Potilasnäkökulma

Kuopion yliopistollisen sairaalan päivystyksen tilat otettiin käyttöön peruskorjauksen jälkeen vuonna 2017. Tuolloin mietittiin myös potilasnäkökulmaa ja peruskorjausbudjettiin sisällytettiin kuvallisten alakattopaneelien painaminen.

Päivystyspoliklinikka

Näitä päivystyspoliklinikan alakattopaneeleita on silloin tällöin näkynyt somen kuvavirrassa ja niistä on kulkeutunut korviini hyvää palautetta. Tilanne, jolloin potilas ei voi tehdä muuta kuin olla sängyssä selällään, katossa olevat kuvat antavat edes hetkeksi muuta ajateltavaa. Kuvat ovat olleet potilaille mukava yllätys. Nämä tekstin kuvat on otettu päivystyksen tarkkailusalista, mutta kuvia on myös muualla. Kuvat on asemoitu siten, että jokaisessa verholla rajatussa osiossa on omat kuvansa.

Kattopaneelien kuvissa on käytetty avoimen lisenssin (CC BY 2.0) Kansallisgallerian Hugo Simbergin kuva-arkiston kuvia. Taidemaalari Hugo Simberg (1873-1917) oli myös innokas valokuvaaja. Viipurinlahden luoteisrannalla sijaitseva Niemenlautan sukukartano oli Simbergille tärkeä paikka. Hän vietti siellä lähes kaikki kesänsä. Simberg kuvasi mielellään omaa perhettään, Niemenlautan ympäristöä sekä siellä vierailevia ihmisiä. Päivystyspoliklinikan elämäniloiset valokuvat on kuvattu Niemenlautassa vuosina 1891-1917.

Naisten poliklinikka

Alakattopaneelien kuvittaminen on mielestäni erinomainen keino lisätä potilasviihtyvyyttä ja lieventää jännitystä. Tämän huomasi myös KYSin naisten poliklinikka. Heillä oli aiemmin teipattuna toimenpidehuoneen kattoon laminoitu maisemakuva, mutta he halusivat viimeistellymmän lopputuloksen. Henkilöstö valitsi vapaasti käytettävien kuvien kuvapankista kesäisen maisemakuvan, joka painettiin toimenpidesängyn yläpuolella oleviin alakattopaneeleihin.

Valmiiden kuvien käyttö on edullinen ja nopea ratkaisu saada tunnelmia tiloihin, joissa potilas on selällään. Alakattopaneeleihin on mahdollista toteuttaa myös personoituja ratkaisuja. Lasten ja nuorten osasto tilasi Kamala Luonto -taiteilijoilta muiden töiden ohessa toimenpidehuoneen kattoon revontulikuvituksen.

Olisi mukava kuulla, jos teillä lukijoilla on kokemusta sairaaloissa 

olevasta taiteesta ja viihtyisyydestä.

Hobispuut pääsivät käyttöön Lasten diabetespoliklinikalla

Kuopion yliopistollisen sairaalan Lasten diabetespoliklinikka tilasi kolmeen vastaanottohuoneeseen Hobispuiksi kutsut metallipuut. Hobispuilla visualisoidaan diabeetikkojen hoitotasapainoa. Jokaisella on puussa oma magneettilehti, jonka saa vaihtaa uudenväriseksi aina tietyn HbA1c-tavoitteen täytyttyä. ”Punainen kuvastaa haasteita ja vihreä hyvää hoitotasapainoa. Perhosen tai linnun saa laittaa, kun hoitotasapaino on erityisen hyvä tai pitkäaikaisverensokeritaso (HbA1C) on parantunut edellisestä käynnistä reilusti”, kertoo lastenendokrinologi Tanja Kuiri-Hänninen.

Hoitotasapainon visualisoinnin lisäksi Hobispuut antavat vertaistukea. Lapset huomaavat, ettei heidän hoitotasapainoa kuvaava punainen tai keltainen lehti ole ainoa tai lopullinen väri. Tilanteen kanssa ei olla yksin. Yhden kolmesta Hobispuusta lahjoitti KYSiin Varkauden Seudun Diabetesyhdistys.

Hobispuut on valmistanut mikkeliläinen Pauliina Rundgren HandiCrafts Oy. Emalipäällysteiset magneetit valmistetaan käsityönä Mikkelissä, pulverimaalatut mustat metallipuut Vaajakoskella Keski-Suomessa. Pauliina Rundgren kertoo, että Hobispuun idea syntyi Mikkelin keskussairaalan Lasten diabetespoliklinikalla työskentelevän henkilöstön keskuudessa. ”Oli ilo kehitellä heidän asiakkaidensa kanssa hoidon tilaa visualisoiva sekä vertaistukea antava apuväline”, Rundgren kuvailee.

KYSin ja Mikkelin keskussairaalan lisäksi Hobispuita on käytössä muun muassa Päijät-Hämeen keskussairaalassa sekä Lasten ja nuorten diabetesyksikössä Raumalla.

Väritetty totuus - Taiderikoksia Suomessa

Poliisimuseossa on mielenkiintoinen ja taidehistorioitsijalle tärkeä näyttely. Väritetty totuus esittelee keskeisiä Suomessa tehtyjä taiderikoksia. "Taiderikosnäyttely ei ole taidenäyttely, vaan se kertoo taiderikoksista ja niiden historiasta sekä poliisin ja taideasiantuntijoiden yhteistyössä tekemästä tutkinnasta. Samalla yleisö saa tietää esimerkiksi, miten väärennetyn työn voi erottaa aidosta tai mitkä ovat huijarimyyjien kikkoja taidekaupassa."

"1980-luvun taidebuumin aikana myös väärennöksiä myytiin Suomessa paljon. Esimerkiksi Pohjanmaalla muutamat huijarikauppiaat olivat tehtailleet kasoittain väärennettyjä Nikolai Lehdon töitä myyntiin."

"Albert Edelfeltin nimiin signeerattu Sibeliuksen muotokuva, johon on yritetty luoda provenienssi [alkuperä ja omistushistoria] tekaistulla omistuskirjoituksella. Väärennös liittyy 2000-luvun alussa paljastuneeseen taiderikostapaukseen. Jutussa väärennyksestä sekä törkeästä petoksesta tuomittu myyjä väitti ostaneensa tämän sekä useita muita teoksia Vermon raviradalta tuntemattomaksi jääneeltä mieheltä."

Salon taidemuseossa oli pari vuotta sitten näyttely, joka käsitteli taiteen alkuperään ja aitouteen liittyviä kysymyksiä. Väärennettyä taidetta koskeva osuus oli kuitenkin pieni, vaikka se kiinnosti minua eniten. Tämä Poliisimuseon näyttely on sen sijaan täynnä väärennöksiä. Esillä on yhteensä noin 250 taideväärennöstä, mutta niitä kuuluu Poliisimuseon kokoelmiin kaikkiaan lähes 1400 kappaletta. Pidin siitä, että museo irtaantuu vahvasti markkinoimasta näyttelyä taidenäyttelynä, sillä esillä olevat taulut ovat rikoksentekovälineitä, eivät taidetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Taideväärennöksen hallussapito ilman hyväksyttävää syytä on rangaistavaa rikoslain 33 luvun 4. pykälän mukaan. Hyväksyttävänä syynä väärennöksen hallussapitoon voidaan pitää esimerkiksi aikomusta luovuttaa väärennös viranomaisille.

Salon taidemuseon näyttelyssä oli esillä vierekkäin sekä aitoja että väärennettyjä tauluja. Tuolloin muistan ilahtuneeni, sillä tunnistin vierekkäin olleista teoksista väärennöksen lähes poikkeuksetta pelkästään katsomalla. Tämä on kuitenkin harhaanjohtavaa, sillä todellisuudessa tällaiseen suoraan vertailuun ei ole mahdollisuutta. Eiväthän huijarit esittele teoksiaan rinta rinnan aidon teoksen äärellä. Ennen tieteen ja tutkimuksen kehittymistä ei ollut juurikaan muuta vaihtoehtoa kuin teosten tarkastelu katsomalla. Taideasiantuntjoiden ammattitaitoa venytettiin äärimmilleen ja heitä käytettiin myös hyväksi, kun huijarit halusivat saada "aitoustodistuksia" maalauksille. Osa asiantuntijoista haksahti mukaan hämäräbisnekseen, osan nimeä käytettiin luvatta vääriin tarkoituksiin. Pelkästään ulkoisesti teosta tarkastelemalla ei koskaan voida saada sataprosenttisesti luotettavaa tutkimustulosta.

Materiaalitutkimusyksikön erikoistutkija Seppo Hornytzkyj kuvaa röngenlaitteella väripigmenttejä aidosta Kangsallisgallerian kokoelmiin kuuluvasta Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta verratakseen tuloksia väitettyyn Gallen-Kallelan maalaukseen. (Kuvakaappaus dokumentista Väritetty totuus - Kansallisgallerian aitoustutkimukset.)

Vasemmalla aito Akseli Gallen-Kallelan Järvimaisema -maalaus vuodelta 1901. Oikealla väärennetty Gallen-Kallela "Talvimaisema", 1906. Röntgenkuvaus paljastaa, että aidossa maalauksessa tietyt väripigmentit erottuvat muista väripigmenteistä hehkumalla voimakkaasti. Oikeanpuoleisessa maalauksessa mikään väripigmentti ei hehku muita voimakkaammin. Samalle aikakaudelle väitetyssä teoksessa tulisi tutkimuksen mukaan olla samoja pigmenttejä. (Kuvakaappaus dokumentista Väritetty totuus - Kansallisgallerian aitoustutkimukset.)

Tämän vuoksi yksittäisillä kirjallisilla aitoustodistuksilla ei ole nykyisin juuri mitään merkitystä. Niitä on helppo väärentää. Ainut aitoustodistus johon voi luottaa, on Poliisin ja taideasiantuntijoiden moniammatillisena yhteistyönä tehtävät tutkimukset. Väärennöksen todistamiseen tarvitaan taidehistorioitsijoita, konservaattoreita ja materiaalitutkijoita yhdistettynä mm. infrapuna- ja röntgenkuvaukseen. Kukaan ei lausu todistusta itsenäisesti, vaan jokainen kertoo oman tutkimusalueensa mukaisen tuloksen asiasta, joiden mukaan tehdään yhteenveto siitä, onko tutkittu teos aito vai väärennös.

Ferdinand von Wrightin "Taistelevat teeret", 1882, on väärennös. Von Wrightin maalauksia on harvoin myynnissä ja työt ovat hyvin haluttuja. Niihin liittyy myös iso väärennösriski. Tässä väärennöksessä taulun ikoninen nimi muuttui ja sekoittui toiseen työhön. Teeriä huurteisella rannalla ja Taistelevat metsot saivat taidepetoksessa nimen Taistelevat teeret.

Aito Ferdinand von Wrightin maalaus Teeriä huurteisella rannalla, 1898, kuuluu Kuopion taidemuseon kokoelmiin.

Väritetty totuus on ensimmäinen näkemäni näyttely, jossa kaikki teoksiin liittyvät väärennöskeinot on tuotu avoimesti esille. Mukana on muun muassa takavarikoituja väärennöstarkoitukseen käytettyjä välineitä, väärenettyjä aitoustodistuksia, haastatteluaineistoa, kuulustelupöytäkirjoja ja jopa nauhoitettu puhelu. Toivon, että näyttely herättää jokaisessa kävijässä terveen epäilyn taidekauppaa kohtaan. Turvallisinta on ostaa elossa olevien taiteilijoiden teoksia, jolloin voi tarvittaessa tarkastaa suoraan taiteilijalta itseltään onko hän kyseisen teoksen valmistanut. Hälytyskellojen tulisi soida viimeistään siinä vaiheessa, jos kuvittelet löytäneesi taidehistorian mestariteoksen "uskomattoman edullisesti". Se on yleensä niin uskomatonta, ettei se ole totta.

Taidepaperien valmistaja BFK Rives käytti vuodesta 1980 vesileimana ääretön-merkkiä. Dalin vedokset, joiden papereissa on tämä merkki, ovat väärennöksiä. Hinta oli 4600 euroa. Maailmalla tunnettu Dali-väärennös, joka kulkee nimillä Ilta Lligatin satamassa ja Le Grand Chevalier, on ollut kaupan myös Suomessa. Rembrantin grafiikkana myyty teos on taidekirjasta leikattu sivu, mikä liimattiin pahville ja kehystettiin. Hinta oli 64 000 euroa.

Taidetta liikkuu jatkuvasti valtavia määriä huutokauppataloissa ja niiden ulkopuolella. Ammatillisesti hoidetut huutokauppatalot pyrkivät selvittämään myymiensä teosten provenienssin, mutta netissä myytävien yksityishenkilöiden kauppaamat teokset ovat lähtökohtaisesti aina vaaravyöhykettä. Jos teoksen provenienssia eli alkuperää ja omistushistoriaa ei pystytä aukottomasti todistamaan, tulee ostajan olla varovainen. Aitouden todistamiseksi ei riitä se, että myyjä kertoo saaneensa teoksen perinnöksi ia "isoisän ostaneen teoksen suoraan taiteilijalta". Kun alkuperäiseen osto- ja myyntitapahtumaan ei ole enää omakohtaista kosketusta, todenmukaisuus hämärtyy. Väärennettyä taidetta liikuu Suomessa edelleen luvattoman paljon, joten voihan olla, että vaikka tämä edellä mainittu isoisä olisi ostanut maalauksen vilpittömin mielin, hän onkin tavalla tai toisella joutunut huijauksen kohteeksi. Tämän jälkeen perimätieto on enää suullista tietämystä.

Taiderikosten yleisin motivaattori on raha, jota etenkin arvotaiteen kaupassa liikkuu suuria summia. Väritetty totuus -näyttelyssä esitellään muun muassa Keskusrikospoliisin Operaatio FAKE. Suomen suurin taiderikostutkinta alkoi vuonna 2013. Syytteiden, vastaajien, asianomistajien ja tutkittujen teosten määrällä mitattuna FAKE on Euroopan laajimpia 2000-luvun taiderikoskokonaisuuksia. Myös kokonaisuuteen kuuluvilla rikoksilla tuotettu rikosvahinko oli huomattava, noin 20 miljoonaa euroa. Kallein Operaato FAKEssa paljastettu väärennös oli myyty huutokaupassa 2,2 miljoonalla eurolla. Näyttelyssä on esillä valtava pino paperia, kaikkiaan noin 30 000 sivua esitutkintamateriaalia, joka kyseiseen väärennöstutkintaan liittyy.

Tarinat ovat aina kiehtovia. Niillä myydään myös väärennettyä taidetta, kun teosten taustalle sepitetään valheellinen provenienssi. Näyttelyssä käy ilmi, kuinka röyhkeästi ja helposti hyväuskoisia ostajia huijataan, mutta myös se, kuinka taidokkaita huijarit voivat pahimmillaan olla. Keksityn provenienssin eteen voidaan nähdä paljonkin vaivaa, kuten Degas'n väärennösjuttu osoittaa:

Edgar Degas'n pastellityöksi väärennetty teos "Tanssijattaret", joka on yksi Degas'n tunnetuimmista ja halutuimmista aiheista taidemarkkinoilla. 

"Edgar Degas'n (1834-1917) nimiin signeerattu balettitanssijoita esittävä pastellityö myytiin Suomessa vuonna 2010. Siitä ja kolmesta muusta teoksesta ostaja maksoi käteisellä 165 000 euroa. Teoksen takana on kaksi saksalaista leimaa, ja sen myynnissä käytettiin tekaistua natsitarinaa. Materiaalitekniset tutkimukset osoittavat työn väärennökseksi. Toinen tuomituista oli salolainen kuvaamataidonopettaja, joka sepitti teokselle huiman provenienssin.

Sen mukaan Degas'n työn omisti aluksi hollantilainen paroni von Stimurn. Hän lahjoitti sen toisen maailmansodan aikana natsijohtaja Heimrich Himmlerin henkilääkärille Felix Kerstenille, joka puolestaan lahjoitti sen Himmlerin sihteerille Rudolf Brandtille. Häneltä se kulkeutui Himmlerin päämajasta Berliinin valtauksessa venäläisen sotilaan mukana Neuvostoliittoon. Opettaja kertoi ostaneensa työn Leningradista vuonna 1976 herra Leonid Rubinsteinilta, jonka tapasi siellä ravintolassa. Rubinstein oli taas perinyt työn isältään, joka oli tarinan Berliinin valtaukseen osallistunut sotilas. Toisessa tarinan versiossa mainitaan, että työn omistikin Neuvostoliiton marsalkka Georgi Zukov, joka myi sen Länsi-Eurooppaan.

Valeprovenienssin lähtökohta oli Felix Kerstenin muistelmat, jotka löytyivät kotietsinnässä opettajalta. Siitä kopioitiin tarinan lisäksi pastellityön natsileimat. Degas'n työn provenienssi on satua, ja myös Felix Kerstenin historia on kiistelty. Natsitarina oli huijarin kannalta erinomainen. Uhri tiesi ostavansa natsien ryöstämää taidetta. Jos se paljastuisikin väärennökseksi, ostaja tuskin ilmoittaisi asiasta poliisille."

Väärennettyjä Nikolai Lehdon maalauksia. Lehto (1905-1994) on yksi väärennetyimmistä kotimaisista taiteilijoista, joten olkaa varovaisia näitä "löytäessänne".

Koen, että oman ammatillisen taidehistorioitsijan taustani vuoksi osaan suhtautua taidemarkkinoilla varauksella tiettyihin hälytysmerkkeihin ja epäselvyyksiin. Olen kiinnostunut taideväärennöstutkimuksista, koska toivon, että väärennökset saataisiin haravoitua pois markkinoilta mahdollisimman tehokkaasti. Ne pilaavat rehelliset taidemarkkinat ja vääristävät niiden arvoa. Näyttelyssä oli paljon itselleni tuttuja keinoja ja esimerkkejä, jotka aiheeseen liittyvät, mutta väärentäjien taidokkuus pääsi silti yllättämään. 

Häikäilemättömimpinä pidän itse niitä tapauksia, joissa teknisesti äärimmäisen taitavat tekijät "hukkaavat lahjansa" väärennösten tehtailuun. Joillain tekijöillä on valokuvantarkka kuvamuisti, että he pystyvät toisintamaan näkemäänsä hämmästyttävän hyvin, tai sitten he ovat kopioineet samaa kuvaa niin usein, että se syntyy kuin itsestään. Väritetty totuus -näyttely esitteli muun muassa "Kohteliaan petosmiehen tarinan":

Kehyksissä väärentäjän kuulustelijalleen piirtämä teos. Taidekirjassa alkuperäinen ja aito Albert Edelfeltin akvarelli, joka on toiminut piirroksen "inspiraationa".

"Väärentäjä otettiin kuulusteluja varten kolmeksi päiväksi poliisin huostaan. Putkassa hän piirsi rikosylikonstaapeli Nokkoselle kiitokseksi taulun: Nokkoselle muistoksi opettavaisista hetkistä. Poliisi löysi sittemmin taidekirjasta lähes samanlaisen Albert Edelfeltin piirroksen. Mies lähetti kuulustelijalleen myös kutsun taidenäyttelynsä avajaisiin."

Aitoustodistusten, provenienssien, leimojen jne. väärentäminen oli minulle entuudestaan tuttua, mutta valokuvien väärentäminen pääsi myös yllättämään. Väärentäjät käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja, jotta saavat luotua tarinalleen uskottavuutta ja hämättyä ostajaa. Kuvamanipulaatiosta käytettiin esimerkkinä taiderikostapausta Saksasta:

Fernand Légerin väärennetty teos on nimeltään "Nature morte".

"Saksassa Berliinin poliisilla on taiderikoksia tutkiva erikoisosasto, Kunstdelikte, jota johtaa René Allonge. Yksikkö on yksi KRP:n tärkeimpiä kansainvälisiä yhteistyökumppaneita taiderikostutkinnoissa.

Allongen tutkimukset johtivat mm. vuonna 2010 väärentäjä Wolfgang Beltracchin paljastumiseen. Maailmanmaineeseen noussut Beltracchi väitti väärentäneensä 35 vuoden aikana satoja tunnettujen taiteilijoiden maalauksia. (---) René Allongen yksikkö jäljitti 58 Beltracchin väärennöstä. Joukossa oli myös Fernand Légerin nimiin tehty työ Nature morte, jota pariisilainen taidevälittäjä yritti myydä 5,8 miljoonalla eurolla. Työlle kehiteltiin kuvitteellinen provenienssi perustuen tunnettuun Alfred Flechtheimin kokoelmaan. Samoin kuin suomalaiset taidehuijarit, myös Beltracchi loi teoksilleen taustahistoriaa mm. kuvamanipulaatioilla. Lavastetussa kuvassa näkyy seinällä Légerin työ, pöydän ääressä istuu Beltracchin vaimo Helene vanhanaikaiseen asuun pukeutuneena."

Taideväärentäjä on istuttanut valokuvassa vaimonsa vanhanaikaiseen asuun pukeutuneena väärennetyn Fernand Légerin teoksen eteen.

Ivan Šiškinin nimettömäksi väitetty teos.

"Suomen historiallinen yhteys Venäjään loi pohjan sepittää väärennöksille uskottavat provenienssit. Maalarit Ivan Šiškin, Isak Levitan ja Nikolai Roerich liikkuivat Karjalan Kannaksen ja Laatokan maisemissa. (---) Venäläisen taiteen markkinakupla syntyi 2000-luvun alussa. (---) Venäjän uusrikkaat ostivat töitä, jotka kertoivat maan historiasta, kuvasivat sen luontoa tai kansan elämää. (---) Länsi-Euroopan huutokaupoissa, -gallerioissa ja muissa markkinapaikoissa on myynnissä paljon 1800-luvun maisematauluja kohtuuhintaan. Taidehistoriaa tunteva löytää niistä helposti työt, jotka muistuttavat tyyliltään venäläisten taiteilijoiden tuotantoa. Väärentäjä lisää tauluun kansallisia piirteitä ja signeeraa sen venäläisen mestarin nimiin. Tuhannen euron maalaus muuttu 'venäläistämisen' kautta 100 000 euron arvoiseksi. (---) Taideteoksen 'kansallistamisessa' on kyse rikoksesta, jossa taiteen asiantuntijuutta, teknistä taitoa ja rahaa käytetään suunnitelmallisesti väärennösten eli rikoksentekovälineiden valmistamiseen. Rikosoikeudellisesti kyse on törkeästä väärennyksestä."

Väärennetty Reidar Särestöniemen "Kaksi riekkoa".

Väärennettyyn Reidar Särestöniemen "Kaksi riekkoa" teokseen käytettyä materiaalia.

Väärennettyyn Reidar Särestöniemen "Kaksi riekkoa" teokseen käytettyä materiaalia.

Näyttelytila ei ole suuren suuri, mutta siitä huolimatta vietin näyttelyssä kaikkiaan puolitoista tuntia, jonka lisäksi katsoin 25 minuutin dokumentin Väritetty totuus - Kansallisgallerian aitoustutkimukset.  Koin näyttelyn äärimmäisen tärkeänä; että kävijä taiderikollisuuden mekanismeja tuntiessaan osaisi olla varuillaan. Samaan aikaan huomasin tuntevani lievää alakuloa. Kaikki näyttelytekstit luettuani, esimerkit ja todisteet nähtyäni oli tukahduttava olotila. Tässä näyttelyssä ja Poliisimuseon kokoelmissa on valitettavasti vain pintaraapaisu siitä, kuinka paljon väärennettyä taidetta liikkuu edelleen.

Paljon on toki tehty ja äärimmäisen hyvää yhteistyötä Poliisin ja taideasiantuntijoiden kesken, mutta paljon olisi vielä tehtävääkin. Tutkija Juha Vitikainen summaa Hervannan Sanomien haastattelussa, että "Moni ei tule ajatelleeksi, että merkittävää hyötyä tuottavassa taiderikollisuudessa kyseessä on usein valtava verkosto, johon kuuluu kauppiaiden lisäksi väärentäjiä, maahantuojia, omistushistoriaa luovia ihmisiä ja välittäjiä. Siksi tutkinta on usein valtava lumipalloefekti, kun rikoksia paljastuu lisää."

Väärennetty Eero Järnefelt: Kukkia ikkunalla, 1910.

"Taidepetosten lähtökohta on, ettei ostaja tunnista teosta väärennökseksi tai hän ei tiedä aidon työn käypää hintaa. (---) Tauluja vanhennetaan eri tavoin: Vanhat kehykset antavat uudelle työlle vakuuttavan ilmeen, kankaita ja papereita värjätään, sotketaan ja naarmutetaan, saunassa kuivataan tuore öljymaali. (---)

Vanha keino kaupata taidetta, ja väärennöksiä, on kiertää autolla ovelta ovelle. Kiertävä myyjä vie taidetta alueille, joissa sitä ei juuri ole saatavilla. Taitava kauppias luo uhriin luottamuksellisen suhteen ja selvittää, millaista taidetta hän haluaa. Luottamuksella erehdytetään uhri maksamaan isoa ylihintaa aidoistakin töistä. (---) Taiderikoksia tutkineen poliisin mukaan keskeisillä huijarikauppiailla ei ole taidealan koulutusta, ovat nk. itseoppineita. Mutta alalla menestyäkseen heillä on tietoa ja kiinnostusta taidemarkkinoista. Menestystä esitellään mielellään ulospäin, hienoista autoista, asunnoista ja ulkomaanmatkoista ei tingitä. Osa heistä on pitkän linjan ammattirikollisia."

Näyttelyssä on esillä KRP:n tutkijan sähköposti Poliisimuseolle 23.4.2019:

"Tässä autenttinen kotietsintävalokuva tammikuulta 2014. Se osoittaa, miltä näyttää erään pitkän aikaa alalla vaikuttaneen ja esitutkinnan mukaan yli 1 400 000 euron rikoshyödyn saaneen myyntimiehen auton peräluukku. Valitettavasti meillä ei ollut vielä tuolloin 2014 riittävästi voimaa, eikä näyttöä, puuttua kunnolla tämän kauppiaan toimintaan. (---) "

Taideväärennösten tehtailu perustuu markkinoihin: sitä väärennetään mikä menee kaupaksi. Väärennösten myynti on piilorikollisuutta, mikä ei tule ilmi, ellei poliisi sitä erikseen tutki. Suomessa ei ole erityistä taiderikollisuuteen erikoistunutta poliisin yksikköä. Tarvittaessa tutkinnasta vastaa muun muassa keskusrikospoliisi.

Poliisimuseo muistututtaa, että mikäli epäilet omistamasi teoksen alkuperää, voit viedä sen esimerkiksi tunnetun ja luotetun huutokauppakamarin arvioitavaksi ja kertoa epäilystäsi. Voit myös tiedustella Kansallisgalleriasta, onko heillä mahdollisuutta tutkia teosta. (Tosin minulla on sellainen mielikuva, että Kansallisgalleria on äärimmäisen työllistetty asian suhteen....) Ota tarvittaessa yhteyttä asuinpaikkasi poliisiin. Jos omistamasi taideteos on todettu väärennökseksi, luovuta se poliisille ja kerro samalla mistä tiedät sen olevan väärennös.

Kiitos Poliisimuseo! Tämä oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja opettava näyttelykokonaisuus.

Väritetty totuus - Taiderikoksia Suomessa -näyttely on esillä 16.12.2023 saakka.

Lähteet: Poliisimuseon näyttelytekstit ja Poliisimuseon Instagram-tili.

Kirppislöytöjä

Kirppiksillä on mielestäni parasta etsiä huonekaluja, mutta valitettavasti niille ei ole tarvetta, sillä valtaosa käytössä olevista huonekaluista on peritty ja täyttävät kodin jo kiitettävästi. Monen monta kertaa olen joutunut jättämään kivoja pöytiä, kaappeja ja hyllyjä ostamatta vain siksi, ettei niille olisi tilaa. Perityillä huonekaluilla on myös tunnearvoa, jonka vuoksi minun on todella vaikea luopua niistä vain hetkellisen sisustusinspiraation vuoksi.

Nyt sain jatkosijoitettua pitkäaikaislainaan kaksi olohuoneessa ollutta Parolan Rottingin nojatuolia siskolle, jolloin minulle avautui mahdollisuus etsiä "uusia" tuoleja. Rottinkituoleissa on hyvä istua (hyvä muotoilu ja leveys), mutta olen pidempään kaivannut kokonaan pehmeää nojatuolia.

Pehmeyden lisäksi asetin nojatuolille kriteeriksi muotoilun, joka sopii 50-luvun taloon. Olin haaveillut vaikka millaisista design-klassikoista ja niiden löytämisestä. Näitä Askon valmistamia Richard-nojatuoleja liikkuu melko paljon nettikirppiksillä. Nojatuolin malli on alun perin 1940-luvulta. Kävin koeistumassa nojatuolin myös Askon liikkeessä ja totesin, että muotoilu on kiva, istumatuntuma erinomainen ja korkea selkänoja plussaa.

Olin avoin muillekin kirppislöytövaihtoehdoille, mutta tämän parempaa löytöä en olisi voinut kuvitella. Richard-tuoleja on sen sadassa eri värissä, joten tämä vihertävänharmaa versio oli täydellinen löytö olohuoneen värimaailmaan. Nojatuolissa on lisäksi samanväriset puujalat kuin vieressä olevassa Pohjanmaan Kalusteen sohvassa. Ihan kuin olisivat samaa tuoteperhettä. Tuoli on juuri sellainen mitä nojatuolilta odotan: tapeeksi leveä ja syvä, että siinä mahtuu istumaan myös sivuittain, tukeva istuinosa ja hyvin muotoiltu selkänoja. Maksoin nojatuolista 70 euroa (uutena kyseinen Askon tuoli maksaa noin 1300 euroa).

Kuopion kaupunginkirjaston poistomyynnistä ostin musiikkia ja Anna Kortelaisen romaanin 1€/kpl. Pienten paikkakuntien kirpparit ovat hyviä aarreaittoja. Kuten aiemmasta postauksesta (Vapriikin satunäyttely) saatoitte huomata, rakastan vanhoja satuja. Nämä kaksi kirjaa löytyivät Suonenjoelta. Astrid Lindgrenin kirjasta maksoin euron ja Selma Lagerlöfin kirjasta kolme euroa. Kuopiosta tuskin koskaan löytää tällaisia klassikkokirjoja alle 10 eurolla.

Suonenjoelta löytyi myös tämä Kupittaan saven pieni seinälautanen. Minulla on pienehkö intohimo pieniin kasvikuvioisiin seinälautasiin. Kotoa löytyy useampia Esteri Tomulan kuvittamia seinälautasia. Minulla ei ole kuitenkaan tarvetta kerätä koko sarjaa, vaan ostan lautasia vain silloin jos kuva ja hinta miellyttävät. Tässä Kupittaan saven lautasessa miellyttivät värien lisäksi vahva kädenjälki. En ole vielä tulkinnut kääntöpuolen signeerauksia, kuka/ketkä mahtavat olla kyseessä.

Nämä löydöt toivat hyvää mieltä ja löytämisen riemua.

Olipa kerran

Kirjahyllystäni löytyy useampia satukirjoja, muun muassa John Bauerin, Elsa Beskowin, Tove Janssonin, Astrid Lindgrenin, Anni Swanin, Mauri Kunnaksen, Charles Kingsleyn ja Raul Roineen satuja. Niissä on nostalgista tunnelmaa ja maailma, johon on helppo heittäytyä. Tämän vuoksi halusin nähdä Vapriikin Olipa kerran, tarina satujen synnystä -näyttelyn.

Satuihin liittyy valtavasti kulttuuriperintöä, sillä ensimmäisiä satuja on kerrottu suullisina tarinoina tuhansien vuosien ajan. Suullisina tarinoina ne syntyivät, levisivät ja matkustivat ympäri maailmaa. Joitain satujen kirjoitettuja aihelmia tunnetaan jo antiikin ajalta. Suomessa tunnettuja ovat esimerkiksi Aisopoksen (noin 620-564 eaa) faabelit eli eläintarinat, kuten kettu ja viinirypäleet. Suomessa tarina muotoutui ketuksi, joka ei ylettynyt pihlajanmarjoihin ja haukkui niitä happamiksi. Alun perin satuja ei ollut tarkoitettu lapsille. Ne siirtyivät eteenpäin mm. sotilaiden, kauppiaiden ja muiden kulkijoiden mukana. Tarinat sisälsivät väkivaltaa, julmuutta ja säädyttömyyttä, eivätkä ne aina päättyneet onnellisesti. Vasta satujen kirjallisten muunnosten myötä niistä tuli myös osa lastenkulttuuria.

Ihmesadut

Varsinaiseen näyttelyyn astutaan, kuinkas muutenkaan kuin kulkemalla kirjahyllyn salaoven läpi. Näyttely kuljettaa taikaesineiden torille, jossa kerrotaan muun muassa taikalampusta, taikavirsuista ja -myllystä. Huone on täynnä itämaisia mattoja, jossa basaarimyyjä esittelee esineitään ja seinältä voi lukea erilaisista taikaesineistä. Taikaesineet kuuluvat osaksi ihmesatuja. Näissä saduissa sankari joutuu koetukseen ja tarvitsee avukseen ihmeitä tekevän taikaesineen.

Eläinsadut

Ihmesatujen tapaan myös eläinsadut kertovat usein ihmisistä. Eläimet käyttäytyvät ihmisten tavoin ja osaavat puhua. Eläinsatuja pidetään maailman vanhimpina satuina ja niiden juonet ovat samankaltaisia  eri puolilla maailmaa. Niissä kuitenkin kerrotaan aina kullekin kulttuurille tärkeistä eläimistä. Suomalaisissa saduissa suosituimpia eläimiä ovat muun muassa kettu, karhu, jänis, kissa ja koira.

Tunnetuimmat sadut

Näyttely herätti huomaamaan kuinka ohutta oma satuhistoriatietämykseni on ollut. Tiesin, että Disney on toisintanut vanhoja satuja ja tehnyt niistä uudelleen suosittuja, mutta en tiennyt kuinka vanhoja alkuperäiset sadut todellisuudessa ovat. 

Varhaisimmat nykyaikaan asti säilyneet tunnistettavat versiot satuperinteen ihmesaduista ovat 1500-luvulta. Esimerkiksi Saapasjalkakissan ensimmäisen kirjoitetun version keräsi vuonna 1550 venetsialainen satujen kerääjä Giovanni Francesco Straparola. Hänen kertomuksiaan kirjoittivat myöhemmin uudelleen esimerkiksi Grimmin veljekset 1800-luvulla.

1700-luku oli satujen kulta-aikaa Keski-Euroopassa, etenkin Ranskassa, jossa levisi romanttinen satukirjallisuus ja satukertomisen salonki-illat. Vuonna 1756 ilmestyi nykyisin tunnetuin versio sadusta Kaunotar ja hirviö. Sen kirjoitti ranskalainen kotiopettajatar Madame de Beaumont.

1800-luvulla alkoi laajamittainen satujen kerääminen Keski-Euroopassa samaan aikaan, kun ensimmäisiä suomalaisia kirjoitettuja satuja julkaistiin. Kirjailijat kirjoittivat edelleen satuja kansantarinoiden pohjalta, mutta heidän oma työnjälkensä alkoi korostua kertomuksissa. Joskus näitä tarinoita kutsutaan myös taidesaduiksi. Elias Lönnrot aloitti satujen keräämisen Vienan Karjalasta 1833. Tanskalaisen Hans Christian Andersenin ensimmäinen taidesatukokoelma ilmestyi 1835-1837. Siinä olivat Peukalo-Liisa, Prinsessa ja herne, Pieni merenneito ja Keisarin uudet vaatteet. Zacharias Topeliuksen ensimmäinen satukokoelma Sagor I ilmestyi 1847. Hänen satujensa inspiraation lähteenä olivat H.C. Andersenin sadut.

Zacharias Topeliuksen Lukemisia lapsille -satukokoelma ilmestyi ruotsiksi vuosina 1865-1896 ja suomeksi vuodesta 1874 alken. 

1900-luvulla ilmestyi muun muassa Anni Swanin Satukokoelmat I-III vuosina 1901-1905. Ensimmäinen kansainvälinen satuluettelo Verzeichnis der Märchentypen ilmestyi 1910. Luettelon kirjoitti suomalainen kansanrunouden tutkija ja professori Antti Aarne.

2000-luvulle tultaessa sadut eivät enää pysyneet kirjankansien välissä, vaan nykysankarit seikkailevat televisiossa, elokuvissa, peleissä ja muualla mediassa.

Tarinankertojia 1950-1970-luvuilta.

Miten satu kerrotaan?

Tarinankertojia arvostettiin suuresti. Heidän kertomuksensa olivat sekä opettavaisia että viihdyttäviä. Usein joka kylällä ja yhteisöllä oli oma tarinankertojansa, jonka luo keräännyttiin kuuntelemaan satuja. Näitä tarinankertojia elää tänäkin päivänä. Minä ainakin tunnistan esimerkiksi työpaikalla ne henkilöt, joilla on ilmiömäinen muisti toistaa vitsejä, tarinoita ja tapahtumia. Satujen kohdalla kerrontatavat auttoivat sadunkertojaa muistamaan tarinat ja kertomaan ne jännittävällä tavalla eteenpäin. Kerrontatapoihin liittyviä paikallisia lainalaisuuksia tunnetaan monien maiden suullisesta perinteestä.

Tavallisin satutyyppi on hyljeksitty sankari, jota kertomuksen edetessä koetellaan. Hän kuitenkin selviytyy koettelemuksista tai saa apuvälineen, taikaesineen, jolla pääsee vaikeuksien yli. Sankari ratkaisee sadun keskeisen tehtävän.

Lapsille ja aikuisille

Ajattelin etukäteen, että näyttely olisi suunnattu enemmän lapsille, mutta yllätyin kuinka monipuolisesti aihepiiriä on käsitelty. Minusta oli mielenkiintoista lukea satujen kulttuurihistoriasta ja samalla nautin näyttelyn tunnelmasta. Hämäriä tiloja, peilitalomaisia käytäviä, jännittäviä yksityiskohtia, hienoja valoja. Yksi kivoimmista yksityiskohdista olivat valtavat sienet, joiden alla sai kuunnella erilaisia satuja mm. suomalaisia eläinsatuja ja saamelaisia satuja pohjoissaameksi.

Näyttelyn loppupuolella astutaan maanalaiseen maailmaan. Siellä käsitellään hyvän ja pahan teemoja, mytologista maanalaista valtakuntaa. Noita käkätti pahaenteisesti kallioseinämän takana. Tekstissä kysyttiin, "pystytykö huijaamaan noitaa?" Kyseessä oli viittaus Hannu ja Kerttu -satuun, jossa noita koettaa lihottaa Hannua syödäkseen hänet. Seinässä oli reikä, jonne olisi pitänyt laittaa sormi noidan arvioitavaksi. Miten jännittävältä tuo tilanne tuntui, vaikka järjellä tiesi, ettei mitään pahaa voisi tietenkään tapahtua. En uskaltanut laittaa sormeani aukkoon, kunnes huomasin luun kappaleen reiän vieressä. Sadussa Hannu huijaa noitaa tarjoamalla sormensa sijasta luunpalaa kosketeltavaksi, niin tein minäkin. Onnistuin huijaamaan noitaa.

Olipa kerran, tarina satujen synnystä -näyttely on Viron kansallismuseon tuottama näyttely, joka on muokattu suomalaiseen satuperinteeseen sopivaksi. Yhteistyöryhmään on kuulunut elokuvaohjaajia, folkloristeja, kirjallisuuden tutkijoita, animaattoreita ja kuvittajia. Näyttely on helposti lähestyttävä, elämyksellinen ja uskon, että näyttelystä lähdetään hyvillä mielin. Kokonaisuuden voi kiertää läpi kevyesti, jolloin vain katselee, kokeilee ja tutkii ympäristöään, osallistuu tehtäviin. Itse olin enemmän tiedonjanoinen ja kuvasin lähes kaikki näyttelytekstit, jotta saatoin palata niihin myös myöhemmin. Etenkin satuihin kätketyt merkitykset, opetukset ja symboliikka vetivät puoleensa.

Näyttelyn viimeisellä seinällä on painike, josta halukkaat saavat ladattua itselleen onnen kaavan. Minulle kone syötti kaavan, jonka mukaan: "Jos tuntuu siltä, että olet väärässä sadussa, kannattaa siirtyä seuraavaan."

Olipa kerran, tarina satujen synnystä on esillä Vapriikissa 10.3.2024 saakka.