Kuvan kevät

Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisterinäyttely Kuvan kevät esittelee 40:n valmistuvan taiteilijan teoksia. Näyttelyn teema on vapaa ja mukana on taiteilijoita neljältä opetusalueelta: kuvanveisto, maalaustaide, taidegrafiikka ja tila-aikataiteet.

Taidekoulujen, -yliopistojen ja -ammattikorkeakoulujen näyttelyt ovat mielenkiintoisia, sillä siellä pääsee mielestäni "puhtaimman" taiteen äärelle. Opiskelijat saavat ilmaista itseään rohkeasti ja vapaasti millä keinolla tahansa. Ammattiin jo valmistuneet taiteilijat ovat voimakkaammin ja aktiivisemmin yhteiskunnan paineiden alaisena: hakiessaan näyttelytiloja, näyttelyaikoja, apurahoja, myyntituloja. Tehdessään taiteen ohella töitä saadakseen näkyvyyttä ja tunnustusta taiteesta, mikä mahdollistaa tulot. Enkä tarkoita etteivätkö jo opiskelijat kamppailisi ihan samojen haasteiden kanssa, mutta koulutus antaa sosiaalista turvaa kehittää omaa osaamistaan, hioa ammattitaitoa hedelmällisessä ympäristössä.

Kuvan kevät näyttely levittäytyi Kuvataideakatemian Kuva/Tila -gallerian lisäksi muihin akatemian tiloihin. Nämä seuraavat teokset puhuttelivat itseäni eniten.

Kaisa Huotari: Reminiscense, 2022, öljy ja akryylikollaasi pellavalle; Enclosed, 2022, öljy puuvillalle, puu, metalli; Tablecloth, 2022, öljy ja akryyli puuvillalle.

Kaisa Huotarin (s. 1994, Jyväskylä) kekseliäästi rikotut maalauskankaat kiinnittivät huomion. Pellavakankaat näyttivät kuin valuvan kiilapuiden ulkopuolelle. Suurikokoisessa Enclosed teoksessa suikaloitu maalauskangas oli puolestaan punottu sermimäisten kiilapuiden keskelle. Teos härnää katsetta, sillä siitä erottuu maalauksen yksityiskohtia, mutta samalla katse katoaa tyhjiin kohtiin. Katsoo teoksen läpi. 

Kaisa Huotari: Enclosed, yksityiskohta, 2022, öljy puuvillalle, puu, metalli.

Huotari kertoo tekemisestään: 

"Maalaamisessa minua kiehtovat erityisesti sen fyysiset ja tilalliset ominaisuudet. Miten monella eri tapaa maalia, kangasta ja pohjan rakenteita voi muokata, miten niiden avulla voidaan rajata tiloja ja tuoda huomioita kohtiin, jotka muuten jäisivät herkästi näkymättömiksi. (---) Olen jo pitkään rikkonut työskentelyssäni perinteistä kuvapintaa. Tämä johtuu havaitsemista ja elämääni yleisesti hallitsevasta ominaisuudesta; muistan asioita ajoittain huonosti. Kuvat mielessäni sekoittuvat toisiin, limittyvät, enkä välttämättä tunnista enää alkuperäistä. Muisto hajoaa ja tulee näkyväksi uudelleen, erilaisena."

Kaisa Huotari: Tablecloth, 2022, öljy ja akryyli puuvillalle.

Jaakko Hukkanen: Un arrivo II, 2022, öljy ja mehiläisvaha kankaalle. Johanna Heikkilä: Amateur translator, 2022, risografia.

Johanna Heikkilä (s. 1986, Espoo) on pinonnut tilan lattialle sanomalehtipaperin kokoisen nipun kirjoitettua tekstiä. Teksti kuljettaa mukanaan Italiaan, Firenzeen. Jaakko Hukkasen (s. 1991, Helsinki) arkkitehtuurimaisemat Italiasta jatkavat hyvin Heikkilän luomaa tarinaa.

Johanna Heikkilä on kääntänyt vieraskielisen kirjan tekstin suomeksi: 

"Pitelen kirjaa, jonka sain lahjaksi eräältä ystävältäni jo vuosia sitten. Luen kirjaa itsekseni ääneen. Toistan ensimmäisen sivun sanoja niin monta kertaa, että opin lauseet ulkoa. Kirja on kirjoitettu kielellä, jota en osaa kovin hyvin. Nämä sanat eivät ole minun. Tämä etäisyys ja toistuminen muistuttavat minua läheisyyden mahdollisuudesta. Aloitan näiden sanojen kääntämisen omikseni."

Johanna Heikkilä: Amateur translator, yksityiskohta, 2022, risografia.

Heikkilän teos saa pohtimaan kääntäjän ammattia, sitä kuinka alkuperäiset sanat ovat jonkun muun, kunnes ne muuttuvat yhdellä tavalla kääntäjän sanoiksi. Hän vaikuttaa siihen, millä sanamuodoilla teksti ilmaistaan siten, että se kunnioittaa alkuperäisen lauseen sisältöä ja merkitystä mahdollisimman hyvin. 

Lukijana tulkisten vain Heikkilän kääntämää tekstiä. Minulla ei ole vertailukohtaa siihen, kuinka hyvin hän on alkuperäistä tekstiä tulkinnut. Teksti kertoo muun muassa kirjoittajan arkisista havainnoista italian kieltä ja Firenzessä kokemiaan näkymiä kohtaan. Teksti saa huomaamaan, että tulkitsen omaa arkea välillä samalla tavoin; kun malttaa pysähtyä. Pienistä tilanteista jää pysyvämpi muistijälki, eikä arki ole pelkkää suorittamista.

Johanna Heikkilä: Amateur translator, yksityiskohta, 2022, risografia.

Heikkilä kirjoittaa teoksessa: 

"(---) Olen saapunut yhdeksi viikoksi, nähdäkseni palatsit, ihaillakseni aukioita ja kirkkoja. Mutta aluksi suhteeni Italiaan on yhtä lailla auditiivinen kuin visuaalinen. Kaupunki humisee, vaikka siellä on vain muutamia autoja. Havaitsen yhden äänen, josta pidän ja jonka kuulen mihin tahansa menenkin; keskustelujen, lauseiden ja sanojen äänen. Aivan kuin koko kaupunki olisi teatteri, joka majoittaa hieman levotonta yleisöä, joka lörpöttelee ennen spektaakkelin alkua. (---)"

Tekisi mieli tehdä samanlaisia aistihavaintoja Kuopion torilta.

Xiao Zhiyu: Installing Allusions - Untitled (Curtain), yksityiskohta, 2022, kaksitoista käsin taivutettua alumiinilevyä.

Xiao Zhiyu: Installing Allusions - Untitled (Curtain), yksityiskohta, 2022, kaksitoista käsin taivutettua alumiinilevyä.

Valtavan kokoinen metalliverho kiiltelee tilan perällä. Xiao Zhiyu (s. 1995, Kiina) on taivutellut 12 alumiinilevyä käsin. Levyn toisella puolella leikitellään aidon ja kopion idealla, kun kirjahyllyn kirjoista osa paljastuu kopioiksi. Hyllyssä olevia kirjoja sai selailla, kun laittoi lopuksi esineet takaisin.

Xiao Zhiyu: Installing Allusions - Untitled (Bookshelf), 2022, öljymaalaus, rauta, kirjat.

Xiao Zhiyu: Installing Allusions - Untitled (Bookshelf), yksityiskohta, 2022, öljymaalaus, rauta, kirjat.

Zhiyu kertoo installaatiostaan:

"(---) Verhon muovautuvassa rakenteessa laskokset muodostavat jatkuvaa liikettä, ja ne voidaan myös poistaa liikkeen avulla. Arkistot ovat samanlaisia: hetkiä, jotka määrittyvät niiden sisältämien asioiden liikkeestä ja niiden välisistä suhteista. Kun arkistoon tuodaan uusia asioita, sen kategoriat jäsentyvät uudelleen ja niiden välille muodostuu uusia yhteyksiä. Tämä kokoelma näyttäytyy avoimena arkistona, jonne tallennetaan jatkuvasti uusia asioita samalla kun vanhoja poistetaan. (---)"

Installing Allusions -teoksessa alluusio-sana tarkoittaa viittausta (tai vihjausta) johonkin asiayhteyden ulkopuoliseen asiaan. Teosta (kuvallista, tekstuaalista) luetaan ikään kuin rivien välistä.

Installaatiossa pääsee kurkistamaan ja tulkitsemaan yhdenlaista, "henkilökohtaista", arkistoa. Kirjahyllyssä on mm. Larry Townsendin saksankielinen käännös teokselle "Sexual Adventures of Sherlock Holmes" (1971), historiateos "Painting 2.0 - Expression In the Information Age" (2015), joka esittelee taiteen sopeutumista ja muotoutumista osaksi informaatioteknologiaa 1960-luvulta alkaen. Charles Frazierin "Cold Mountain" (1997) sai ilmestyttyään Pulitzer-palkinnon. Teos kertoo Yhdysvaltojen sisällissodassa haavoittuneesta Inman -nimisestä sotilaasta, joka päättää lähteä paluumatkalle kotiin rakkaansa luo. Inmanin matka on eräänlainen muunnelma Odysseuksen kotiinpaluusta.

Xiao Zhiyu: Installing Allusions - Untitled (Table-case), yksityiskohta, 2022, öljymaalaus.

Arkisia asioita (mm. kasvomaski, lounaskuitti, maihinnousukortti) on "arkistoitu" maalauskankaalle, jota ei olekaan sijoitettu taulumaisesti seinälle, vaan pöytätasoksi.

Xiao Zhiyu: Installing Allusions - Untitled (Table-case), yksityiskohta, 2022, öljymaalaus.

Mikä on näkyvää, konkreettisesti kosketeltavaa ja aitoa, mikä vain näyttää siltä? Arkiset tapahtumat muuttuvat Zhiyun teoksessa muistoiksi, jotka ovat näkyviä, mutta eivät enää konkreettisia. Maalattu muisto bussissa istuneesta kanssamatkustajasta, josta näkyy vain korvan taakse sipaistut vaaleat hiukset ja hupputakki. Yksittäisiä kankaalle maalattuja kirjan sivuja, jotka tarinallistavat mielikuvia samalla tavoin kuin Johanna Heikkilän aiempi teos. Tekstit avaavat ikkunoita jonkun elämästä irrotettuihin hetkiin:

"(---) As I finally stepped out from the plane,  a sudden hit sunlight blinded me for a second. So I had to raise a hand forming some shadow above a squeezed eyes. Under a midday sun, the colour of my palm appeared almost tangerine, and under,  a view became slowly more recognisable in the passing of a few seconds. (---)"

Xiao Zhiyu: Installing Allusions - Untitled, 2022, öljymaalaus.

Yhden "kirjan sivusta" löytyy myös huomiomerkintöjä:

"(---) painting is that a painter works alone. This (---) from the world, but that the condition one (---) is imagined to be solitary. 

(---) the studio are not only what is observed (---) (-gether), but the artist's visual and, often (---) perience of it (how it is experienced). What (---) makes of the world so experienced is central (---) tal site, What I am invoking s not a person (---) every individual establishes a relationship w(---) tions of art is man, In the laboratory, by cel(---) ference of the human observer in an account (---) registered until modern times, and then with (---) to argue that the practice of painting was ahd(---) regard to the observer . The truth or this migh(---) enduring life."

Tältähän meidän jokaisen "arkisto" näyttää. Kotimme on täynnä yksityiskohtia, jonne tullessaan ulkopuolinen alkaisi luoda merkityksiä näkemästään ja tehdä tulkintoja siitä, millaisia ihmisiä olemme. Ajattelematta, että ne ovat vain viittauksia - alluusioita - siihen, mitä on todella tapahtunut. Millaisia elämämme ja kokemuksemme oikeasti ovat.

Laura Pakarinen: Tappa, treva, hitta / Piirto, 2022, animaatio, installaatio, 1:15 min loop.

Näyttelyn koskettavin kohtaaminen oli Laura Pakarisen (s. 1983, Helsinki) teoskokonaisuuden keskellä. Pakarisen työt jatkavat Zhiyun teosten ajatuksia muistoista, menneestä, tapahtuneesta ja tärkeiden (arkisten) hetkien tallentamisesta. 

Pienessä "polaroid-kuvassa" kulkee viivapiirroksena hevonen. Vieressä on aito polaroid, huonosti onnistunut kuva, josta tavoittaa ruohoa kumartumaan syövän hevosen juuri ja juuri. Pakarinen kertoo:

"Äidilläni oli lapsuudessa hevonen, jonka nimi oli Piirto. Hän muistaa tämän, vaikkei aina tunnista edes minua. Piirsin Piirron 82 kertaa. Piirsin, ja muisto muuttui kuvaksi ja kuva liikkeeksi."

Laura Pakarinen: Tappa, treva, hitta, 2022, monimediainen installaatio.

Pimeän tilan keskellä on diaprojektori, joka heijastaa seinälle tasaiseen tahtiin vanhoja valokuvia. Välillä seinä on pimeä, eikä projektorista heijastu kuvia. On vain tyhjää. Seinällä on vain Piirto-hevosen suurennettu polaroid.

Laura Pakarinen: Kaleidoskooppi, yksityiskohta, 2022, valoinstallaatio

Laura Pakarinen: Kaleidoskooppi, yksityiskohta, 2022, valoinstallaatio.

Kuvien heijastuessa projektorista seinälle, projektorin edessä pyörivä prisma levittää heijastuvat kuvat ympäri tilaa. Yksi kuva heijastuu suoraan seinälle, mutta sama kuva pyörii prisman ansiosta huoneen ympäri. Kuvat ikään kuin liukuvat seinällä, sumentuen ja kadoten.

Niin käy muistisairaalla muistoille. Pakarinen on tiivistänyt teokseensa koskettavalla tavalla läheisen ihmisen muistisairauden. Valokuviin on tallentunut mennyt, sellaiset asiat, joihin taiteilijan oma muisti ei elinvuosien vuoksi välttämättä kunnolla yllä, ja sellaiset asiat ja kokemukset, jotka muistisairaus on toiselta pyyhkinyt. Kaikki on kuitenkin tapahtunut ja kuvat todistavat sen olemassaolollaan.

Pakarinen kertoo:

"Fafa säilöi muistoja kamerallaan, silmäterällään. Hänen diakuvistaan tuli kaleidoskooppi, joka heijastaa minulle tutun, mutta tavoittamattoman maailman muodostaen taas kehän, jolle mennyt asettuu."

Laura Pakarinen: Kaleidoskooppi, yksityiskohta, 2022, valoinstallaatio.

"(---) Nuo animaatioiden yksinkertaiset liikkeet muistuttavat minua yrityksestä tavoittaa jokin muisto, joka alati pakenee meitä. Muistaessamme tuo muisto kuitenkin aina muuttuu. Kerromme sitä silti itsellemme ja muille, ettemme vain unohtaisi sitä ja siten itseämme.

Käteni liike piirtäessä, pohjustaessa, värejä sekoittaessa on myös muistia. Olenko toistanut jotain liikettä niin kauan, että toistain sitä puolen vuosisadan päästä, vaikka tarina Piirrosta onkin jo unohtunut?

Työskentelyni toistavat samoja teemoja kuin animaatiot, Polaroidit, 35mm:n filmit ja fafan diat: ajan kulumista, muistojen rakentumista sekä pysyvyyden ja katoavaisuuden keskeisintä suhdetta."

Vaikka näyttelyn teema on vapaa, monet taiteilijat ovat ilmaisseet, kuten maalaustaiteen lehtori Harri Monni kirjoittaa Kuvan kevät -julkaisussa: "erilaisia lähestymistapoja muuttuvaan maailmaan, eli kieltä ja kuvia, jotka resonoivat niitä, mitä Gilles Deleuze kutsuu voimiksi ympäröivään maailmaan ja sisällämme. (---) Taiteella on mahdollisuus toimia peilinä, joka näyttää meille maailman - peilinä, jolla on mahdollisuus muuttaa näkemämme. (---) Siellä missä taide jatkaa olemassaoloaan, taide tekee vastarintaa ja asettaa vaihtoehtoja meihin kohdistuvalle uhalle. Taideteoksen äärellä kokemamme aistien herkistymisen kautta Giorgio Agambenia mukaellen keskitämme huomiomme taideteokseen sen edessä, teokseen joka pysäyttää ajan hetkeksi, kun meitä kehotetaan viipymään taideteoksen luona samalla, kun meille tarjotaan taiteen antama lahja."

Kuvan kevät -julkaisussa on vaikuttava puheenvuoro valmistuville opiskelijoille myös dekaani Hanna Johanssonilta:

"Vuoden 2022 Kuvan Kevään taiteilijat, te olette aloittaneet maisteriopintonne, kun koronaepidemia sulki yhteiskunnan. Te olette päättämässä opintonne, kun Ukrainassa käydään sotaa. Teidän opintojenne aika on kulkenut viruksesta väkivaltaan.

(---) [Jacques] Derridan mukaan kuitenkin humanistiset tieteet (ja taiteet), siis sellaiset yliopistolliset aineet, jotka aikaansaavat singulaarisia [yksilöllisiä, ainutkertaisia] teoksia (oeuvres), joissa saadaan jotakin tapahtumaan, ovat kaikkien ei-oikeutettujen voimien kriittistä vastavoimaa. Näillä aloilla on oikeus ja velvollisuus esittää kriittisiä näkemyksiä itsestään, ihmisenä olemisesta, historiasta, vallan keskittymisestä jne. Yliopiston tulisi olla siis paikka, jossa mikään käsite tai asia ei ole suojassa kysymyksiltä - ei edes demokratian, vieraanvaraisuuden tai anteeksiannon käsite. 'Tässä on se, mitä kutsun yliopistoksi ilman ehtoja; periaatteellinen oikeus sanoa kaikki, vaikkapa sitten fiktion tai kokeellisen ajattelun nimikkeellä, oikeus sanoa se julkisesti, julkaista se.' Toisin sanoen juuri yliopistossa - tai meidän tapauksessamme Kuvataideakatemiassa - on tehtävä niitä tekoja, teoksia, jotka saavat aikaan tapahtumia, jotka vievät meitä kohti tulevaisuuden demokratiaa, ehdotonta vieraanvaraisuutta ja anteeksiantamattoman anteeksiantoa."

Kuvataideakatemian Kuvan kevät -maisteriopiskelijoiden näyttely

on esillä 5.4.2022 saakka (Sornäisten rantatie 19).