Digitaalinen kulttuuriperintö

Museologian 17. valtakunnallinen seminaari Jyväskylässä oli valinnut tämän kevään teemakseen "Lumemenneisyyden" eli museot ja virtuaalimaailman.

"Tietotekninen kehitys vaikuttaa väistämättä myös museoiden toimintaan ja siihen, miten tallennamme kulttuuriamme. Hurjimmissa kuvitelmissa museo on korvattu täysin virtuaalisella vaihtoehdolla, mutta toisaalta fyysisissä museoissa riittää yhä kävijöitä. Kuinka uusi tekniikka sulautuu museoiden perinteisiin? Mitä niistä yhdessä syntyy? Millaisia uusia näkökulmia voimme saada kulttuuriperinnöllemme? Mikä tekee eron virtuaalisen ja konkreettisen museokokemuksen välille? Näiden kysymysten pohjalta tahdomme luoda keskustelua vuoden 2013 seminaarissa."

Seminaarin aloitti erittäin mielenkiintoisella puheenvuorollaan Ari Häyrinen (FT, kulttuuriteknologi) otsikolla: "Olet mitä selaat - pohdintoja digitaalisen kulttuuriperinnön luonteesta". 

"Digitaalinen kulttuuriperintö kietoutuu muutokseen ja sen seurauksiin. Museoiden täytyy luoda tästä digitaalisesta vyyhdistä jonkinlainen käsitys voidakseen olla osa sitä tuottajina ja tallentajina. Millaisessa sisällöntuotantokilpailussa museo voi menestyä ja millaisessa ei? Paljonko maksaa ilmainen Facebook? Mitä tehdä jos rahaa ei ole, mutta sisältöjä pitäisi tuottaa? Onko ihmisellä oikeus tulla unohdetuksi? Onko verkkoyksityisyys luksusta, josta voivat nauttia vain harvat ja valitut? Mille yhtiölle museot haluavat tuottaa lisäarvoa? Millaisia seurauksia voi olla 'puhtaasti teknisellä' ratkaisulla?"

Virallinen ja vapaa digitaalinen kulttuuriperintö

Museon suurin kompastuskivi virtuaalimaailmassa on tekijänoikeus ja yksityisyyden suoja. Verkkoon luodaan niin sanottuja virallisia digitaalisia kulttuuriperintöjä, joiden rinnalla kulkee samanaikaisesti vapaa Internet. Virallinen digitaalinen kulttuuriperintö on museoiden luomaa, esimerkiksi verkkonäyttelyt ja avoimet tietokannat. Näihin ei kuitenkaan kuka tahansa pääse kajoamaan vaan ne on tarkoitettu katseltaviksi, ei kosketeltaviksi, samoin kuin museoesineet näyttelyissä. Ne ovat museoiden ylläpitämiä, hallinnoimia, organisoimia ja esinekeskeisiä. Niihin kerätään tietoa, joka on viime kädessä museon hallinnoitavissa.

Tämän virtuaalimaailman rinnalla kulkee vapaa Internet, joka tuottaa epävirallista, kutsuvaa, organisoimatonta, leikkisää, ristiin linkitettyä, anarkistista ja ihmiskeskeistä kulttuuriperintöä. Sen tuottama tietomäärä on moninkertaista verrattuna viralliseen, mutta kerätyn ja välitetyn tiedon taso vaihtelee eikä verkkoon ladattu aineisto ole yksin kenenkään hallinnoitavissa.

Virallinen digitaalinen kulttuuriperintö. Rembrandt van Rijn: Omakuva (mustan baskerin kanssa), 1660. Kuva täältä.

Virallinen digitaalinen kulttuuriperintö koostuu muun muassa tietokannoista ja portaaleista, jotka tarjoavat pääsyn muihin verkkopalveluihin. Vastapainona vapaa kulttuuriperintö koostuu muun muassa käyttäjien kotisivuista ja blogeista. Hakukoneet pitävät erityisesti vapaasta kulttuuriperinnöstä, sillä se on ihmiskeskeistä ja sisältää runsaasti ristiin linkityksiä eri sivustojen kesken.

Vapaa digitaalinen kulttuuriperintö. Homer Rembrandt. Kuva täältä.

Häyrinen käytti havainnollistavana esimerkkinä c64-nettisivua, joka on vapaiden käyttäjien luoma virtuaalimuseo, joka haluaa kerätä, tallentaa ja jakaa tietoa Commodore 64:stä ja sen peleistä. Käyttäjät ovat vapaaehtoisia ja aktiivisia tuottamaan sivustolle esimerkiksi pelintekijöiden haastatteluja ja erilaisia artikkeleja. Museoiden henkilökunta ei voi koskaan kilpailla vapaiden käyttäjien kanssa, sillä he tuottavat tietoa jatkuvasti suuria määriä. Museoiden organisoitu dokumentointi ja luettelointi ei vetoa suureen yleisöön vaan se on tehty sisäistä käyttöä varten.

Google, Facebook

Googlen Goggles results on mobiilisovellus, jonka avulla voi etsiä esineiden tietoa verkossa. Ohjelma tunnistaa kuvan ja antaa esinetiedot reaaliajassa. Haku toimii esimerkiksi teksteihin, logoihin, taideteoksiin ja tunnettuihin kohteisiin/rakennuksiin. Museoissa tätä voisi tulevaisuudessa hyödyntää hakemalla tietoa esimerkiksi yksittäisistä taideteoksista, mutta taidemuseoväki todennäköisesti pyörittelee päätään, koska teoksia ei saa tekijänoikeudellisista syistä kuvata.

Google Glass on puolestaan tietokone jota käytetään silmälasien tapaan. Nenälle asetetaan rillit, jotka toimivat sekä näyttönä että tallentavana kamerana. Tallentamalla kuvaa lasien avulla tavallinen museokäynti muuntuu virtuaalinäyttelyksi. Toisella puolella maailmaa laseillaan näyttelyä tallentava henkilö voi näyttää Internetin välityksellä kaiken näkemänsä myös kotona istuvalle ystävälleen. Kuulostaa hyvältä kävijän näkökulmasta, mutta osa museoväestä pyörittelee tässäkin varmasti päätään.

Google Glass. Kuva täältä.

Facebook mainostaa itseään ilmaisella rekisteröinnillä, mutta mitä ilmainen todellisuudessa tarkoittaa? Vaikka käyttäjän ei tarvitse luovuttaa rahaa, hän maksaa (ja hänen oletetaan maksavan) käytön henkilökohtaisella nettikäyttäytymisellään. Yksityisenä käyttäjänä tässä voi piillä myös riskejä, mutta eri organisaatioiden kesken Facebook on hyvä kanava verkostoitua, linkittyä keskenään ja jakaa tietoa nopeasti suurelle ja laajalle yleisölle. Hetki sitten sain kuulla että Suomeen verrattuna Saksassa Facebookin yksityiset käyttäjät esiintyvät erittäin harvoin omilla nimillään.

Osallistavuus

Museon kävijät ja Internetin käyttäjät ovat ja haluavat olla aktiivisia osapuolia. Museot usein pelkäävät kontrollin menetystä ja vääränlaisen tiedon leviämistä verkkoon. Brooklynin museo on uskaltanut olla erilainen ja on antanut nettisivujensa kuvien käyttöoikeuden vapaaseen käyttöön. Ne leviävät ja niitä levitetään. Samaisilta sivuilta löytyy linkit myös museon Facebook, Twitter, Instagram, Flickr, YouTube ja blogi-sivuille. Museo siis haluaa olla aktiivisesti osallisena verkossa ja näin myös lähellä sekä Internet-käyttäjiä että museokävijöitä.

Antamalla Internet-käyttäjille mahdollisuus tuottaa tietoa museosta, näyttelyistä tai yksittäisistä teoksista museo luo laajemmat vaikutusmahdollisuudet yleisöönsä. Seminaarissa heräsi kritiikkiä vapaana tuotetun tiedon laadusta, mutta myös vahvaa uskoa siihen että käyttäjistä löytyy asiantuntemusta ja halua korjata inhimillisiä virheitä. Tämän huomaa esimerkiksi keskustelupalstoilla, joissa kävijöillä on (melko voimakaskin) tarve korjata ja tarkentaa tietoja. Eikö ihmisillä ole luontainen halu olla oikeassa?

Aitous

Häyrisen puheenvuoro virtuaaliympäristöistä ja verkkonäyttelyistä herätti huolta myös aitouden merkityksestä. Joku kommentoi että tulevaisuuden museokävijöille aitous ei enää merkitsisikään samaa kuin nykyisille kävijöille, koska kaiken tiedon saa verkosta. Onko aitous kadottamassa merkityksensä? Itse olen täysin päinvastaista mieltä. Minusta tulevaisuudessa aitous vain korostuu, koska kaiken tiedon ja kuvamateriaalin tulee todennäköisesti saamaan verkosta. Aitous on tietyllä tapaa harvinaisempaa ja siksi haluttavampaa. Kukaan ei kieltänyt aidon museonäyttelyn vaikuttavuutta ja sen kokemista, sillä se tulee aina olemaan erilainen kuin virtuaalimaailma. Museoon mennään eri tarkoituksessa ja eri sisältöä etsien kuin virtuaalimaailmaan. Kaikki tietävät ja ovat nähneet Mona Lisan, mutta silti Louvressa on aina jonot kyseisen maalauksen eteen. Se on se aito kokemus ja teos.

Väkeä Mona Lisan edustalla Louvressa.

Lopuksi muistutan jo aiemmin mainitsemastani Google Art Projectista, jossa nyt myös Ateneum on mukana. Museoystävällinen projekti, josta hyötyvät myös virtuaalikävijät.

_________________________

Kaikki seminaarin esitykset tulevat myöhemmin myös verkkoon katsottaviksi, josta ilmoitan myöhemmin.