Riisa-tutkimus

Kandidaatin tutkintoon vaadittava proseminaaritutkimukseni valmistui jo maaliskuun lopussa ja eilen oli maturiteetin kirjoittaminen. Paljastetaan nyt hieman teillekin millaisen aiheen kanssa ahersin koko alkuvuoden. Tutkimus on tehty Suomen ortodoksiselle kirkkomuseolle ja materiaalina olen käyttänyt heidän kokoelmiaan. Rajauksen olen tehnyt koskemaan Moskovassa ja Pietarissa valmistettuja riisoja.

Tutkimukseni otsikkona oli Riisa – hengellinen suoja vai huijauksen piilottelija? Riisa kuuluu ortodoksiseen perinteeseen ja on usein hopeasta valmistettu metallisuojus ikonin päällä. Taidekirjoissa ei juurikaan näe riisoja, sillä ne peittävät alkuperäisen ikonimaalauksen. Ikonikirjoissa keskitytään ikoniin ja sen maalaustyyliin ja aiheeseen. Tämän myötä itselleni oli tullut vaikutelma, että riisoja ajatellaan ylimääräisinä ikonin osina. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ikoni ja riisa kuuluvat aina yhteen ja muodostavat kokonaisuuden. Riisa toistaa ikonissa kuvattua pyhää henkilöä tai tapahtumaa.

Historia

Ensimmäiset metallipäällykset tunnetaan ikoneissa jo 1100-luvulta. Ne syntyivät käytännön tarpeesta suojella ikonia muun muassa pölyltä, suitsukkeen ja tuohuksen savulta sekä tavalta suudella ikonia. Aluksi ikoni sai ympärilleen ohuen metallikehyksen ja tätä kutsutaan basmaksi. Se oli usein koottu erillisistä metallipaloista ja jätti koko ikonin kuva-alueen näkyviin peittäen vain hieman reunoja. Basman lisäksi ikonissa voi olla metallinen sädekehä, nimbus, korostamassa pyhän henkilön merkitystä. Sekä basma että nimbus naulattiin suoraan kiinni ikonin kuvapintaan.

Basma kehittyi ajan myötä okladiksi. Oklad on metallivaippa, joka peittää ikonista kaiken muun paitsi kuvatut henkilöt.  Basman tavoin vanhimmat ikonien okladit valmistettiin metallipaloista ja naulattiin suoraan kuvapintaan. Yhtenäisestä metallilevystä valmistettuja okladeja alettiin käyttää vasta 1600-luvulta lähtien. Yhtenäinen oklad säästi kuvapintaa paremmin kuin monesta eri palasta koottu, sillä se saatiin pääosin naulattua ikoniin kiinni kyljistä. Oklad on valmistettu hopeasta, kuparista tai messingistä, ja se saattaa olla kullattu ja koristeltu esimerkiksi emalilla, helmillä tai jalokivillä.

Riisa kehittyi 1600-luvulla okladista ja peittää ikonista kaiken muun paitsi kuvattujen henkilöiden ihoalueet: kasvot, kädet ja jalat. Okladin tavoin riisa valmistetaan hopeasta, kuparista tai messingistä, ja se saattaa olla kullattu ja koristeltu esimerkiksi emalilla, helmillä tai jalokivillä. Riisoja koristeltiin mm. 1700–1800-luvuilla aikakaudelle tyypillisillä koristekuvioilla, joten tyylisuuntien muutokset on nähtävissä riisoista, vaikka ikonit pysyivät teologian mukaisina. Ependisi on kreikkalaisessa perinteessä riisan vastine sillä erotuksella, että metallivaippa peittää myös kuvattujen henkilöiden kädet ja jalat. Näkyviin jäävät ainoastaan kasvot. Ikonin päällä olevasta hopeisesta metallivaipasta käytetään (Suomessa) yleisesti nimitystä riisa, mutta todellisuudessa nimi määräytyy sen mukaan, kuinka paljon ikonia on peitetty metallilla.

Hengellinen tehtävä
 

Ikoneita suojaavilla riisoilla on sekä käytännöllinen että hengellinen tehtävä. Hopeavaippa suojaa ikonia ulkoisilta vaikutuksilta, kuten tavalta suudella ikonia. Vaikka riisa ei ole osa varsinaista ikonia, se on verrattavissa esimerkiksi reliikkilippaaseen, joka kätkee suojaansa kunnioitetun pyhäinjäännöksen. Riisalla on haluttu myös kunnioittaa kuvattuja pyhiä. Ortodoksisessa perinteessä mysteeri (salaisuus, järjelle käsittämätön totuus) halutaan peittää ja näin korostaa ihmisen välimatkaa pyhyyteen ja jumaluuteen. Pyhä on kunnioitusta herättävä, eikä sitä tule katsoa paljaalla silmällä.

Riisan alla olevan ikonin toimivuus eli rukouselämän apuvälineenä toimiminen, määräytyy sen mukaan kuinka paljon ikoni muistuttaa alkukuvaa ja kirkon oppeja. Riisaa on käytetty myös muuhun tarkoitukseen kuin pyhien henkilöiden kunnioittamiseen. 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa ikonien tarve kasvoi ja ikonimaalarit yksinkertaistivat ja nopeuttivat maalaustekniikkaansa. Ikoneista, jotka oli tarkoitettu peitettäväksi riisalla, maalattiin vain näkyviin jäävät osat eli usein kasvot, kädet ja jalat, kun taas muu ikoni maalattiin vain hahmotellen tai jätettiin jopa kokonaan maalaamatta. Näiden ikonien riisat eivät yleensä olleet hopeaseppien käsityötä vaan koneellisesti stanssattuja, joten niitä voitiin myydä enemmän ja edulliseen hintaan. Tällaisissa tapauksissa voidaan kyseenalaistaa ikonien teologinen merkitys, sillä ikoni ei muistuta alkukuvaa kuin pieniltä osin, ja riisa suojaa tätä huijausta. Tämä herättää kysymyksen siitä, onko ikoni edes ikoni, jos sitä ei ole maalattu loppuun eli puettu teologiaa väreihin. Keskeneräisissä ikoneissa riisa ei kunnioita ikonia vaan piilottaa ikonimaalarin kiireen ja huijauksen, mikä ei täytä teologista merkitystä. Ikonin ei välttämättä tarvitse olla maalattu, sillä painokuvaikonit toimittavat samaa virkaa kuin maalatutkin ikonit.

Tässä hieman kurkistusta siihen missä tutkimuksessani oli kysymys. Halusin tutkimuksellani herättää mielenkiintoa riisoja kohtaan ja koota yhteen niiden historiallista kehitystä. Tämän lisäksi tarkastelin riisoja hopeaesineinä Moskovan ja Pietarin hopeaesinekentällä. Käytin Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmista löytyviä riisoja esimerkkeinä kuvaamaan riisojen tyylillistä kehitystä. Hopeaesineiden ollessa kyseessä, kirjoitin myös kappaleita hopean leimaamisesta ja leimaussääntöjen kehityksestä Moskovassa ja Pietarissa, sekä riisojen koristelutekniikoista (mm. pakotus, filigraani, niello, emali). Riisat ovat todellisia käsityötaidon taidonnäytteitä.

Kuvat: Hurmioitunut / RIISA - Suomen ortodoksinen kirkkomuseo