan en ollut nähnyt hänen töitään. Tämän näyttelyn jälkeen en tule unohtamaan hänen nimeään.

"Hanneriina Moisseinen on hyödyntänyt teoksissaan ompelua ja muita käsityötekniikoita jo parin vuosikymmenen ajan. Ommeltuja sarjakuvia -näyttely sisältää poimintoja Moisseisen vanhemmista teoksista sekä aivan uusia, julkaisemattomia teoksia. Näyttelyn erikoisuutena on sarjakuvia yhdistävä käsityöteema, joka ilmenee sekä materiaalivalinnoissa ja tekniikassa että aiheissa."

Ajan rajalla

Näyttely alkaa ensimmäisen kerroksen uudemmalla teoskokonaisuudella Ajan rajalla. Kyseessä on yhteistyöteos E.L. Karhun kanssa. 

"Ajan rajalla  (2022/2024) pohjautuu näytelmäkirjailija E.L. Karhun näytelmätekstiin Kuka tahansa meistä -dokumentti (2011). Eri käsityötekniikoilla toteutettu sarjakuvainstallaatio tekee kokeiluja sekä kuvattoman, sanattoman että tilallisen sarjakuvan alueilla, pohtien myös sarjakuvaruudun ja teatterin näytelmän ideoiden samankaltaisuutta.

E.L. Karhun teksti käyttää eri tekstilajien kollaasia kuvaamaan päähenkilön sisäistä matkaa oman mielensä maisemissa. (---) Mitä tehdä silloin, kun järki ei auta eikä ymmärrys riitä? Kuinka löytää tie ajan rajan takaa takaisin jaettuun todellisuuteen? Teoksen tärkeitä teemoja ovat rakkaus, kuolema, shokki ja pyrkimys löytää tie takaisin yhteisesti jaettuun todellisuuteen."

Astuin näyttelyyn avoimin mielin, sillä en tiennyt mitä odottaa. Pöytätasovitriineihin oli asetettu esille suorakaiteen muotoisia tekstiilipaloja, joihin oli kirjailtu ja ommeltu mm. pitsejä, kirjontakuvioita, vetoketjuja ja kimaltelevia strasseja. Teokset olivat kuin mustavalkoisia sarjakuvaruutuja. 

Minun oli aluksi vaikea päästä tarinaan kiinni. Tekstiiliteosten yläpuolelle seinään oli kiinnitetty otteita E.L. Karhun teksteistä, mutta en saanut yhdistettyä tekstiä ja tekstiiliteoksia toisiinsa. Katselu oli pinnallista, enemmän tekstiiliteosten tekniikan tutkimista ilman, että olisin keskittynyt katsomaan, mitä kuvissa tapahtuu, miltä ne tuntuvat.

Hanneriina Moisseinen & E.L. Karhu: Ajan rajalla.

Keskityin tekstiiliteoksiin tekstejä enemmän. Tein uudemman katselukerran heti perään, jolloin luin pelkät tekstit katsomatta teoksia. Pysähdyin tämän tekstin äärelle:

"Ajan ulkopuolella on autiota. Henkilö yrittää hahmottaa värejä, muotoja, mutta maisemaa ei oikeastaan ole. On vain luomientakainen pimeys ja aamun raaka valo, joka säännöllisin väliajoin pakottaa unesta takaisin ajan ulkopuolelle."

Luomientakainen pimeys. Yritin samaistua ajatukseen. Kun suljen silmäni, en näe mitään, mutta voin kuvitella kaikenlaista. Masentuneena lienee helpompi sulkea silmät kuin kohdata reaalimaailma, kohdata aamun raaka valo.

Hanneriina Moisseinen & E.L. Karhu: Ajan rajalla.

Hanneriina Moisseisen teos tekstin alapuolella kuvasi avaruudenkaltaista tilaa. Mustaa äärettömyyttä, johon oli kirjottu lyhyitä viivamaisia vetoja, kuin tuulen tai ilman liikkeitä. Ne kietoivat keskelleen pienen pyöreän alueen, joka kimalteli näyttelyvalaistuksessa.

Hanneriina Moisseinen & E.L. Karhu: Ajan rajalla.

Tämän pysähdyksen jälkeen siirryin takaisin teossarjan alkuun ja katsoin sarjan uudelleen. Aloin nähdä abstraktit tekstiiliteokset tarinallisemmin. Siinä valkoiset pitkiverhot sulkeutuvat kuin ikkunan edestä, jonka jälkeen mustan pinnan alla kimaltelevat strassitkin peittyvät piiloon vetoketjujen alle. Jäljelle jää pelkkää mustaa.

Hanneriina Moisseinen & E.L. Karhu: Ajan rajalla.

Tekstiilisarjakuvien välissä oli VHS-kasetteja, joihin oli teipattu elokuvallista kerrontaa:

"Kun taas on aika auringon. Vappujuhlat. Huiskia, ylioppilaslakkeja, pelleneniä. Liian makeaa kuohuviiniä. Puistokatu, kaunis riehakas kevätyö. Mies katsoo kameraan, lähikuva, mies panee huulensa törölle, muiskauttaa kohti. Joku kääntää kameran pois."

Teoksen tunnelma kulki lopulta kuvantunlaisesti: "Kuinka löytää tie ajan rajan takaa takaisin jaettuun todellisuuteen? Teoksen tärkeitä teemoja ovat rakkaus, kuolema, shokki ja pyrkimys löytää tie takaisin yhteisesti jaettuun todellisuuteen."

Hanneriina Moisseinen: Vuush, 2024.

Hanneriina Moisseinen: Vuush, 2024.

Tilan keskellä katosta roikkui valtava räsymatto. Vuush-installaatiossa on käytetty VHS-kasettien nauhoja sekä elävien ja kuolleiden ihmisten vaatteista. Kudotussa pinnassa oli myös käsin ommeltuja, pisaran muotoisia strasseja. Syntyi vaikutelma kuin matto kyynelehtisi.

Puupäähattu-palkinto

Näyttely jatkui kerrosta ylempänä, jossa oli esillä Moisseisen vanhempaa ja esittävämpää sarjakuvataidetta. Esillä oli myös Hanneriina Moisseisen vuonna 2021 saavuttama Puupäähattu-palkinto. Kyseessä on Suomen Sarjakuvaseuran vuodesta 1972 jakama palkinto, joka on arvostetuin suomalaiselle sarjakuvantekijälle annettava tunnustus.

Liinatie

Toisen kerroksen teokset humahtivat voimakkaiksi kehotuntemuksiksi. Liinatie (2012) oli surullinen ja todella koskettava kertomus isän katoamisesta. Teoksessa oli yhdistetty piirrettyä sarjakuvaa käspaikkoihin ommeltuihin tekstiilisarjakuviin.

Hanneriina Moisseinen: Liinatie, 2012.

Käspaikka on karjalaiseen ja ortodoksiseen perinteeseen kuuluva kapea, pellavasta valmistettu pitkä pyyheliina, jonka molempiin päihin on tapana kirjoa kuvioita. Kuviot symboloivat usein muun muassa avio-onnea, suojelusta ja elämää. Ortodoksisessa perinteessä käspaikat koristavat ikoneita, mutta alun perin ne ovat olleet arkisempia koriseltuja pyyheliinoja. Hanneriina Moisseinen oli värjännyt tavallisesti valkoisena nähtävät käspaikat täysin mustiksi. Perinteisten kirjontojen tilalla oli sarjakuvamainen tekstiilikerronta.

"Nimi Liinatie viittaa karjalaisten käspaikkojen muodostamaan siltaan tämän maailman ja tuonpuoleisen välillä. Sarjakuva kertoo tositarinan siitä, kuinka perheenisä katoaa ilman syytä, eikä häntä koskaan löydetä.

(---) Käspaikkoja on käytetty myös vainajien muistelussa. 40 päivää henkilön kuolemasta on tehty käspaikoista liinatie  surutalosta kalmismaalle, mihin teoksen nimi Liinatie viittaa. Käspaikkoja on solmittu puihin, aidanseipäisiin ja muuten näkyviin paikkoihin eräänlaiseksi haudalta taloon kulkevaksi tieksi, jota myöten vainajan sielu on kutsuttu vielä kerran läheistensä pariin, sekä lähetetty takaisin haudan lepoon. Sarjakuvainstallaatiolla Liinatie on samanlainen merkitys."

Hanneriina Moisseinen: Liinatie, 2012.

"Mutta mitä on voinut tapahtua, jos ihminen katoaa, häntä ei tavata elävänä, eikä ruumistakaan löydy?"

Liinatie-installaatio koostuu sarjakuvaoriginaaleista teoksesta Isä. Se on tositarina Hanneriina Moisseisen lapsuudesta, jossa hänen isänsä katosi täysin yllättäen Kuopion Kallavedellä vuonna 1989.

Lisää Moisseisen tragediasta Tuomas Tiaisen artikkelista Rakkaus jää.

"On neljä vaihtoehtoa. Kadonnut on voinut tehdä katoamistempun omasta tahdostaan. On myös voinut tapahtua onnettomuus, sekä metsä että järvihän ovat maisemia, joissa onnettomuuksia tapahtuu. Kysymykseen tulevat lisäksi itsemurha sekä henkirikos. Kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia, kunnes tapaus selviää."

Hanneriina Moisseinen kuvaili isän katoamisesta syntynyttä traumaa ja lapsuutensa katoamista Tiaisen haastattelussa näin:

"-Katoamistapauksissa surutyötä ei pysty tekemään. Ei tiedä, missä vaiheessa ruvetaan puhumaan imperfektissä. Koko ajan käsketään vain odottamaan, ja sitten odotetaan. Ei oikeastaan edes saa surra, koska voi käydä jotain ilmi. Kaikki pelot ja tunteet koteloituvat ja jäävät painamaan.

(---) Tapaus vaikutti dramaattisesti nimenomaan Hanneriinan muistiin. Hän ei pitkään aikaan muistanut parista isänsä katoamisen jälkeisestä vuodesta mitään ja käytännössä unohti lapsuutensa. Muistot palasivat Isää tehdessä. Kirjan työstäminen oli tuskallista, mutta tuloksellista. Kadonnut isä on muuttunut mustavalkoisesta haamusta eläväisemmäksi henkilöksi, joka esiintyy nykyään unissakin.

(---) Moisseinen kuvailee työtään kivisäkin kantamiseksi. Kiviä saattoi laskea tienvarteen yksi kerrallaan, kunnes jäljellä oli vain tyhjä säkki, jonka saattoi heittää pois. Sen jälkeen oli mahdollista kulkea suorassa.

-Piirsin itselleni lapsuuden. Unohdin oikeastaan melkein kaiken siitä, kun olin pieni. Kun isä katosi, lapsuus päättyi kuin seinään. Shokkitapahtumassa ajanlasku alkaa alusta, elämä muuttuu ihan täysin toiseksi."

Moisseinen avasi sarjakuvan avulla surunsa ja samalla käytti sitä keinona ommella itsensä uudelleen. Ei ehjäksi, sillä en usko, että kukaan on tuollaisen jälkeen koskaan ehjä. Siitä jää arpi. Piirretyissä kuvaruuduissa käytiin läpi kuvittamalla tosiasioita, mutta käspaikkoihin kirjotut kuvat kertoivat alitajuisemmista tasoista.

Hanneriina Moisseinen: Liinatie, 2012.

Hanneriina Moisseinen: Liinatie, 2012.

Pikkusisko

Käspaikkarivistö jatkui syvissä vesissä, sillä valkoisiin käspaikkoihin oli kuvattu tulkintani mukaan pikkusiskon kuolema. Tosin edelliseen isän katoamiseen liittyen tämä sarja saattoi kertoa myös lapsen itsensä kuolemasta - lapsuuden kuolemasta.

Hanneriina Moisseinen: Liinatie, 2012.

Hanneriina Moisseinen: Liinatie, 2012.

"Missä hän on?"

"Odotushuone. Jos äiti kuolee suruun, ainoa, joka meistä voi huolehtia, on mummi. Mummin luona saamme leikkiä lankarullilla, käpylehmillä ja joskus sunnuntaisin napeilla. Ei ole sipsejä, mutta mummi sanoo, että suolasärki se on vasta suurta herkkua. Saamme sitä sipsien asemasta. (---)"

Hanneriina Moisseinen: Liinatie, 2012.

Hanneriina Moisseinen: Liinatie, 2012.

Tyhjä sänky kärpäsineen sai ajatukset loputtomaan odotukseen ja ajan kulumiseen. Seuraavassa käspaikassa oli kuvattu ihmishahmo siten kuin elämänlanka kietoutuisi hänestä. Alemmassa kuvassa kuoleman kasvot katsovat kirjailtuun peitteeseen käärittyä hahmoa.

Hanneriina Moisseinen: Liinatie, 2012.

Saari

Seuraava käspaikkasarja kuvaa ajatuksia saaresta, sysimustasta vedestä, kaiken peittävästä usvasta ja samanaikaisesta pelosta ja tarpeesta kohdata saari.

"Minua ei koskaan oteta mukaan, kun etsijät etsivät isän ruumista saaresta ja sen ympäriltä."

Tuntui tuskalliselta lukea piirretystä sarjakuvasta kohtausta otsikolla Häpeällistä, jossa saman paikkakunnan tuntematon mies pysäyttää äidin ja kommentoi tälle: "Teiltäkös se oli se mies hävinnyt". Tilanne laukaisee lapsessa ymmärryksen, että hänen perheensä ei ole enää ydinperhe. Siinä on jotain outoa ja erikoista, jonka takia muut ihmiset katsovat heitä oudosti.

"(---) Meidän perheemme on nyt vähän huonontunut muiden silmissä. Pitäisi olla molemmat vanhemmat, sopivasti lapsia ja hyvä asunto, niin ei olisi liian erikoinen. Tiedän että meistä puhutaan, että on jotain erikoista. Se on sama asia kuin että pitäisi tajuta hävetä. Kyllä minua hävettääkin. Entä jos ruumis ei löydykään keväällä vaan paljastuu, että isä on jättänyt meidät?"

Samaan aikaan risteilevien ajatusten keskellä lapsi huomaa kiinnittävänsä huomiota siihen, että kuvittelee näkevänsä isänsä kaikkialla. Toivo elää jokaisissa tutun näköisissä kasvoissa; entä jos isä onkin vielä elossa?

"Ei voinut tehdä mitään. Odottaa vain."

Liinatie oli todella ravisteleva kokemus. Olin vaikuttunut, kuinka upeasti Moisseinen on onnistunut käsittelemään kipeää ja vaikeaa aihetta kauniisti. Katsojassa ei voi olla syntymättä vahvaa empatiaa kokemuksia kohtaan.

Kehollinen kokemus

En ole koskaan kokenut mitään näin voimakasta sarjakuvien äärellä. Ensikosketus Moisseisen teoksiin Ajan rajalla -installaation äärellä tuntui aluksi vaikealta. Oli vaikea keskittyä ja löytää kokonaisuudesta punainen lanka ja heittäytyä abstraktiin tekstiilisarjakuvaan.

Mikäli olisin tiennyt Hanneriina Moisseisen teoksia jo entuudestaan, Ajan rajalla -teos olisi toiminut minulle ensikosketuksena paremmin. Nyt ymmärsin taiteilijan tekniikan ja ilmaisun vahvuuden vasta näyttelyn toisessa kerroksessa, kerronnallisempien ja esittävämpien teosten äärellä. Kun Moisseisen taiteellinen tausta oli tullut tutummaksi, aloin pitää enemmän myös Ajan rajalla -installaatiosta. Mihin muualle taiteilija voisikaan tekniikkaansa ja ilmaisuaan laajentaa kuin "kokeellisempaan" suuntaan. 

Ommeltuja sarjakuvia -näyttely osoitti, että Hanneriina Moisseinen kehittää jatkuvasti ilmaisuaan ja on kiinnostunut myös muiden taidelajien hyödyntämisestä omassa työssään. Näitä hän oli käyttänyt muun muassa installaatiossa Luovutetut alueet (Kannas). Teokseen sisältyi muusikko ja säveltäjä Eero Grundströmin toteuttama ääniraita.

Hanneriina Moisseinen: Luovutetut alueet (Kannas), 2024.

Teos koostui Hanneriina Moisseisen kirjailemista nenäliinoista sekä Kannas-kirjan lukukappaleesta. Nenäliinoihin on kirjottu luovutetun Karjalan pitäjien nimet, yksi kuhunkin.

Hanneriina Moisseinen: Luovutetut alueet (Kannas), 2024.

Hanneriina Moisseinen: Luovutetut alueet (Kannas), 2024.

"Kesään 1944 sijoittuva, palkittu sarjakuvateos Kannas (2016) kuvaa poikkeuksellista ajanjaksoa poikkeuksellisista näkökulmista. Sotasarjakuvan ja populaarikulttuurin kuvastolle sekä viralliselle historiankirjoitukselle tyypillisten teemojen sijaan teos tarkastelee ihmisten ja eläinten keskinäistä huolenpitoa ja selviytymistä sodan jaloissa.

Yksi teoksen kantavista teemoista on siviilien, erityisesti evakkojen, mutta myös eläinten sotakokemukset. Lehmiä kuvaamalla Moisseinen pohtii sodan fyysisyyttä ja toisaalta sen aiheuttamaa kipua, sotasankaruutta, mutta myös sodan uhreja. Eläimet eivät puhu, mutta ne kokevat saman kuin ihmiset, osin niiden kohtalot ovat sodissa jopa raadollisempia kuin ihmisten."

Kannas -kirja oli pelkän selailun perusteella yhtä vaikuttava kuin Liinatiessä kuvattu isän katoaminen. Kannaksessa on hyödynnetty paljon myös SA-kuvia piirrettyjen kuvien joukossa. Ostin kirjan itselleni museokaupasta. Näyttelykokemus on kuitenkin vielä niin vahavasti kehossa, että tarvitsen vähän etäisyyttä kokemaani ennen kuin alan lukea teosta kannesta kanteen.

Hanneriina Moisseisen Ommeltuja sarjakuvia 

on esillä Suomen käsityön museossa vielä 2.6.2024 saakka.