Rakkaus sen kaikissa sävyissä

"Nyt valssi soi ja kahden oomme maailmassa,

maailmassa mulle ainaiseks jäät.

Saan vihdoinkin häävalssiin rakkaimman johtaa,

nyt meillä on häät."

Kuljeskelin syyskuun puolivälissä Kuopion kulttuurihistoriallisen museon näyttelyn kulisseissa, mutta nyt tutustuin Nyt meillä on häät -näyttelyyn virallisesti. Näyttely on jakautunut Korttelimuseoon ja Kuopion museon alagalleriaan ja aloitin matkani Korttelimuseosta.

Korttelimuseon näyttelyt kertovat ajasta ennen häitä; kuinka suureen päivään valmistaudutaan, mitä odotuksia, toiveita ja kenties pelkoja siihen liittyy. Yksittäiset häistä kertovat esineet oli valjastettu osaksi pihaharakennusten ja eri aikakausien historiaa, mikä oli iloinen yllätys. Esimerkiksi päärakennus esitteli hääperinteitä 1800-luvun säätyläispiireissä. Avioitumisen ehtona pidettiin samaa elintasoa, johon nuoret olivat vanhempiensa luona tottuneet. Säätyläisnaiselle ikä oli myös tärkeä kriteeri, sillä yli 30-vuotiaana oli vaikea päästä avioon. Se mikä tuli itselleni järkytyksenä oli tieto, että yli 24-vuotiaan naisen tuli maksaa vanhan piian veroa! Vaikka 1800-luvulla rakkausavioliitot asetettiin ihanteeksi, rakkauden kuitenkin oletettiin toteutuvan tietyissä, sosiaalisesti hyväksyttävissä puitteissa. Rakkauden ajateltiin tässä tapauksessa olevan perheestä huolehtimista ja toisen kunnioittamista, eikä niinkään välttämättä romanttista rakkautta.

Parituvan kutojan asunnossa käsiteltiin seurustelua ja avioliittoon valmistautumista, kosintaa, kihlausta ja lahjoja. Kun sulhanen antoi morsiamelle morsiussilkin eli ison huivin, jota käytettiin sekä pää- että hartialiinana, tuli morsiamen ommella sulhaselle paita omatekoisesta kankaasta. Kapiot (petivaatteet, pyyheliinat, vaatteet ja muut kodin tekstiilit) olivat naisen perintö omasta kotitalostaan, johon naisella säilyi täysi omistusoikeus myös miehensä kuoleman jälkeen. Kapioiden määrä riippui morsiamen perheen varallisuudesta ja niiden saamiseksi oli tapana käydä ensimmäisen kuulutuspäivän jälkeen keruulla keräämässä lahjoja naapureilta ja sukulaisilta. Lahjat olivat tavallisesti pellavaa, viljaa, kangasta ja rahaa. Kapioiden valmistuksessa morsian sai osoittaa parhaimmat käsityötaitonsa. 

Kapioarkku, jonka valmisti morsiamelle usein tämän setä tai eno.

Vanhassa apteekkirakennuksessa käsiteltiin enteitä ja uskomuksia häistä ja avioliitosta. Tämä oli mielestäni Korttelimuseon paras näyttelyosuus. Lemmenloistujen ja symbolisten tapojen historiasta oli hauska lukea. Häät olivat (ja ovat tietyllä tavalla edelleen) siirtymärituaali, jossa morsian irrotettiin entisestä asemastaan tyttärenä ja siirrettiin uuteen asemaan aviovaimoksi ja miniäksi. Samalla morsian siirtyi omasta suvustaan miehen sukuun. Siirtymän aikana morsian oli vailla statusta ja oli siksi erityisen altis pahoille voimille. Tämän vuoksi morsian tarvitsi erilaisia suojelurituaaleja. Pahoja henkiä yritettiin mm. eksyttää ja välttää pahaa silmää.

Morsiussauna on osa vanhaa suomalais-karjalaista hääperinnettä ja saunotustavat ovat vaihdelleet ympäri maata. Saunotuksessa testattiin mm. morsiamen luonnetta ja näytettiin ettei avioliitto ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Morsian pestiin saunassa jauhoilla ja suolalla. Jauhot symboloivat vaurautta ja suolapesulla varmistettiin, ettei vanha suola jäänyt janottamaan. Saunassa käytetty vasta heitettiin saunan katolle ja sen varren suunnasta arvuuteltiin tulevan lapsen sukupuolta.  

Jauhoja ja suolaa morsiussaunotukseen.

1930-luvusta kertova rakennus tuntui kotoisalta, sillä täällä oli paljon esinemuistoja mummoloista. Kammariin oli asetettu 1930-luvun tyylinen morsiuspuku ja saman vuosikymmenen saketti. Täällä kerrottiin häävastaanotosta, morsiuspuvusta ja aikalaisten häämuistoista.

1930-luvun tyylinen morsiuspuku: omistaja Kuopion kaupunginteatteri; saketin on valmistanut vaatturi A. Kettunen Jyväskylässä 1930-luvulla. Paita, liivi ja solmio: Kuopion kaupunginteatteri.

Tämä haastattelupätkä sai herttaisuudessaan hymyilemään (ja sydämen sykkimään kotimurteelle):

 "-Missä sitä nyt tavattiin, tansseissa tietysti. (Jotenkin hyvin perisavolaista, että kysymyksiin vastataan kysymyksillä :D ) Rönössä työväentalolla käätiin. Ja Carlssonin yläkerrassa.

- No entä sitten? Mitenkä romanssi jatkui?

- No mitä siinä? Seurusteltiin. Ei se äet tainnu siitä Villestä niin tykätä, ties aeka paljo niistä sen kot'oloista. Vaikka ihan mukava se ol' sillo, Ville.

- Missä Ville sinua kosi?

Hymyä äänessä. Mietintää. -Tuolla sitä istuttiin Puijon rinteellä, mättäällä, ku se rupes puhumaan yhteen muuttamisesta ja omasta koista. Lupas, että oma mökkikii rakennettaa. Yhessä. Ol' se Ville männy isän luokse asiasta puhumaa ja isä ol' sanonu, että pie siitä Aenosta hyvä huol. Kirkon sakastissa meijät vihittiin. Sukulaeset ol' mukana. Minun sukulaeset. Eihän niitä Villellä ollu ku Martta ja se asu muualla. Sitte se tulj seuraavana kesänä käämään. Kahvitilaisuus ol' vihkimisen jäläkeen ja sitte vielä pyhänä käv vieraita. 

- Minkälaisia häälahjoja silloin annettiin?

- Ihan niitä tavallisia; patoja ja kattiloeta, astioita ja ruokaeluvälineitä. Isä osti meille kaeken välttämättömän. Paljo ostikii. Olivat just lopettaneet Aarnen kanssa isot työt niin ol' rahhooki väljemmin." 

Anna Wildrose: Ja niin nainen loi miehen omasta olkapäästään, 2014.

Vaihtuvien näyttelyiden rakennuksessa oli Anna Wildrosen aarreaitta. Paljon värejä, kimallusta ja runsaita yksityiskohtia kierrätysmateriaaleista. Näitä teoksia sai tutkia hetken jos toisenkin, sillä kokonaisuudet olivat monitulkintaisia.

Vihjeet kulkivat teosten nimissä. Ja niin nainen loi miehen omasta olkapäästään on vastine Raamatun tulkinnalle, jossa nainen luotiin miehen kylkiluusta. Minulle teos muistutti sanonnasta "Jokaisen menestyvän miehen takana on nainen", sillä naisen pään päällä seisoo kruunupäinen mies voitonlippu kädessään. Naiset ovat tukipylväitä, joiden ansiosta miehet voivat saavuttaa unelmansa, kun naiset pitävät perustukset pystyssä. Tässä on pieni negatiivinen kaiku, kun katsoo kuinka miesjoukko kiipeää naisen olkavartta pitkin huipulle. Toisaalta teoksen nainen on vahva kuin vuori ja levittäessään kätensä, miehet ropisisivat maahan kuin muurahaiset.

Anna Wildrose: yksityiskohta teoksesta Ja niin nainen loi miehen omasta olkapäästään.

Anna Wildrose: Sateenkaariperhe, 2009-2011.

Ensivilkaisulla Wildrosen teokset saattavat näyttää pelkältä kitschiltä, mutta pysähtyessä tarkastelemaan ja etsimään tarinoita teosten takaa huomaa, että ne ottavat voimakkaasti kantaa ja esittävät kipeitäkin asioita sekä avioliitosta että elämästä yleensä. Etenkin yllä oleva Sateenkaariperhe, tuntui näyttelyn teemaan liittyen erityisen tärkeältä. 

Kuopion museolle siirryttäessä teemat kääntyivät itse hääpäivään, morsiuspukuihin, juhlatunnelmaan ja häähumuun, mutta toisaalta näytettiin myös kolikon toinen puoli. Historialliset tietoiskut jatkoivat perinteiden välittämistä, jotka alkoivat käydä tutummiksi mitä lähemmäs nykypäivää saavuttiin.

Ensimmäinen näyttelysali otti kävijän vastaan 16-metrisellä catwalkilla, joka oli täynnä toinen toistaan kauniimpia hääpukuja 1800-luvun lopusta 2010-luvulle. Täällä olivat esillä mm. ne kaksi Janne Renvallin kyseistä näyttelyä varten suunnittelemaa hääpukua. 

Janne Renvall, 2014. Olkaimeton korsetilla tuettu puku. Miehustaosa on punottu tyllistä. Täyskellohelma on tylliminipoimutelmilla päällystetty. Keeppi on Saga ® suomensupia ja sulkia. Alushameessa on kaksi tyllikerrosta.

Yksityiskohta Janne Renvallin suunnittelemasta hääpuvusta.

Hääkengät vuodelta 2014.

Savossa häitä vietettiin tavallisesti syksyllä (syyskuun lopulta tammikuun loppuun) vielä 1800-luvulla. Ajankohta oli sopiva maatalousyhteisön vuodenaikoihin kuuluvien töiden vuoksi. Palvelusväki vietti häitään yleensä marraskuun tietämillä, satovuoden lopulla. Kesähäät alkoivat kuitenkin saavuttaa suosiota jo 1800-luvulla.   

Suomalaisiin häätapoihin omaksuttiin vaikutteita brittiläisistä häätavoista. Kun kirkkohäät yleistyivät 1900-luvun alkupuolella, alettiin Suomessakin noudattaa tapaa, jossa isä saattoi morsiamen alttarille. "Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua, jotain sinistä" -sanonta jatkui Britanniassa "ja hopeakolikko kenkääsi". Yllä olevassa kuvassa morsiamen oikean kengän sisäpohjaan on kiinnitetty kolikko muistutukseksi tuosta perinteestä.

Käsin tehdyt hääkengät vuodelta 1842.

Hääpuvun lisäksi päivän tärkein esine on ehdottomasti sormus. Vitriineissä oli esillä muitakin hääjuhlaan kuuluvia esineitä ja asusteita, mutta sormuksella on varmasti se voimakkain symbolinen merkitys. Sillä otetaan puoliso ikuisesti omaksi ja luvataan rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Näillä kyseisillä sormuksillä oli myös voimakas kulttuurihistoriallinen merkitys.

• Sormus nro 2: Sormus on vuosien 1939-1940 suuren kultakeräyksen tulosta. Sen on lahjoittanut keräykseen Hilkka Muukkonen Joensuusta. Sormuksen on valmistanut Jacob Herman Lundström, joka toimi Kuopiossa kultaseppänä vuosina 1799-1842.
• Sormus nro 3: Saara Lyytikäisen (11.7.1899-3.2.1940) vihkisormus. Kuopiolainen Saara Lyytikäinen kuoli 3.2.1940 tapahtuneessa pommituksessa Kuopion Piispanpuiston sirpalesuojassa. Sormuksen on valmistanut kultaseppä Pekka Happonen Kuopiossa. Saara Lyytikäinen oli naimisissa puuseppä Tatu Lyytikäisen kanssa. Sormuksessa on kaiverrukset: "Saara & Tatu 17/6 -23".
• Sormus nro 4: Minna Canthin kultainen vihkisormus, jonka sisäpuolelle on kaunokirjaimin kaiverrettu: "Ferdinand & Minna 17.9.1865". Sormuksen on valmistanut Carl Gustaf Lindeberg Kuopiossa 1865. Vihkisormuksessa on ollut kaksi kiveä.   

Katosta varisi häälahjaksi saatuja esineitä ja hyötytavaroita. Anna Wildrose.

Toisen näyttelysalin puolella jatkuivat Korttelimuseosta tutut Anna Wildrosen teokset. Täällä tunnelma oli kuitenkin toisenlainen. Ensimmäisen salin toiveikkuus, ilo, romantiikka ja loputon rakkaus vaihtuivat realismiin, vaikeuksiin, haasteisiin ja avioeroon. Vaikka kuinka toiselle luvataan, rakkaus ei aina ole ikuista.

Anna Wildrose: Kulkue, 2000-2014.

Wildrosen teos Kulkue, tiivisti mielestäni hienosti salin yleisteeman. 

"Paljon matkassasi kuljetat:

arvot, arvet, asenteet,

tavat, toiveet, tavarat,

pettymykset, pelot, unelmat,

vuosituhantiset perinteet."

Salin keskellä oli pöytiä eri aikakausilta, joiden kansiin oli kiinnitetty historiatietoa avioliiton haasteista ja kääntöpuolista. Naiselle asetetut odotukset, vaatimukset ja paineet, avioliittolain muutokset, rekisteröidyt parisuhteet, avioero, lesken oikeudet, perinnönjako, naimattoman naisen oikeudet ja naisasialiike ovat teemoja, joita ilman näyttely olisi jäänyt pinnalliseksi.

Anna Wildrose.

Olisi mielenkiintoista kuulla kuinka erilaiset ihmiset (miehet, naiset, lapset, eri kulttuurin edustajat) suhtautuvat Wildrosen rikkaisiin teoksiin. Pienistä elementeistä voi syntyä voimakkaita tunteita. Kuvissa näkyvä lintuhäkki on verhottu romanttisesti pitsillä ja sen sisälle on asetettu morsiuspari. Eri tavoin paria sijoittelemalla saa aikaan tunnelman muutoksia. Tällä kyseisellä sommitelmalla lapsi oli tullut sanomaan Wildroselle: "Minunkin vanhempani ovat eronneet."

Yksityiskohta Anna Wildrosen teoksesta.

Kuopion kulttuurihistoriallinen museo on tarttunut kaikkia naisia (ja miehiä) koskettavaan aiheeseen monisyisesti. Sen viattoman valkoisuuden, kermakakun ja romanttisuuden taustalla on paljon unohdettujakin asioita, jotka kaipaavat pölyjen pyyhkimistä. Tuntemukset liikkuivat ärsytyksestä ja suuttumuksesta iloon ja löytämisen riemuun, sillä näyttelyyn on piilotettu yllätyksiä. Vaikka en koskaan ole ollut mitenkään suuri avioliiton puolestapuhuja, tämä oli erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä näyttelykokonaisuus. Se sekä vahvisti että rikkoi ajatuksiani aiheesta. Näyttely väritti muistamalla ja muistuttamalla ihmisten kauneimman piirteen, rakkauden, sen kaikissa sävyissä.

Anna Wildrose: Viattomuus, 2009, kollaasi.

Nyt meillä on häät -näyttely Kuopion museossa ja Korttelimuseossa 28.2.2015 saakka.