Kultainen peura

Kesällä on tavallista enemmän aikaa uppoutua kirjallisuuden maailmaan. Olen jemmannut joitain kirjoja juuri tällasia hetkiä varten, kun ei tarvitse tehdä mitään, ja saa vain nauttia kirjan luomasta tunnelmasta.

Miina Supisen Kultainen peura (Otava, 2024) vaikutti takannen perusteella osuvan monella tavalla kiinnostuksen kohteisiini:

"Hienostuneessa viipurilaiskodissa kasvanut Tilda aloittaa opettajaseminaarin Sortavalassa 1880-luvulla. Nuhteettomien opettajattarien on määrä suitsia kuriton kansa suomalaisuuden aatteeseen.

Seminaariin saapuu myös lumoava Jelena, joka on varttunut Kiril-setänsä holhokkina. Tyttöjen välille leimahtaa kiihkeä ystävyys, vaikka toiset opiskelijat yrittävät varoittaa Tildaa. Jelenan sedän, suurliikemiehen, väitetään tuntevan pimeyden voimia.

Romaani herättää eloon itäisen tarustomme hilpeällä ja hurjalla voimalla. Se on hurmeinen ja kaunis tarina rakkaudesta, julmuudesta, sankarillisista naisista ja lapsista."

Karjala, kansanperinne ja -tarut, naisnäkökulma ja historia loivat otollisen lähtökohdan ihastua kirjaan.

Sortavala, Kymölän seminaarin rakennuksia 1900-luvun alussa. Museovirasto. Kuva: Wikipedia.

Naisen valta valita

Kirjan kertojana on Mathilda (Tilda) Sommer, viipurilaisen kauppiasperheen tytär, jonka odotettiin menevän hyviin naimisiin, mutta hän päättää valita toisin. Hän hakee opettajaseminaariin, jotta voisi päättää omasta elämästään, eikä jäisi miehensä päätäntävallan alaisuuteen.

Tildan huonetoveriksi saapuu karjalaistyttö Jelena, jonka Kirill-sedästä liikkuu kaikenlaisia kuulopuheita, enemmän ja vähemmän mairittelevia. Kirill on menestynyt liikemies, mutta samaan aikaan kaikki tuntuvat pelkäävän häntä.

Hurja Salmin pitäjä

Elämä Sortavalassa ja muualla Laatokan rannalla on perin erilaista kuin Viipurissa, josta Tilda on kotoisin. Hän tuntee Kymölän seminaarisaarella itsensä aluksi ulkopuoliseksi. Tilda kirjaa muistikirjaansa ylös kuulemiaan tapahtumia ja kansanperinteeseen liittyviä tapoja ja tarinoita. Nämä muistikirjamerkinnät jaksottavat kirjan lukuja ja syventävät samalla lukijalle tarinan sisältöä.

Laatokan Karjalan pitäjistä kerrotaan kirjassa hurjiakin tarinoita. Olihan Karjala myös viimeisiä paikkoja, jossa alkuperäisen "kalevalaisen suomalaisuuden" ajateltiin asuvan.

"Mantsinsaari oli tunnetusti niin alkukantainen paikka, etteivät edes Elias Lönnrot ja ylioppilaat olleet uskaltautuneet sinne. Siellä asui kalastajia, jotka palvoivat veden henkiä ja puhuivat pakanain kieltä. Kerrottiin, että kun pajarit olivat yrittäneet hakea Mantsista veroa, saarelaiset olivat ilmoittaneet hallitsevansa paikkaa aivan itse ja veri oli virrannut ja kallot kalisseet." (s.57)

"Ketkään eivät olleet yhtä vaikeasti hallittavia ja hurjia kuin Salmin pitäjän ihmiset ja mantsilaiset ja lunkulalaiset, jotka asuivat Salmin edustalla pikku saarillaan. Sanottiin, että sielläpäin vallitsi korpilaki ja hirmustuessaan väki saattoi tehdä mitä tahansa julmuuksia." (s.57-58)

Lukija joutuu pitkin kirjaa pohtimaan useamman kerran, mikä on totta ja mikä tarua. Mantsista kotoisin oleva Jelena näkee kotipitäjänsä aivan toisin:

"Mantsi on ihana saari, täynnä linnunlaulua, marjaisia soita ja rantoja, joiden hiekka on pehmeää." (s.67) 

Sortavala, Kymölän seminaarin naisoppilaita käsityötunnilla, 1900-luvun alku. Kuvaaja: Eemeli Kivirikko. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma. Kuva: Finna. 

Kristillis-siveellinen lähtökohta

Teos muistuttaa lukijaa myös siitä, että naiset ja miehet kouluttautuivat opettajiksi erillään.

" 'Yhtä asiaa olen ihmetellyt', sanoi Ulla-niminen tyttö.

'Missä ne miehet ovat?'

'Omassa rakennuksessaan. Heitä ei näytetä meille', sanoi Edla.

'Miksi ei?' kysyin.

'Ettei meille tulisi vääriä ajatuksia.'

'Millaisia?'

'No, sellaisia. Jyväskylän seminaaria vastustettiin kauheasti, koska siellä miehet ja naiset ovat sekaisin. Juorikellot kalkattavat, että se on naimatoimisto. Täällä on otettu asia todesta. Sukupuolet on eristetty omiin rakennuksiinsa.'

'Ollapa Jyväskylässä', huokaisi Ulla ja toiset nauroivat." (s.42-43)

Kansakoulun tärkeimmät aineet olivat lukeminen, laskento, uskonto, käsityö, laulaminen ja kaunokirjoitus. Seminaarilaisten tuli osata ne täydellisesti, jotta he voisivat opettaa muitakin. Kymölän seminaariin valmisteltiin myös lastentarhaa, jonne otettiin köyhien lapsia. Seminaarin naisopiskelijat saivat siis vastuulleen myös pieniä lapsia.

" 'Minä luulin, että täällä opetellaan luokan opettamista eikä vauvojen kapalointia?'

'Onhan teidän opittava pienokaisten hoitoa, että osaatte neuvoa kansannaisia järkiperäisessä lastenhoidossa', lehtori Pitkäkoski selitti.

'Eivätkö ne muka itse osaa?', Edla kysyi." (s.48-49)

Kymölän seminaarilaisia luokkakokouksessa 1907. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma, Karjalaisen osakunnan kokoelma. Kuva: Finna.

Tarina tiivistyy

Romaani seuraa Tildan ja Jelenan kolmen seminaarivuoden opiskelua. Aluksi aihe tuntuu etenevän verkkaisesti ja arkisen tavallisesti. Opiskelujen lisäksi huvitellaan, johon sisältyy muun muassa illanviettoa miesopiskelijoiden kanssa ja kesänviettoa Viipurissa ja Mantsissa.

Tarina tiivistyy sitä mukaa, kun ihmissuhteet miesopiskelijoiden kanssa lisääntyvät ja lastentarhan lapsista selviää lisätietoa. Sen sijaan Jelenan setä Kirill pysyy arvoituksena lähes kirjan loppupuolelle saakka. Hän on kuitenkin syy tai seuraus moneen kirjan tapahtumaan.

Laatokan kalastajien kivisilmäjumala, korkeus 80cm. Suomen kansallismuseo, Kansatieteelliset kokoelmat. Kuva: Finna.

Kaunis kuin kansanballadi

En halua paljastaa kirjasta liikaa, mutta jännitys tiivistyy ja huipentuu kirjan viimeisille sivuille. Koin teoksen itselleni helposti lähestyttäväksi, sillä nautin tekstin joukkoon ripotellusta karjalan kielestä, aikalaiskuvauksesta, Laatokan luonnon kuvailusta sekä naisnäkökulmasta. Myös paikat olivat tuttuja ilman karttaan katsomista, samoin ortodoksisuuteen viittaavat tavat.

Taiat, loitsut ja kristilliset rukoukset kulkevat kirjassa ihmisten arjessa rinta rinnan. Niin kauan kun toisille ihmisille halutaan hyvää, onko sillä väliä mitä toivotuksia kukakin lausuu? Tilanne on toinen, jos sanoilla ja teoilla luodaan synkkiä hetkiä.

Miina Supinen on onnistunut luomaan historiasta ammentavan romaanin, jossa todellisuuden käsitys hämärtyy unen rajamaille. Lähtökohdat romaanille ovat tosielämässä ja haluan ajatella, että tämä olisi voinut tapahtua. Kultainen peura on kauniisti kirjoitettu, hämärään unohtuneiden loitsujen seikkailu, joka eli viimeisiä hetkiään. Juoni kietoutuu kahden naisen ja heidän historiansa ja valintojensa ympärille. Viimeisten sivujen jälkeen kehoon latautuu tunnelma, joka ei tunnu päästävän otteestaan. Se on onnistuneen lukuelämyksen merkki.

Palomuseo

Kuopiossa, Neulamäen uudella pelastusasemalla sijaitsee Pohjois-Savon palomuseo. Museon historia alkaa vuodesta 1995, jolloin palomuseon rakentaminen käynnistyi edelliselle, nyt jo puretulle pelastusasemalle aktiivitoimijoiden avulla. Palomuseo vihittiin käyttöön Kuopion palomuseona kesäkuussa 2001. Alueellisen pelastustoimen syntymisen johdosta vuonna 2005, museon nimi muutettiin Pohjois-Savon palomuseoksi. Kyseessä ei ole ammatillisesti hoidettu museo, vaan vapaaehtoisvoimin toimiva kokonaisuus.

Palokunnan tallit sijaitsivat 1913 kaupungintalon itäpäädyssä. Tulliportinkadun paloasema valmistui 1929. Neulamäen aiempi pelastusasema valmistui 1983.

Ennen vakituista palokuntaa Suomessa toimi vapaapalokunta. Vapaapalokunnan syntyyn vaikutti lähes koko Turun tuhonnut tulipalo vuonna 1827. Ensimmäinen vapaapalokunta syntyikin juuri Turussa 1838. Valtaosa vapaapalokunnista syntyi Suomeen 1800-luvun loppuun mennessä. Kuopion VPK perustettiin vuonna 1877.

Palokaluston muututtua hevoskäyttöisistä moottoriajoneuvoaikaan tarvittiin osaamista autokaluston rakentamiseen, korjaukseen ja huoltoon. Paloautojen pohjiksi etsittiin edullisia käytettyjä ajoneuvoja, jotka muutettiin itse palokuntakäyttöön sopiviksi. Ajoneuvoja korjattiin jatkuvasti ja niiden käyttöajat olivat pitkiä. Monet vanhoista autoista tuhottiin lopulta katsastuskelvottomina ja loppuun ajettuina. 

Avopaloauto. Ford AA vm.1928. Normaali miehitys: ruiskumestari, viisi palomiestä.

"Ensimmäiset moottoriajoneuvokäyttöiset paloautot tulivat Suomessa palokunnille vuoden 1910 jälkeen ja olivat malliltaan avopaloautoja. Aluksi autot soveltuivat miehistön kuljettamiseen. Myöhemmin niihin asennettiin palopumppu, palopumppu ja muuta sammuttamiseen tarvittavaa kalustoa. Avopaloautot olivat käytössä aina 1950-luvulle saakka. Kuopion vakinainen palokunta hankki ensimmäisen  autonsa vuonna 1923."

Palomuseossa esillä oleva Ford AA vuosimallia 1928 paloauto on evakuoitu talvisodan aikana vuonna 1940 Pitkärannasta Kuopioon. Saastamoinen Yhtymä osti auton Itkonniemen tehdaspalokunnalle. Paloheimo Oy lahjoitti auton Kuopion pelastuslaitokselle vuonna 1992.

Elämää paloasemalla

Jo yleisen sammutusvelvollisuuden aikaan 1800-luvulla kaupungin palomestarit ja ruiskumestarit eivät saaneet poistua kaupungista ilmoittamatta järjestysoikeudelle. Palopaikalle lähdettiin kotoa hälytyksen tapahduttua. 

Kaupunkien kasvaessa niin asukas- kuin rakennusmääriltään, teollisuuden ja elinkeinoelämän lisääntyessä, ei vapaapalokunnan sammutusorganisaatiot enää riittäneet. Tarvittiin palokuntamuoto, jossa sammutushenkilöstö olisi välittömästi käytettävissä ja lähtövalmiina onnettomuuden sattuessa.

1900-luvun alussa Kuopion palokunnan henkilöstö kävi hakemassa oppia Helsingin pääpaloasemalta jolloin todettiin, että Kuopion palotoimen ongelma on se, että sammuttajat nukkuvat kotona ympäri kaupunkia ja saapuvat myöhään palopaikalle. Helmikuussa 1913 Kuopiossa aloitti vakituinen palokunta, jonka vahvuus oli palomestari, ruiskumestari ja kahdeksan palosotilasta. Palokunnan tallit sijaitsivat Kuopion kaupungintalon itäpäädyssä.

Paloasema valmistui Tulliportinkadulle 1929. Asemalla oli muun muassa 5 huonetta naimattomille palosotilaille, ruokailu- ja peseytymistilat, voimistelusali, perheasuntoja, toimistotilaa ja palomestarin huoneisto. Asunto oli tapa houkutella miehiä palokuntaan.

Uusi paloasema mahdollisti perheiden asumisen paloasemalla. Lisäksi rakennuksen toisessa päässä toimi poliisiasema. Pihapiirissä liikkuivat palomiesten ja poliisien lisäksi naiset ja lapset. Palomiehen ammatti periytyi isältä pojalle ja asemalla asui ja työskenteli parhaimmillaan useita saman suvun jäseniä.

Palokunnan soittokunta 1891.

Työvuoro koostui palvelusta ja varallaolosta. Palosotilaiden toimenkuvassa palvelukseen kuuluivat hälytys- ja huoltotehtävien lisäksi päivittäiset harjoitukset: hevosten valjastus, palokaluston käsittely ja ulosajo, paikallistuntemuksen opiskelu, voimistelu sekä ensiapuharjoitukset. Viikko-ohjelmassa oli myös korjaustöitä kaupungilla, tornivartiointia sekä suursiivous lauantaisin. 

Vanhaan kasarmikuriin tuli uusia vapauksia työajan lyhenemisen myötä. Vapaavuorolla ei aiemmin saanut mennä Puijon merkkikiveä kauemmas ilman päällikön lupaa. Pahimman asuntopulan hellittäessä 1950-luvulla miehistö sai jo lupia muuttaa pois asemalta. Tämä helpotti etenkin monilapsisten perheiden arkea, koska aseman asuintilat olivat ahtaat ja epäkäytännölliset. Asemalla asuminen oli kuitenkin pakollista päällystölle alipäällystölle vielä 1960-luvun lopulle saakka. Tulliportinkadun paloasemalla asuttiin aina sen paloasemakäytön loppuun saakka. Uusi asema valmistui Neulamäkeen 1983, jonka myötä asumisvelvollisuus ja sen myötä perheiden arki paloasemilla jäi menneisyyteen.

Palokunnasta pelastuslaitokseksi

Vuoden 1934 Palolaki määräsi palotoimen kuntien vastuulle. Jokaisessa kunnassa piti olla palokunta, vakinainen palokunta yli 8000 asukkaan kunnassa ja vähintään VPK muissa.

Chevrolet HS 158-39 paloauto, vm. 1939. Ostettu uutena Kuopion palokunnalle 1939 Carlson Oy:ltä. Alkuperäinen korirakenne käsitti käsitti jatko-ohjaamon, kiintopumpun ja avolavan.

Kuntien itsenäiset palokuntajärjestelmät purettiin vuonna 2004 ja tilalle perustettiin 22 alueellista pelastuslaitosta. Alueellinen pelastuslaitos vastasi huomattavasti suuremmasta kuntakokonaisuudesta. Pohjois-Savossa pelastuslaitoksen toimialueeseen kuului aluksi 25 kuntaa. Alueellisten pelastuslaitosten myötä pelastustoimen tehokkuus parani merkittävästi, kun kuntarajoja ei enää ollut. Onnettomuustapauksissa apua lähetettiin aina lähimmiltä paloasemilta. Myös henkilöstön osaaminen parani entisestään ja kalustoa uusittiin.

Vuoden 2023 alusta alkaen pelastustoimi on kuulunut osaksi hyvinvointialueiden toimintaa. Pohjois-Savon hyvinvointialue ja Pohjois-Savon pelastuslaitos vastaavat näin ollen Ylä-Savon, Koillis-Savon, Kuopion, Sisä-Savon ja Varkauden seutukuntien alueista.

Vieraile Palomuseossa

Pohjois-Savon palomuseo on avoinna kesällä 2025 keskiviikkoisin klo 12-15 6.8.2025 asti. Esittelijöinä toimivat Kuopion paloveteraanit ry:n jäsenet. Museo on maksuton.

Palomuseo esittelee palotoimen kehitystä 1700-luvulta nykypäivään. Museossa voi myös perehtyä tämän päivän varautumista ja turvallisuutta koskeviin aiheisiin sekä testata omaa tietämystään turvallisuusasioista. Historiallisten esineiden lisäksi museovierailla on mahdollisuus päästä kokeilemaan huoneistopalon sammutusta virtuaaliympäristössä.

Huom! Autolla saapuvia museovieraita pyydetään huomioimaan, että pysäköinti ja saapuminen museoon tapahtuu Neulamäentien ajoliittymästä. Volttikadun ajoliittymä on tarkoitettu vain hälytysajoneuvojen käyttöön.

Osoite: Neulamäentie 2A, 70700 Kuopio

Tekstilähteet: Palomuseon näyttelytekstit.