Värejä, tunnelmaa, taituruutta. Siinä ensimmäiset ajatukseni astuessani Timo Tolosen näyttelyyn. Galleriat ovat siitä mukavia paikkoja, että niissä pääsee tutustumaan uusiinkin taiteilijoihin ja sellaisiin, joita ei valtavirrassa näe. Timo Tolonen (s.1977 Kajaani) on pitänyt näyttelyitä vuodesta 2001, mutta itse en ole aiemmin miehen töihin törmännyt. Onneksi asiaan saatiin muutos. Paitsi värimaailma ja hautausmaa-aiheet myös siveltimenjälki olivat tekijöitä, jotka saivat ihastumaan teoksiin. Näkyvät ekspressiiviset siveltimenvedot saivat teokset näyttämään pehmeiltä kun ääriviivoja ei korostettu liikaa. Luontokuvauksissa Tolonen ei ollut keskittynyt tarkkoihin yksityiskohtiin vaan esimerkiksi teoksessa Metsäpolku (2010) sammaleet, varpukasvit ja muu maanpinnan kasvillisuus oli rakennettu väreillä ja siveltimenvedoilla aidon oloisiksi.
Ehdottomimmat suosikkini löytyivät hautausmaa-aiheista. Ehkä niissä kiehtoi ihmisen rakentaman arkkitehtuurin vuoropuhelu luonnon kanssa. Elämä luonnossa jatkuu, ja meistä ihmisistäkin tulee aikanaan osa luonnon kiertokulkua. Hautakivet muistuttavat ihmisten olemassaolosta ja jo menneistä henkilöistä, mutta luonto tulee aina olemaan. On hauskaa ajatella, että arkkitehtuuri tai hautakivet, ajatellaan pysyviksi elementeiksi, kuin kilpailemaan luonnon pysyvyyden ja jatkuvuuden kanssa. Pienet kylmät väreet kulkivat selässä kohdatessani maalauksen, jossa metsäisessä maisemassa oli maahan pystytettyjä ristejä, ja teoksen nimi oli Miespolvet vaipuvat unholaan (2008). Erittäin oivaltava ja vaikuttava nimivalinta.
Teollisuusaiheet viehättivät karuudessaan: tiiviitä tehdasrakennuksia vieri vieressä piippujen tupruttaessa saastetta taivaalle. Ei-niin-iloisista aiheista oli saatu harmonisten värien avulla yllättävän kauniita. Pehmeät siveltimenvedot loivat positiivisemman kuvan aiheesta kuin valokuvantarkka jäljentäminen olisi luonut. Siveltimenvedot ja värimaailma tekivät myös Ohitustie (2008) teoksesta mielenkiintoisemman. Tuskin olisin normaalisti jäänyt tuijottamaan teosta talvisesta, öisestä valtatiestä, jossa horisontissa autot ajavat kohti katsojaa. Tavallisesta ja arkipäiväisestä aiheesta oli luotu kaunis muun muassa pitkillä siveltimenvedoilla, jotka kulkivat lumista asfalttia pitkin. Talven kylmyys oli poissa, koska katulamppujen kelmeä keltainen loi ympäristöön harmonisia keltaisen, oranssin ja ruskean murrettuja sävyjä.
Alakerran näyttelytilassa en ollutkaan aiemmin käynyt. Kapeat portaat veivät matalaan tilaan, jonne oli ripustettu pastellivärein tehtyjä töitä. Aiheet eivät sytyttäneet samalla tavoin kuin yläkerran näyttely, mutta teoksissa kiehtoi pieni abstraktius ja surrealismi. Tilassa kuuluva musiikki loi kyllä tunnelmaan lisäsäväyksen ja kietoi näyttelyn kokonaistaideteokseksi. Kaiken kaikkiaan näyttely oli positiivinen yllätys.
Galleria 12 on saanut taidemyymälä puolensa kuntoon. Edellisen gallerian ammoisina aikoina muistan tilan olleen ahdistava, jossa todella tunsi itsensä ”norsuksi posliinikaupassa” kaikkien taideteosten keskellä. Tila on pieni, mutta nyt teoksilla on selkeät paikkansa laatikoissa ja hyllyissä. Ihanaa että grafiikanvedoksia voi todella selailla, ilman että rikkoo mitään. Oikeanlaisella järjestyksellä pienestäkin tilasta voi saada avaran ja toimivan. Myymälässä tunnen olevani kuin lapsi karkkikaupassa. Seinillä on paljon taidetta, jotka saavat ajattelemaan toiveikkaasti ”sitten kun minulla on tarpeeksi rahaa”. Toisaalta galleriassa toimii taideteosten vuokrauspalvelu, jonka avulla maksamalla pienenkin summan teoksesta kuukaudessa, saa kotinsa seinälle kaunista taidetta. Mikä oivallinen ajatus! Toimintamalli on ollut galleriamaailmassa jo jonkin aikaa. Itse en vain ole saanut aikaiseksi (tai uskaltanut) hyödyntää palvelua. Mutta ajatushan on loistava: saa taidetta kotiinsa kohtuullisella hinnalla, ja jos teos ei miellytäkään parin kuukauden jälkeen, voi teoksen palauttaa. Jos kuitenkin ihastuu teokseen, sen voi lunastaa itselleen maksamalla vuokraa siten, että teoksen myyntihinta tulee täyteen.
(kuvat Galleria 12: sivuilta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti