Syyskuun loppupuolella juhlittiin Taiteilijatoveruutta-näyttelyn
avajaisia ja tehtiin pikakierros myös itse näyttelyyn, mutta tällä kertaa oli tarkoitus perehtyä kokonaisuuteen tarkemmin. Yhteistyössä Hämeenlinnan taidemuseon ja taidehistorian professori emerita Riitta Konttisen kanssa koottu näyttely kulkee 1870-luvun Helsingistä 1930-luvun Tammisaareen. Vuosikymmenten aikana liikutaan sekä Suomessa että Euroopassa. Helene Schjerfbeckiä, Ada Thiléniä, Helena Westermarckia ja Maria Wiikiä yhdisti elinikäinen ystävyys, intohimo ja rakkaus taiteeseen sekä se ettei kukaan heistä avioitunut. Kaikki olivat myös taustaltaan kotoisin ruotsinkielisestä sivistyneistöstä ja Schjerfbeckiä lukuun ottamatta hyvin toimeentulevista virkamieskodeista.
Näyttelyn alkupuolella taiteilijuuteen johdattelevat muun muassa elävän mallin piirustukset, mestarimaalausten kopiopiirrokset ja luonnokset. 1800-luvun sivistyneistön tyttöjen kasvatukseen kuului taiteiden opiskelua, mutta matka varsinaiseksi taiteilijaksi oli pitkä ja vaivalloinen. Taiteilijan ammatin ajateltiin olevan naisille arveluttava, sillä moraalisäännöt kielsivät heiltä esimerkiksi miesmallien anatomian piirtämisen. Kun anatomian osaaminen ontui, naiset eivät voineet maalata onnistuneesti haluttuja historiamaalauksia, joissa oli usein paljon ihmis(mies)hahmoja, ja joka genrenä oli lähes täysin miesten, kuten Albert Edelfeltin, hallinnassa. Mikäli naiset uskaltautuivat taiteilijan ammattiin, heidän oletettiin pitäytyvän naisellisten aiheiden, kuten asetelmien ja lapsimaalausten parissa.
Näyttelyssä on esillä mm. Maria Wiikin elävän mallin piirustuksia myös miesmalleista, mutta ne on piirretty Pariisin akatemiassa. Suomessa alastomien mallien piirtäminen ei ollut mahdollista varsinkaan naisille. Näissäkin tapauksissa miesten kriittiset paikat on verhottu kangaspaloilla ja esimerkiksi Schjerfbeck on rajannut oman miesmallinsa navan yläpuolelle.
 |
| Maria Wiik: Akatemiaharjoitelmia elävän mallin mukaan, n.1881-1882, hiili ja liitu. Ateneumin taidemuseon kokoelmat. |
Suuren näyttelysalin puolella näkymä pysäytti. Lattiasta kattoon ulottuvat mustavalkoiset harsokuvat toivat taiteilijatoverit takaisin tähän hetkeen. Usein tämänkaltaiset plagaatit toimivat vain mainoksina, mutta tässä tapauksessa ne herättivät taiteilijat eloon. 1880-luvulla miltei kaikki toverukset olivat iältään kolmenkympin hujakoilla, siis suunnilleen samanikäisiä kuin minä nyt. Sitä alkoi miettiä valokuvia katsellessa kuinka paljon elämä on muuttunut, kuinka paljon helpommaksi oman tiensä etsiminen on käynyt. Intohimo omaan alaan ja osaamiseen välittyi teoksista, halu oppia ja kehittyä. Samastuin tuohon tunteeseen ja huomasin kunnioittavani naisia aiempaa enemmän.
 |
| Helene Schjerfbeck: Espanjalainen, 1881, öljyväri. Ateneumin taidemuseo/Jalo Sihtolan kokoelma. |
Kaikki neljä naista suuntasivat taideoppiin Pariisiin. Ensin Maria Wiik vuonna 1875, jonka jälkeen yksitellen loputkin, viimeisenä Helene Schjerfbeck vuonna 1880. Pariisin akatemiavuosista kertova seinä oli hämmästyttävä. Teokset eivät olleet vain yksittäisiä tekijänsä tuotoksia vaan samalla historiallisia dokumentteja. Näyttelyssä oli sekä Schjerfbeckin että Westermarckin maalaus punahuivisesta espanjalaismiehestä. Vierekkäin ollessaan teokset paljastivat kummankin taiteilijan maalaustelineen sijainnin. Teoksia vertailemalla saattoi sijoittaa itsensä sekä Schjerfbeckiksi että Westermarckiksi espanjalaisen eteen. Akatemiatyöt olivat maalaustavaltaan keskenään niin samankaltaisia, että ilman nimilappujen lukemista en osannut erottaa taiteilijoita toisistaan.
 |
| Ylh. Ada Thilén: Bretagnelainen maalaistalo, 1884, öljyväri. Yksityiskokoelma. Alh. Helena Westermarck: Bretagnelainen maalaistalo, 1884, öljyväri. Yksityiskokoelma. |
Kesäisin akatemioissa ei ollut opetusta, joka osaltaan ajoi taiteilijoita maaseudulle. Bretagnen alue Ranskassa nousi taiteilijoiden suosioon 1800-luvun loppupuolella, josta kertovat myös yllä olevat Thilénin ja Westermarckin maalaukset. Samalla tavoin kuin akatemiassa maalatut espanjalaisen muotokuvat, Bretagnen maisemamaalauksissa voi nähdä taiteilijatovereiden suosineen yhdessä maalaamista. Ada Thilén ja Helena Westermarck ovat maalanneet maalaistaloa tismalleen samasta suunnasta. Ystävykset voi kuvitella seisomassa vierekkäin nurmella. Thilén on tyypilliseen tapaansa sijoittanut maisemaan pieniä ihmishahmoja, kun Westermarck on antanut luonnon olla hiljaisuudessa. Maalaukset muistuttivat näin itse taiteilijoiden olemassaolosta, kun teokset
heittivät katseen takaisin katsojan näkökulmaan, taiteilijan näkökulmaan, kun
useampi taiteilija oli maalannut samaa kohdetta. Mietin teoksia katsellessani, että Westermarck on antanut maisemalle hippusen dramaattisemman sävyn harmaalla taivaallaan, mutta sitten kuulin että Thilénin maalaus on konservoitu, jonka vuoksi taivas näyttää kirkkaammalta. Kenties konservoinnin jälkeen Westermarckinkin taivas olisi kirkkaampi? Näin sitä värimaailmat ohjaavat mielikuvia, vaikkei tiedä ovatko värit alkuperäisessä asussaan. Samaa kohdetta hieman eri suunnasta oli maalannut myös Maria Wiik.
 |
| Vas. ylh. Ada Thilén: Leikkivä poika, 1882, öljyväri. Turun taidemuseo. Vas. alh. Maria Wiik: Sisäkuva, 1880-luku, öljyväri. Taidekoti Kirpilä. Oikealla Ada Thilén: Kukka-asetelma, 1870-luku, öljyväri. Yksityiskokoelma. |
Näyttelyn hauska erikoisuus oli yllä näkyvä Ada Thilénin
Kukka-asetelma, jonka hän on maalannut varsinaisen maisemamaalauksen toiselle puolen. Onko kukkamaalaus jäänyt kesken siksi, että aihe on kyllästyttänyt vai siksi, että maalauspohjista on ollut pulaa ja maisemamaalaus on ollut aiheeltaan myyvempi?
Näyttelyn mainoskuvaksi nostettu Helena Westermarckin
Silittäjättäriä (tärkeä kysymys) on yksi näyttelyn mielenkiintoisimmista töistä. Paitsi että se on yksityisomistuksessa eikä siten jatkuvasti nähtävillä se osoittaa, ettei nuorten naisten ajatusmaailma ole juurikaan muuttunut 1880-luvun lopusta. Arkiaskareiden lomassa ystävien kanssa juoruillaan ja mietitään kuka poika on se kaikkein ihanin. Kuka nainen ei ole koskaan testannut rakkauden toimivuutta päivänkakkaralla kuten maalauksen tyttö;
tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää? Muistan yläasteaikoinani lähetelleeni tunneilla lappuja ystävien kesken, joissa puitiin välituntitapahtumia, puhelinsoittoja tai vaihdettuja katseita. Se oli jännittävää ja tunnerikasta aikaa! Samanlainen jännityksen tunne välittyy Westermarckin maalauksesta. Rakkautta testaava tyttö on keskittyneen ja huolestuneenkin oloinen, kun vieressä oleva punapää hymyilee odottaen lopputulosta. Varsinainen askare, silittäminen, on unohtunut "tärkeämmän kysymyksen" alle.
 |
| Helena Westermarck: Silittäjättäriä (tärkeä kysymys), 1883, öljyväri. Yksityiskokoelma. |
 |
| Helene Schjerfbeck: Miilunpolttaja, 1882, öljyväri. Helsingin taidemuseo/Aune ja Elias Laaksosen kokoelma. |
Monet näyttelyn teoksista kertovat naisten ja lasten arjesta. Näiden lisäsi kukka-asetelmat ja maisemamaalaukset olivat naisille turvallisia aiheta maalata. Helene Schjerfbeck oli taiteilijatovereista kuitenkin ainoa joka uhmasi paitsi aiheillaan myös maalaustavallaan ajan normeja. Hän tarttui miehisiin historia-aiheisiin ja muokkasi sivellintyöskentelyään modernistisempaan suuntaan. Myös Schjerfbeckin ystävien oli välillä vaikea ymmärtää hänen uutta kuvaustapaansa. Näyttelyssä ei ole esillä hänen myöhäistä tuotantoaan, sillä kokonaisuus keskittyy taiteilijatoveireiden yhteiseen aikaan.
Miilunpolttaja kuvaa hienosti työssään levähtävää miestä. Maalaus tuo aiheeltaan mieleen kymmenisen vuotta myöhemmin Eero Järnefeltin maalaaman
Kasken (1893), joka on dramaattisempi, mutta molemmat kuvaavat aikansa arkea. Mikä näyttelyn teoksista välittyy on se, että naiset ovat osanneet kuvata arkea vähäeleisemmin, mutta tunnelmaltaan yhtä voimakkaasti kuin miehet.
 |
| Maria Wiik: Saunavihdat, 1895, öljyväri. Yksityiskokoelma. |
Naiset ovat osanneet kuvata arjen pieniä hetkiä kauniisti ja moniulotteisesti. Hiljaisissa hetkissä on yllättävän monta sävyä ja tunnelmaa: kaunis, suojeleva, auttava, pelokas, uhkaava, surullinen, kujeileva, odottava. Maria Wiik kuvaa hetkeä, jossa vanha mies opettaa nuorelle tytölle saunavihtojen valmistusta. Tyttö näyttää tietävän mitä tekee, mutta mies katsoo vieressä ohjaavasti, piippu kädessään odottaen, milloin saa antaa lisäohjeita. Perinteet siirtyvät eteenpäin.
 |
| Ada Thilén: Rantamaisema, 1910-luku, pastelli. Yksityiskokoelma. |
Ada Thilénin varhaisissa töissä näkyy selvästi Düsseldorfin koulukunnan (romanttis-realitinen tyyli) ja ohjaajansa Hjalmar Munsterhjelmin (1840-1905) vaikutus. Myöhemmissä töissä näkyy mielenkiinto myös uusia taidesuuntia kohtaan ja itseäni miellyttivät eniten puhtaiden väripalettien impressionistisen utuiset kokonaisuudet.
 |
| Ada Thilén: Eteläsatamasta, noin 1902-1903, öljyväri. Yksityiskokoelma. |
Taiteilijatoverit kuvittaa onnistuneesti neljän ystävättären tien nuorista naisista itsenäisiksi taiteilijoiksi, jotka eivät kuitenkaan koskaan hylänneet ystävyyttään ristiriidoista ja erilaisista luonteenpiirteistä huolimatta. Teemat kulkevat opiskeluajoista maalausmatkoille Ranskaan ja Italiaan ja lopulta takaisin Suomeen. Italian matkoista kertovassa osuudessa viehättivät muun muassa Schjerfbeckin maisemamaalaukset, mutta taiteilijoiden kotimaan kuvaukset ja ihmiskertomukset vaikuttivat lopulta syvemmin. Ne kertovat myös meidän omasta historiastamme.
 |
| Helena Westermarck: Tinasotilailla leikkivä poika, noin 1891, öljyväri, yksityiskokoelma. |
Tilat on jaksotettu hyvin teemojen mukaan, joka helpottaa kokonaisuuden hahmottamista. Kiertosuunta oli välillä hieman hakusessa, sillä monella seinällä oli katseenvangitsijoita, jotka vetivät mukaansa ja irrottivat käsikirjoitetusta polusta. Polulta poikkeaminen ei kuitenkaan rikkonut tunnelmaa, sillä kokonaisuus on hallittu vuosikymmenten ja aiheiden (maisemat, naiset, lapset) myötä.
Näyttelyssä oli tuttuja teoksia, mutta se mikä oli ilahduttavaa, myös hämmästyttävän paljon yksityiskokoelmissa olevia teoksia. Etenkin Ada Thilénin teokset ovat tutustumisen arvoisia, sillä hänen teoksiaan on julkisissa kokoelmissa erittäin vähän. Näyttely on aiheuttanut positiivista kuhinaa niin savolaisissa kuin kauempaakin tulleissa, sillä syskuun lopussa avatussa näyttelyssä on viikossa vieraillut väkeä yhtä paljon kuin yleensä koko kuukauden aikana. Kävijät ovat osallistuneet innokkaasti myös näyttelyyn liittyviin opastuksiin ja
Taidevartteihin.
Vaikka näyttely kulki teemoittain ja esitteli ystävyyden aikana syntyneitä tuotoksia oli hienoa, että maalausten lisäksi itse taiteilijat ja heidän tarinansa kulkivat koko ajan siinä rinnalla. Taiteilijoita ei voinut unohtaa kun he katselivat kävijää suurina harsokuvina vierestä. Tämä teki näyttelykäynnistä uudenlaisen kokemuksen. Tottakai sitä tiedostaa näyttelyssä kuin näyttelyssä kenen teoksista on kysymys viimeistään sitten kun lukee teoslapun, mutta usein sitä kuitenkin siirtää tekijän lopulta taka-alalle, pois varsinaisen teoskokemuksen tieltä. Tekijällä ei ole väliä jos teos on vaikuttava. Tällä kertaa mietin kuitenkin jokaisen teoksen kohdalla taiteilijoiden persoonaa, heidän elämäänsä, ystävyyttään, kyseistä aikaa ja yhteiskunnallista asemaa, naiseutta ja sen tuomia vaikeuksia. Ei ollut teosta ilman kontekstia. Ja kuten avajasiltana totesin, olin niin pitkään ollut nykytaiteen silmälasit silmilläni, että paluu taiteen historiaan oli virkistävä elämys.
Taiteilijatoveruutta: Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik
Kuopion taidemuseossa 6. tammikuuta 2015 saakka.
Menneet Taidevartit näyttelyyn liittyen voi käydä katsomassa täältä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti