Kuoleman kosketus, Galleria 12

 
Piipahdin Kuopiossa käydessäni Galleria 12:ssa katsomassa Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen opiskelijoiden näyttelyn. Aihe ei ollut iloinen, vaikka ulkona oli mitä kaunein aurinkoinen pakkaspäivä. Galleriaan astuessa katse kiinnittyi ensimmäisenä Katja-Maria Nymanin diptyyppikuviin Anne. Kuljin näyttelyssä mustan portfolion kanssa, jossa taiteilijat olivat selittäneet kuviensa ja tekemisiensä taustoja. Täytyy sanoa, että ensikosketus näyttelyyn oli riipaiseva. Anne –kuvapari kertoi lapsensa menettäneen äidin tunteista. Ensimmäisessä kuvassa nainen on itkusta punaisin silmin tyhjän sylin kanssa, kun taas toisessa kuvassa lapsen tilalla on muovinen nukke. En voinut tuijottaa kuvia pitkään.


Eniten samastuin Satu Pirisen 4-osaiseen kuvasarjaan 24 neilikkaa, 3 ruusua ja unohtamisen pelko. Portfoliossa hän avasi kuvasarjaa näin: ”--- Olen yrittänyt pelastaa ja säilöä kaiken mummolasta irtoavan itselleni pakkomielteisesti. Pelkään unohtavani. Tekisi mieli repiä lattioita, tapetteja ja rapsuttaa pois maalipintaa tavoittaakseni paikkaan kätketyt muistinsirpaleet. Teokseni on tutkielma paikasta, jossa kuolema ja poismeno ovat läsnä arkipäivässä, esineissä, kaikkialla mihin vain katson näen häivähdyksiä entisestä. Vanhassa mummolassa on muistoja elämästä ja kaipuusta johonkin, jota ei voi enää tavoittaa.”

Itse en ole ehkä aivan noin pakkomielteinen, mutta huomaan itsessäni samanlaista mummolan säilyttämisen tarvetta esineiden muodossa. Mummon kuoleman jälkeen tuli todelliseksi se, että mennyt aika ei enää palaa. Se on surullista, mutta muistot säilyvät ja niitä muistoja vaalin esineiden kautta. Lisäksi kirjoitin vihkoon kaikenlaisia muistoja mummosta, yhteisestä ajasta ja hetkistä. Paitsi että kirjoitukset ovat tärkeitä minulle, ajattelen niiden olevan tärkeitä myöhemminkin. Minusta on ainakin mukavaa lukea vaikka äidin tai isän vanhoja kouluvihkoja. Vihkon nurkkiin sitä on kirjoiteltu ja piirrelty jo silloinkin.

Valokuvataiteen opiskelijat olivat lähestyneet kuolema-aihetta monelta kannalta. Osa oli tuonut teoksiin todella henkilökohtaisia kokemuksia ja avoimesti, poikaystävän väistämättömästä kuoleman odotuksesta, isän ja lapsen menetykseen. Yksi oli lähestynyt kuolemaa luonnon kautta; kuten Olli Karttunen asiaa valaisi: ”Aiheena on kuolema, mutta mielestäni sitä voi ymmärtää vain tutkimalla elämää”. Kimmo Metsäranta teoksessaan Death on video, oli näyttänyt malleilleen netistä löytämiään (väkivaltaisia) kuolemavideoita ja kuvannut heidän reaktioitaan.

Toisessa huoneessa alkoi tulla epätoivo. Näyttely oli melko raskasta katseltavaa, varsinkin jos luki kuviin liittyviä tekstejä samalla portfoliosta. Missä on toivo? Ei kai elämä ole näin lohdutonta? Viimeisessä huoneessa valoa näkyi tunnelin päässä. Tilaan tullessa katse kiinnittyi ensiksi mustataustaiseen teokseen, jossa oli keskellä pieni hento omenapuunoksa, johon oli teipattu omena. Kyseessä oli Maija Savolaisen valokuva Perintö. Hän kirjoitti siitä näin: ”Vanhempani muuttivat neljä vuotta sitten äitini synnyinkotiin, jonka pieni puutarha on aina ollut täynnä omenapuita.” Ajattelin kuvassa olevan toivoa, vaikka omenapuunoksa olikin hento ja omena kiinnitetty oksaan. Kuitenkin se oli vielä osa elämää ja muisto puutarhan omenapuutarhasta.


Karina-Sirkku Kurzin valokuvassa Yet untitled, oli suuri paperipino ja valkoisen pinon välistä pilkisti punainen paperi. Kuvittelin paperipinon kuvaavan elämän sivuja ja punaisen paperin jonkun läheisen kuolemaa, joka tuskin erottuu suuresta pinosta, mutta ei ole unohtunut, on käsittelemättä.

En tiedä kuinka Savolainen ja Kurz ovat toivoneet kuviensa tulkittavan, mutta aloin etsiä kuvista toivoa suuren epätoivon aallon keskellä. Eveliina Hujanen oli kirjoittanut mielestäni teoksistaan hyvin, joka sopii koko näyttelyyn: ”Samaan aikaan, kun tuntee olevansa täydellisen läsnä tilanteessa, ei mieli kuitenkaan tahdo tarttua käsillä olevaan todellisuuteen. --- Kuolevaisuuden hyväksyminen osana elämää auttaa ymmärtämään muita inhimillisiä kokemuksia.” Niinhän se on. Kuolema tulee aina jotenkin yllättäen ja sen hyväksyminen on hankalaa; silti se opettaa paljon meille, jotka vielä jäämme tänne rakentamaan ja kulkemaan omia polkujamme.

Galleriasta lähdettyäni aurinko oli hävinnyt jo pilvien taakse. Näyttely ei kuitenkaan hävinnyt ajatuksistani. Illalla matkatessani junalla kotiin, huomasin edessäni istuvan nuoren naisen lukevan vihkosta raskauden keskeyttämisestä. En tiennyt mitä ajatella, tai miten.

(kuvat Galleria 12)