Hyvän vastaanottamisesta

Hyvää suomalaisen työn päivää! Stereotyyppiset ajatukseni suomalaisesta työntekijästä ovat rehellisyys, periksiantamattomuus (sisu), reippaus ja määrätietoisuus. Kaikki mitä luvataan tehdä myös tapahtuvat. Ja hommat tehdään mahdollisimman hyvin itse. Avun vastaanottaminen tuntuu olevan suomalaisille haasteellista. Huomaan kuuluvani tähän samaan joukkoon. 

Nainen rakennustyössä poistamassa nauloja, 1975. Kuva: Kansan Arkisto, Rakennusliitto (KansA113990).

Olen nuoresta alkaen halunnut pärjätä itse, opetella asioita, jotta pärjään itse. Sinänsä ihan hieno ajatus, mutta tässä on vaara ylilyönteihin. Ihan kuin valmistautuisin pärjäämään yksin erämaassa. Kaikkea ei tarvitse osata itse ja kaikkea ei tarvitse tehdä yksin, vaikka osaisi.

Nainen sekoittamassa muurauslaastia, 1957. Kuva: Kansan Arkisto, Rakennusliitto (KansA111773).

Minulle ei ole ollut naisten ja miesten töitä, vaan töitä, joista suoriutuu kumpi vain, kun siihen annetaan mahdollisuus. Tai omassa tapauksessani: nainen suoriutuu tehtävistä siinä missä mieskin. Miehisinä pidettyjen käytännön asioiden opettelu on tuottanut sisäistä riemua. Käsissäni pysyy niin vasara, kirves, laastinsekoitin, jiirisaha kuin naulapyssy. Minulle ei ole ongelma nousta katolle irrottamaan sammalta tai nostaa/kantaa jotain raskasta. Esimerkkitapauksena kerrottakoon vuosien takainen muuttopäivä, kun kannoin yksin kolmannesta kerroksesta (ei hissiä) kaksi 190 senttistä kirjayllyä. Peräkärriin ensimmäistä hyllyä punnertaessani ohi käveli mies, joka kysyi "Tarvitsetko apua?"  Mitäpä luulette, mitä vastasin: En tarvitse kiitos, pärjään kyllä. Enkä varsinaisesti tarvinnutkaan apua, jaksoin kyllä kantaa hyllyt, mutta olisihan apu hieman nopeuttanut hommaa...

Yksityiskohta Tatsuya Ishidan sarjakuvasta "Here to pamper you". Kuva.

Iän myötä huomaan hieman pehmentyneeni ja kyseenalaistaneeni ajatuksiani. Miesten edessä "pärjäämättömyys" tuntuu edelleen vaikealta. Olen kuitenkin huomannut, että suhtautumiseni asioihin on enemmän kulttuurinen opittu näkökulma, jota vastaan taistelen kuin varsinainen ongelma. Pauliina Flang on kirjoittanut: "Suomalainen kulttuuriperintö kertoo vahvoista naisista, jotka sodassa ja sen jälkeisissä ajoissa hoitelivat maatilat, lapset ja sodasta traumatisoituneet miehensä." Yksikään kohtaamani ja apua tarjonnut mies ei ole vaikuttanut siltä, että ajattelisi etten pärjäisi, vaan tarjonnut vain vilpittömästi apua. Jota minun on vaikea vastaanottaa.

Tampereen Verkatehdas. Nainen sahaamassa tehtaan järjestämissä polttopuiden mottitalkoissa. Suuri osa talkoisiin osallistuneista oli naisia ja lapsia miesten ollessa rintamalla. Kuva: Harry Forelius, 1945. Työväenmuseo Werstas.

Tämä sama avun vastaanottamattomuus heijastuu suomalaisessa kulttuurisssa omien kokemusteni mukaan myös hyvän vastaanottamattomuuteen. Jos joku kehuu asuasi, hiuksiasi, kotiasi tai mitä tahansa, on helpompi vastata: "No älä nyt, vanha asu; Tämä on kirpparilta; En ole pessyt hiuksiani; Pitäisi käydä kampaajalla; En ole ehtinyt imuroida; Kamala sotku; Neliöt voisivat olla suuremmat....." Ja kaikilla näillä kommenteilla torjutaan sen toisen henkilön antama hyvä. Kun riittäisi vain yksi sana: Kiitos.

Minulle sanoi joku joskus vuosia sitten suoraan, että "On todella ärsyttävää, kun et vain voi ottaa kehuja vastaan!" Tämä oli hyvä herätys, jonka avulla olen tietoisesti opetellut olemaan vähättelemättä saamiani kivoja kommentteja. Epämukava tunne on vaihtunut vuosien myötä aitoon kiitollisuuteen ja iloon kommentteja kohtaan. Samalla olen rohkaistunut sanomaan kivoja asioita suoraan myös muille, jopa tuntemattomille. 

Jännittävin tilanne oli viimeisenä opiskeluvuonna yliopistossa, kun olin useampana aamuna kiinnittänyt huomiota itseäni ehkä +15 vuotta vanhempaan siivoojaan. Toivotimme aamuisin hyvät huomenet, ja tulin aina hyvälle tuulelle hänen hymystään ja tuikkivista silmistään. Mietin pitkään, että voinko sanoa asiasta hänelle ilman, että se vaikuttaa "jotenkin epäilyttävältä". Uskaltauduin lopulta avaamaan suuni, ja hän oli häkeltyneen iloinen ja kiitollinen. Keskustelimme pienen tovin siitä, voiko tuntemattomalle henkilölle mennä kommentoimaan noin vain, mutta tulimme molemmat siihen lopputulokseen, että positiivisia asioita pitäisi voida sanoa ääneen. Myös tuntemattomille.

Nainen kantaa pinoa marjalaatikkolautoja 30.7.1943, OTK:n Puu Oy, Hämeenlinna. Kuva: Työväenmuseo Werstas. Kuvaajana Eino Finne, Atte Hyvärinen tai Siviä Sievänen.

Jäin tällä viikolla itselleni jälleen kiinni vääristyneestä ajatusmallista. Soitin eräälle työntekijälle, että voisiko hän tulla kiinnittämään taulun seinälle, ja huomasin samalla miettineeni, että minä kyllä osaisin tehdä sen myös itse. Tarvitsenko todella hänen apuaan? Onneksi tajusin, että kyse ei ole siitä ettenkö minä osaisi tai pärjäisi vaan siitä, että mikä asia kuuluu kenenkin työnkuvaan. Minä tarvitsin taulun seinälle ja hänellä oli siihen tarvittavat työkalut. Loppujen lopuksi tarvitsimme toinen toisiamme, sillä suurikokoisen taulun nostamiseen tarvittiin kaksi.

Tämän tapahtuman jälkeen osasin vilpittömästi iloita saamastani avusta, kun täyttä rullakkoa kuljettaessani tuntematon työntekijä piti minulle ovea auki, ja toinen mies availi ovia, kun kuljetin painavaa kassia sairaalan läpi. Joten omia ajatuksiaan on välillä terveellistä punnita. Mikä on järkevää ja mikä ei. Ottaa apu ja kaikki hyvä vastaan silloin, kun sitä tarjotaan. Sillä annetaan hyvää mieltä myös avun tarjoajalle. Joten naisena on ihan ok antaa miehen nostaa matkalaukku junavaunun hattuhyllylle, vaikka sen pystyisi tekemään myös itse. Kaikki positiiviset huomionosoitukset arjessa tukevat hyvää ja sen leviämistä.

Kuinkas siellä? Osaatko ottaa apua ja kivoja kommentteja vastaan?