Ihmisen kuva

Akseli Gallen-Kallela: Talonpoikaiselämää, 1887, öljy kankaalle, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Fredrik Ahlstedt: Nuori äiti, 1894, öljy kankaalle, Fortumin Taidesäätiö. Viljo Savikurki: Sokerityttö, 1956, pronssi, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Verner Thomé: Poika rannalla, 1912, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Kuopion taidemuseossa on esillä Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen kanssa yhteistyössä tehty näyttely Ihmisen kuva: "Ihmisen kuvaaminen on ajaton aihe taiteessa. Näyttelyssä pääosassa on elämä ja arki työn parissa ja vapaa-ajan vietossa. Eri aikoina esiin nostetut ihmiskuvauksen näkökulmat ja kuvaustapojen muutokset kertovat yhteiskunnan ja ajattelutapojen muuttumisesta."

Mikä olisikaan mielenkiintoisempi aihe kuin ihmisenä oleminen? Näyttelyssä on esillä teoksia 1800-luvulta nykypäivään saakka. Teokset käsittelevät paitsi arkielämän kuvauksia myös mm. ihmisen suhdetta ympäristöön, seksuaalisuutta, vapaa-aikaa ja elämänkaarta.

Näyttely vilisee taidehistorian klassikkonimiä: Helene Schjerfbeck, Ellen Thesleff, Akseli Gallen-Kallela, Hugo Simberg, Venny Soldan-Brofeldt, Ferdinand von Wright, Vilho Sjöström... Näyttelytila on jaettu teemallisesti eri osioihin, mutta teoksia voi tulkita myös yksittäisinä otoksina elämästä.

Ellen Thesleff: Ihmisiä luonnossa, 1911, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Pekka Halonen: Kahvinkeittäjä, 1905, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Pekka Halonen: Kahvinkeittäjä, yksityiskohta, 1905, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Ensimmäisellä vierailukerralla katse hakeutui lempitaiteilijoihin: mm. värikylläisiin Ellen Thesleffin Ihmisiä luonnossa ja Verner Thomén Poika rannalla -maalauksiin. Pastelliväreihin ja niihin tuttuihin ja lennokkaisiin siveltimenvetoihin. Pekka Halosen Kahvinkeittäjä oli kuin hiljainen rakkaudenosoitus kuvan naiselle. Nainen on selin katsojaan, polvistuneena kallioiden välissä olevan nuotion äärelle. Värit ovat vaatimattomat, mutta tunnelma on kaunis. Kasvoja ei näy, vain askare, jota nainen tekee. Arjesta irrotettu hetki, ehkä vähän mitättömän oloinen, mutta juuri siksi niin lämpöinen. Ei aseteltu ja hymyilevä muotokuva. Tässäkin näkyi asussa upeasti siveltimen kulku kankaalla.

Olen aina viehättynyt kuvista, joissa henkilö on kuvattu niskapuolelta. Tähän sisältyy vahvasti ihastukseni käsien lisäksi niskaan, sillä ne ovat mielestäni ihmisen kauneimmat kohdat. Molemmat ovat teeskentelemättömiä. Niskapuolelta ihmisten tarkkailu on minulle samaan aikaan uteliasta ja viatonta. Siinä ei kohtaa toisen katsetta, ja henkilö asettuu tietäen tai tiedostamatta toiseen katseen alaiseksi.

Venny Soldan-Brofeldt: Pianon äärellä, 1889, öljy kankaalle. UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö.

"Maalaus maalauksessa". Venny Soldan-Brofeldt: Pianon äärellä, yksityiskohta,  1889, öljy kankaalle. UPM-Kymmenen Kulttuurisäätiö.

Kuolema ja sen käsittely on yksi taiteen kuvatuimmista aiheista. Näyttelyssä teemaan oli yhdistetty neljä teosta, jotka kuvasivat aihetta eri näkökulmista. Viggo Wallensköld kuvasi hautausmaata ja hautamuistomerkkejä, Hugo Simberg matkaa tuonpuoleiseen, Kimmo Schroderus rinnasti "27 vuotta taiteen alalla" kankaiseen luurankoon ja Helene Schjerfbeckin Hiljaisuus puhutteli katsojaa muistoina.

Hugo Simberg: Tuonelan portilla, 1898, öljy kankaalle. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Kimmo Schroderus: 27 vuotta taiteen alalla, 1989-2017, puuvillakangas, vanu, nahka, ruostumaton teräs, lasi, alumiini, valo. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Hugo Simberg: Tuonelan portilla, yksityiskohta, 1898, öljy kankaalle. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Hugo Simbergin kuolemaa käsittelevät kuvat ovat aina olleet lohdullisia. Niissä on luurankoja, mutta tunnelma ei ole pelottava, vaan osa elämää. Tuonelan portilla -maalauksessa luurankohahmot saattelevat vainaja tuonpuoleiseen. Mukana on vanhuksia, lapsia, perheitä, kaiken ikäisiä. Yksi luuranko kantaa sylissään ilmeisesti koiraa. Vainajat tuodaan aidan oikealle puolelle veneellä. Kuoleilla on vielä varjot mukanaan, mutta luurangot ovat varjottomia. Vasemmalla puolella veneeseen palaavat enää luuranko-hahmot.

Helene Schjerfbeck: Hiljaisuus, 1911, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Ihmettelin aluksi, miksi Schjerfbeckin Hiljaisuus oli teemoitettu kuolemaa kuvaavaan tilaan, mutta sitten ajattelin, että se sopii siihen. Näissä vanhoissa klassikkomaalauksissa on näyttelyissä usein itselleni se "ongelma", kun niitä näkee useita kertoja eri näyttelykokonaisuuksissa, teosten alkuperäisestä kerronnasta on vaikea päästä irti. 

Taidehistoriallisesti tiedetään, että Helene Schjerfbeck kuvasi Hiljaisuus -maalaukseen 16-vuotiaan hyvinkääläisen Anna  Vilhelmiina Lintumäen, joka työskenteli ompelijana. Maalaus on siis ompelijattaren muotokuva. Mikään ei kuitenkaan maalauksessa itsessään viittaa näihin tietoihin. Moni pystyy tulkitsemaan teosta pelkän visuaalisuuden kautta.

Jos unohdetaan teoksen taustatiedot ja keskitytään pelkkään kuvaan, huomio kiinnittyy katsekontaktin puuttumiseen. Malli ei katso katsojaa, vaikka on asettautunut kohtisuoraan, vaan on suunnannut katseensa alas tai sulkenut silmänsä kokonaan. Näin ollen voimme tulkita, että hänelle ympäröivällä maailmalla ei ole merkitystä; hän on "kääntänyt katseensa sisäänpäin". Tähän ajatukseen voisi viitata myös teosnimi Hiljaisuus. Hiljaisuuden ja pysähtyneisyyden rinnastaminen kuolemaan on luonnollista. Tässäkään tulkinnassa kuolemalla ei pelotella, vaan otetaan se vastaan sellaisena kuin se tulee ja näyttäytyy.

Helene Schjerfbeck: Hiljaisuus, yksityiskohta, 1911, öljy kankaalle. Taidesäätiö Merita.

Schjerfbeck oli sivellintyöskentelyssään mestarillinen. Hänellä oli taito luoda vahvuutta töihin yksittäisillä siveltimevedoilla. Hiljaisuus -teoksessa näkyy paikoin hiilikynän jälkiä ja maalin alta kuultaa vielä kankaan struktuuri. Pintaa ei ole maalattu tukkoon. Maalipinta näyttää puuterimaiselta.

Riikka Lenkkeri: Omakuva aamulla, 2018, öljy kankaalle, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. Joel Slotte: Toipilas, 2019, öljy kankaalle, Pro Artibus -säätiö. Reidar Särestöniemi: Lepäävä nainen, 1959, öljy kankaalle, OP Ryhmän Taidesäätiö.

Toisella näyttelykerralla kiinnitin huomioni uudempiin teoksiin. Mitä lähemmäs nykyaikaa taiteessa tullaan sitä mielenkiintoisempaa tulkinta itselleni on. Näin minua eivät kahlitse taidehistorian provenienssi ja etukäteen kirjoitetut tulkinnat, vaan minulla on vapaampi mieli kohdata teokset. "Saan tehdä mitä huvittaa."

Uudempi taide on myös rohkeammin rosoista, rumaakin, toisin kuin ne romantiikan aikakauden ihmisitulkinnat. Toki kipua, rosoa ja rumuutta on kuvattu länsimaisessa kuvataiteessa esimerkiksi Kristuksen kärsimyshistorian kuvauksissa. Nykytaide nostaa esille yksilöitä, heidän arkensa ja elämän yksityiskohtia. 

Tilatuissa muotokuvissa kohteet on pyritty aina kuvaamaan tavalla tai toisella edustavasti. Kuka sitä nyt haluaisi tilata itsestään muotokuvan, jossa näyttää rumalta? Muotokuvat ovat itselleni olleet taidehistoriassa se haasteellisin laji, sillä usein en tunnu pääsevän niissä pintaa syvemmälle. Ne ovat toteavia tulkintoja kohteestaan, vaikka taiteilija olisi onnistunutkin tallentamaan niihin mallin persoonan.

Taiteilijoiden omakuvissa taiteilijoilla itsellään on valta esittää itsensä juuri siten kuin haluavat. Tässäkin lajissa Helene Schjerfbeck oli mielestäni aikaansa edellä. Hän uskalsi kuvata itsensä vanhana, hauraana ja luisevana. Ja juuri siksi kyseiset muotokuvat ovat mielenkiintoisia.

Riikka Lenkkeri: Omakuva aamulla, yksityiskohta, 2018, öljy kankaalle, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö. 

Riikka Lenkkerin Omakuva aamulla pysäytti juuri samasta syystä. Hän ei ole kaunistellut itseään, vaan kuvannut aamun sairasvuoteen(?) hetken juuri sellaisena kuin se on. Ihmisestä tekevät mielenkiintoisen juuri ne pinnan alla piilevät säröt ja pienet, tavalliset hetket. Tieto siitä, että tuo toinen on ihan samanlainen inhimillinen ihminen kuin minäkin. Nykyinen ja valitettavan arkiseksi muuttunut siloteltu somemaailma ei ole todellisuutta. Usein ihmiset huomaavat, jos joku yrittää esittää jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Sen vuoksi maailma kaipaa herätyksiä todellisuuteen.

Elina Brotherus: Look intensely at somebody's hand, 2017, 1:34 min. Gösta Serlachiuksen taidesäätiö.

Samaa ajatusmaailmaa jatkoin Elina Brotheruksen videoteoksen äärellä. Nopeasti katsottuna teos näytti kahden maalauksen väliin asetettuna valokuvalta. Look intensely at somebody's hand -teoksessa henkilö on aluksi yksin, kunnes kuvaan ilmestyy käsi, jota henkilön katse alkaa nimensä mukaisesti seurata tiiviisti. Henkilö ei näe ympärillään muuta kuin käden. Käsi ohjaa hänen katsettaan ja sen myötä kehon liikkeitä.

Videoteoksen toteutus on yksinkertainen, mutta sanoma vahva. Henkilö tuntuu menettäneen itsenäisyytensä ja muuttuneen kuin ohjeita odottavaksi koiraksi. Joku näkymätön taho ohjailee henkilöä mielensä mukaan eikä kohde kyseenalaista toimintaa, vaan liikkuu sujuvasti mukana. Mukautuu käden liikkeisiin; vetää puoleensa ja väistää tarvittaessa. 

Sellaisia me ihmiset taidamme välillä olla: näkymättömästi ohjailtavissa. Tätäkin aihetta olen välillä pohtinut. Sitä huomaa rutinoituneensa johonkin tapaan toimia ilman, että edes kyseenalaistaa onko se hyvä vai huono asia. Sitten kun onnistuu pysähtymään, irrottautumaan hetkestä erilleen, osaa kenties ajatella asiaa toiminnan ulkopuolelta ja tarvittaessa muuttaa toimintaansa. Siihen meidät on varsinaisesti luotu: ajattelemaan itse.

Elina Brotheruksen teoksen äärellä tuli olo, että toisen ohjaileminen on väärin. Henkilö tuntui olevan aivan vietävissä. Huomasin pohtivani kosketuksen merkitystä. Jos teoksessa ohjaavan ja ohjattavan kädet olisivat koskettaneet toisiaan, liike olisi ollut vuorovaikutteinen. Toinen näyttäisi tietä, toinen seuraisi. Edestakaisin liikkeessä kummatkin olisivat ohjanneet vuoroin toisiaan. Välillä tuntuu hyvältä tarttua toisen käteen ja odottaa, että toinen näyttää tietä. Välillä on hyvä vetää toinen lähelle ja pitää kiinni. Välillä tarvitaan tilaa, jolloin kosketus voi katketa. Ihmisen on kuitenkin itse saatava päättää pitääkö kiinni vai irrottaako otteensa.

Ihmisen kuva on mukava sekoitus vanhaa ja uutta taidetta, niiden vuoropuhelua. Aihe on aina ajankohtainen ja luulen, että jokainen kävijä löytää näyttelystä omat suosikkinsa. 

Näyttely on esillä Kuopion taidemusoessa 8.5.2022 saakka.