Pietarin taide 1990-luvulla

Lupailin jo keväällä että saisitte jotain maistiaisia Pietarin taidetta koskevalta kurssilta. Koska kevät oli varsin kiireinen Rooma-valmisteluineen, palataan Pietarin taiteeseen nyt. Venäläinen taide (ja kulttuuri) on ikoneita lukuun ottamatta jäänyt itselleni vieraaksi. Nimet kuten Andrei Rublev, Ilja Repin, El Lissitzky, Wassily Kandinsky ja Vladimir Tatlin ovat tuttuja, mutta nykytaiteesta minulla ei ollut minkäänlaista tietoa. En tiennyt yhtään nykytaiteilijaa edes nimeltä.

Kurssille tuli luennoimaan Anastasia Karlova, joka on valmistunut Pietarin valtionyliopistosta ja työskentelee tällä hetkellä Venäläisen taiteen museossa. Karlova aloitti luentosarjansa avaamalla Pietarin nykytaiteen juuria. Kun ensimmäiset mustavalkoiset valokuvat ilmestyivät valkokankaalle ajattelin että nyt perehdytään historiaan todella kaukaa, mutta kuvat paljastuivatkin 1990-luvun alun otoksiksi! Aika, jolloin värivalokuvat Suomessa olivat arkipäivää osoitti, että perestroikan katoaminen ja Neuvostoliitto (ja sen hajoaminen) vaikuttivat yhteiskuntaan tavalla, jota minun oli vaikea käsittää. Minkään maan nykytaidetta ei voi ymmärtää ilman sen juuria menneeseen, joten muistellaanpa hieman historian kulkua.

Avantgardesta sosialistiseen realismiin

1900-luvun alussa Venäjällä kukoisti vielä modernismin suuntaukset, kuten muuallakin Euroopassa. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin tukahdutti taiteen kehityksen Euroopassa, jolloin huomio kääntyi venäläiseen avantgardeen. Uudet suuntaukset olivat kiinnostuneita abstraktista taiteesta ja venäläinen avantgarde koostui abstraktismin lisäksi muun muassa suprematismista ja konstruktivismista.
Venäjällä haluttiin rakentaa uudelleen sosialistista järjestystä, joka johti vuoden 1917 jälkeen avantgarden muuttumiseen Neuvosto-avantgardeksi. Taiteen tuli nyt ilmaista kommunistisen puolueen päämääriä, joka muutti taiteen luonteen tieteellisemmäksi. Taiteilijoiden tuli mukautua puolueen ja yhteiskunnan vaatimuksiin.

Vähitellen vuoden 1917 vallankumousten jälkeen alkoi ilmestyä myös vastareaktioita avantgardea kohtaan. Se tulkittiin elitistiseksi taiteeksi, jota vastustivat varsinkin nuoret taiteilijat, jotka olivat olleet avantgardetaiteilijoiden (kuten Tatlin, Rodchenko ja Malevitch) oppilaita. Historia on tottunut siihen että uudet sukupolvet kyseenalaistavat edellisen. Jo vuonna 1922 perustettiin Vallankumouksellisen Venäjän taiteilijaliitto, jonka tarkoituksena oli kuvata nykypäivää totuudenmukaisesti ja realistisesti eikä abstraktin taiteen keinoin. He kuvasivat puna-armeijaa, työläisiä, talonpoikia, vallankumouksellisia ja arkisen työn sankareita. Avantgarde muuttui tästä näkökulmasta vastavallankumoukseksi, jonka liberaali henki oli pysäytettävä. Tämä johti vuonna 1932 kaikkien kilpailevien taideryhmien lakkauttamiseen, ja vuonna 1934 ainoaksi hyväksytyksi maalaustyyliksi Neuvostoliitossa valjastettiin perinteinen ja realistinen maalaustapa, joka sai nimekseen sosialistinen realismi. Se oli paljon muutakin kuin vain taidemuoto, sillä sen tuli edistää sosialistisia ja kommunistisia päämääriä ja tuoda ihannoiden iloa kansalle. Tämä järjestelmä jatkui voimakkaasti aina perestroikan ja Neuvostoliiton kaatumiseen 1980-90-lukujen taitteeseen saakka.

Epätietoisuudesta rohkeaan kokeiluun

Kaikkia taiteilijoita ei voinut kieltää tekemästä abstraktia taidetta, vaikka säännön rikkominen tarkoitti karkottamista virallisista taiteilijaliitoista, joka lopulta johti työttömyyteen. Vasta Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 taiteilijat uskaltautuivat vapaammin kokeilemaan rajojaan abstraktin taiteen alueella ja heitä alettiin kutsua nonconformisteiksi. He halusivat vapautua taiteen kauneutta ja ideologiaa korostavista kahleista ja tavoittaa sen korkeimman päämäärän eli luovuuden.

Taiteen vapautuminen Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen vuonna 1991 johti epätietoisuuteen. Oli vapaus tehdä mitä vain, mutta nykytaide oli uusi ja outo asia. Rajat Eurooppaan avautuivat ja tieto länsimaisen taiteen kehityksestä saavutti Venäjän. Taiteilijoilla oli paljon kiinniotettavaa ja 1990-luvun taiteessa näkyy voimakkaasti eurooppalaisen modernin ja postmodernin taiteen vaikutus. Lähes 60 vuotta kestänyt taiderajoitus laittoi uudistetun taidekentän rakentamaan taidehistoriaa uudelleen. Venäjälle alkoi syntyä uusia taideryhmiä, taidekouluja, museoita ja gallerioita ja taide institutionalisoitui. Se oli uskaliasta ja kokeilevaa. Taiteen kautta käsiteltiin myös mennyttä, kuten Neuvostoliiton vaikutuksia ja sen seurauksia. Perestroikan rajoitusten jälkeen taiteilijoiden oli aluksi hankalaa tottua populaarikulttuurin mainostulvaan ja sosialistisen realismin muuttamiseen nykytaiteeksi, sillä uusi taide ei perustunut enää kommunismille tai muille sosialistisille ideologioille. Taiteilijat omaksuivat uusia taidemuotoja, kuten video- ja mediataide, ilmaistakseen kulttuuria ja sen muutoksia.

Uusia taidesuuntia syntyy

Venäjän kansan koettelemuksia kuvasi muun muassa sosialistisen realismin vastareaktioksi 1980-luvun lopulla syntynyt nekrorealismi, joka tutki kuolemaa mustan huumorin avulla. 1990-luvulta lähtien populaarikulttuurin ja massamedian vaikutuksesta mainoskuvat alkoivat siirtyä lehdistä kankaalle ja taiteilijat pohtivat myös ihmisyyden ilmiötä. Taide alkoi ottaa aktiivisen roolin, jonka avulla kirjoitettiin historiaa ja parannettiin haavoja. On vaikeaa kuvitella kuinka käsitellä vaiettuja asioita ja esimerkiksi Stalinin toimia yhtäkkiä avoimesti, mutta taide antoi mahdollisuuden purkaa tunteita symbolisesti kuvien kautta. Musta huumori, kuolema, pornografia, alkoholi, syrjäytyneet ihmiset, suru ja tuska nousivat nykytaiteen aiheiksi, joita kevensivät samaan aikaan kirkkaat värit, palannut abstraktismi, ilo, kokeilunhalu ja leikkisyys sekä uusien tekniikoiden ja aiheiden etsiminen. Toiset halusivat käsitellä mennyttä kun taas toiset halusivat katsoa suoraan tulevaisuuteen.

Eurooppalaisen taiteen ja kulttuurin inspiroimana Pietarissa syntyi 1980- ja 90-luvun vaihteessa Timur Novikovin (1958-2002) johdolla jälkiakateemisuus (neo-academism), joka halusi elvyttää modernismin jälkeen klassiset perinteet. Ryhmä palasi jälleen antiikin Kreikan ja Rooman kirjallisuuteen, taiteeseen ja arkkitehtuuriin, mutta toteutti taidetta uuden median keinoin. Venäjän koettelemusten jälkeen tuntuu miltei luontevalta, että uutta lähdettiin luomaan tyhjältä pöydältä kauniin käsitteen kautta. Yhteiskunta tuli rakentaa uusille perustuksille ja sama tapahtui Suomessa 1800-luvun lopussa kansallisromantiikan avulla.

Tärkein murros venäläiselle nykytaiteelle oli Venäläisen taiteen museon vuoden 1990 näyttely Territory of Art. Sen ansiosta Venäjä yhdistyi jälleen Eurooppaan. Näyttely tuotettiin yhteistyössä Nykytaideinstituutin kanssa ja sitä oli organisoimassa yksi nimekkäimmistä eurooppalaista taidemuseovaikuttajista, Pontus Hultén (1924-2006). Hulténin ansiosta näyttelyyn tuotiin kokonaisuus, jonka joukossa oli muun muassa Picasson, Warholin ja Mirón teoksia.

Pietarin nykytaidetta vahvistaneita näyttelyitä Venäläisen taiteen museossa

 Vas. Gennadij Zubkov: Factory, 1976-78, pastelli paperille, Collection Zimmerli Art Museum at Rutgers. Kuva täältä. Oik. Vladimir Sterligov: Bay, 1963, öljyväri paperille. Kuva täältä.

Impressionism Today, 1994: Taiteilijat olivat kehittäneet uudenlaisen impressionismin, joka haki inspiraationsa 1800-luvun lopusta, mutta sovelsi sitä nykyaikaan. Esitystapa oli abstraktia. Taiteilijoina muun muassa Gennadij Zubkov (1940-) ja Vladimir Sterligov (1904-1973).

Leonid Borisov: Mirage, 1978, öljyväri kankaalle. Kuva täältä.

Geometry, 1995: Leonid Borisovin (1943-2013) näyttely, jonka geometrista abstraktismia inspiroi muun muassa Piet Mondrian. Borisov oli niin mieltynyt maalaustyylinsä että pitäytyi siinä koko elämänsä eikä häneltä nähty muunlaisia kokeiluja. Hänellä oli abstrakteja teoksia esillä Moskovassa jo Neuvostoaikana mikä oli vaarallista yhteiskunnan kielteisen asenteen vuoksi.

Vas. Vladimir Ovchinnikov: It has stopped raining, 1961, öljyväri. Kuva täältä. Oik. Sergei Bugaevin teos. Kuva täältä. 

Self-identification, 1996: Näyttely tuotettiin yhdessä venäläisen ja saksalaisen kuraattorin kanssa. Perestroikan jälkeen Eurooppaa kiinnosti entisen Neuvostoliiton taiteen tilanne ja näyttely kiersi Saksassa, Norjassa ja Tukholmassa. Taiteilijoina muun muassa Andrej Khlobistin, Vladimir Ovchinnikov (1911-1984) ja Sergej Bugaev (1966-), taiteilijanimeltään Afrika.

Vladimir Zagorov: South street, 1998, öljyväri kankaalle. Kuva täältä.

Yellow Movement, 1997: Vladimir Zagorovin (1951-) yksityisnäyttely. Zagorov oli aiemmin maalannut realistisia teoksia, mutta työskenneltyään Uzbekistanissa ja nähtyään kulttuurin voimakkaat värit hän kääntyi täydellisesti abstraktiin taiteeseen. Hän inspiroitui primitiivisestä taiteesta, suosi aiheenaan musiikkia ja piti kovasti keltaisesta väristä.

Timur Novikov: Saint Jean-Baptiste de Kronstadt, 1998, valokuva kankaalle, © Collection Arina Kowner. Kuva täältä.

Retrospective, 1998: Timur Novikovin (1958-2002) näyttely, joka koostui muun muassa taiteilijalle tyypillisistä kangaspaloista, joiden keskelle oli kuvattuna pieni henkilöhahmo tai figuuri.

Olga & Alexander Florensky: Installaatio "Venäjän voitonmerkit" Venäläisen taiteen museossa 2006. Kuva Anton Uspensky. Kuva täältä.

Moving Bestiary, 1999: Olga ja Alexander Florenskyn (1960- ja 1960-) yhteisnäyttely, johon kuului osana myös Taxidermy ja Humble Architecture näyttelyt. Pariskunta hyödynsi teoksissaan kierrätysmateriaaleja, joka muistutti Neuvostoajasta, jolloin oli vaikeaa ostaa mitään uutta ja kaikki olemassa oleva piti hyödyntää ja kierrättää. Arte povera ja ITE-taide tyylisiä kokonaisuuksia. 

1990-luvulla Pietarin taide oli vapaata, kekseliästä, monipuolista ja paikallista. 2000-luvulle tultaessa taide ei enää ollut niin omaperäistä, kun kasvaneen kansainvälisyyden myötä aiheetkin alkoivat kansainvälistyä. Kurssin jälkeen tuo tuntemattomana pysytellyt suuri taidemaa alkoi kiinnostaa aivan uudella tavalla.

Onko Pietarin (ja Venäjän) (nyky)taide tuttua vai tuntematonta?