Sodan värit

Kuva: Kirjailija/luutnantti Olavi Paavolainen Aunuksessa elokuussa 1942 oopperalaulaja Kim Borgin kuvaamana. SA-kuva.

Kesälomareissulla tuli vierailtua myös Lappeenrannan museoissa. Etelä-Karjalan museossa esillä oleva Sodan värit -näyttely yllätti ja hätkähdytti. Näyttely on osa Suomi100-juhlavuotta ja esittelee värivalokuvia talvi- ja jatkosodasta. Valokuvat ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, yksityiskokoelmien, Punaisen ristin ja Sotamuseon Puolustusvoimien SA-kuva-arkistoista. Sodan värit -näyttely pohjautuu Mikko Pekarin ja Kalevi Keskisen vuonna 2010 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan. 

Kuva: Onni Tossavainen / yksityiskokoelma. Venäläisten läpimurto Karjalan kannaksella. 17.6.1944 radiosta kuunnellaan uutisia suurhyökkäyksen etenemisestä. Tauno Borgman (vas.), alikersantti  Kalervo Kelo, kaksi tuntematonta, korpraali Erkki Tenovirta ja lääkärialikersantti Aarne Laiitinen.  

Kyseessä on siis aidoista sota-ajan värivalokuvista tehtyjä suurennoksia. Kuvat esittelevät sotavuosien elämän monia puolia. Talvisodan värivalokuvat löytyivät vasta vuosikymmeniä sodan päättymisen jälkeen ja niiden kuvaajaksi osoittautui ruotsalainen Punaisen ristin sotalääkäri Carl-Erik Groth. Värivalokuvat unohtuivat vuosikymmeniksi käytännön syystä: sanomalehdissä ja muussa tiedotuksessa painettiin tuolloin vain mustavalkoisia kuvia. 

Kuvat: Ylh. Erik Blomberg: Karjalainen tsasouna, ortodoksinen kyläkappeli. SA-kuva. Alh. Carl Rosenqvist: Henkilöauto Pidman proomusillalla itäisellä Syvärillä 2.9.1942. Pioneeripataljoona 13:n miehet olivat rakentaneet 225 m pitkän sillan, joka purettiin seuraavana vuonna kenttäsillan tieltä. SA-kuva.

Suomen historia vaikuttaa kuvien kautta lähes kokonaan mustavalkoiselta 1960-luvulle ja väritelevision tuloon saakka. Värillistä kinofilmiä kokeiltiin satunnaisesti jo 1930-luvulla, jonka amerikkalaiset ja saksalaiset olivat kehittäneet elokuvateollisuuden käyttöön. Jatkosodan aikana 1941-1944 suomalaiset saivat sattumalta saksalaisilta sotilailta käsiinsä värillistä kinofilmiä, joita parikymmentä sotakuvaajaa kokeili kamerassaan ensimmäistä kertaa. Kuvia otettiin sodan aikana noin sadan rullan verran (noin 3000 ruutua).

Kuva: Carl-Erik Groth. Vaikeimmin haavoittuneet siirrettiin Karjalan eturintaman kenttäsairaaloista Punaisen ristin sotasairaalaan Savonlinnan lyseolle.

Puolustusministeriössä työskennellyt Kalevi Keskinen löysi kuvien väridiat Puolustusvoimien kuva-arkiston kellarista 1960-luvulla. Värikuvia käytettiin silloin tällöin joissain kirjoissa, mutta vuonna 1992 julkaistu Hans Wagnerin värikuvateos Kesä 1939 antoi kimmokkeen Kalevi Keskisen ja Mikko Pekarin Sodan värit -teokselle.

Kuvat: Hans Lindh: Aunuksen kylät palavat. Karjalan armeija hyökkää kohti Petroskoita kesällä 1941. SA-kuva.

Tuntuu tyhmältä sanoa, mutta värivalokuvien näkeminen sodasta teki minulle historiasta enemmän totta. Onhan sitä tuhoa ja kuolemaa nähnyt Suomen historiasta vaikka kuinka paljon, mutta tässä näyttelyssä värilliset otokset todella pysäyttivät. Vaikka näyttelyssä ei varsinaisesti ole suoria kuvia sotatapahtumista, vaan ne on otettu rintamalla taistelujen välillä ja joukkojen siirtymisissä, tunnelma oli välittömästi samaistuttavampi. Kun on syntynyt värivalokuvien aikaan, osaa sijoittaa itsensä kuvien tilanteisiin ihan toisella tavalla kuin mustavalkoisiin kuviin. Esimerkiksi palavat talot Aunuksessa pysäyttivät, kun hirsiä nuolevat liekit hehkuivat punaisina. 

Kuvat: Antti Hämäläinen. Ylh. Venäläisiä sotavankeja, pohjoinen rintama 1942. Alh. Venäläinen sotavanki saa hoitoa ja "vaneria" (näkkileipää) Kiestingin rintamalla. SKS/KRA.

Kuva: Carl Rosenqvist: Taivas Laatokan yllä ja ilmavalvontalotta Ellen Kiuru. SA-kuva.

Koskettavimpia olivat kuvat hymyistä ja onnen hetkistä. Tavallisia miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia, joille annettiin tehtäväksi jakaa vastuu selviytymisestä. Jokainen teki sen minkä pystyi. Toiset selvisivät sodan läpi, toisilla matka jäi kesken. Liian usein unohtuu, että sellaista elämä on edelleen - jossain päin maailmaa.

Kuva: Antti Hämäläinen: "Kesken sotaa ehdittiin viettää häitäkin aivan rintaman välittömässä läheisyydessä. Sallan esikunnassa Moutikaisen lammen itäpuolisella harjanteella tykkien kumean jylinän säestämänä vihittiin 3.8.1941 vänrikki, rakennusmestari Pentti Antero Hakulinen Pyhäjärveltä ja konttoristi Sylvi Tyyne Kyllikki Silfver Kymistä. Vihkimässä sotilaspastori Olavi Halme." (teksti Antti Hämäläinen) SKS/KRA

Siinto Kuivalaisen kenttäpostikortteja sodan ajalta kihlatulleen, myöhemmin vaimolleen, Irjalle. Posti kulki leimalla: Kenttäpostia. Monet kentältä lähetetyt kortit ja kirjeet alkoivat sanoin: "Terveiset täältä jostakin". Siinto ja Irja Kuivalaisen perikunta.

Siinto ja Irja Kuivalasen perikunta.

Toivo Pessin vaimolleen Kaiholle kirjoittamia kirjeitä. Etelä-Karjalan museo.

Etelä-Karjalan museo oli tuonut näyttelyyn pieniä otoksia henkilökohtaisista elämistä. Sota-aikana kirjeiden ja korttien merkitys yli suuri. Niillä pidettiin yhteyttä rakkaisiin ja toivottiin, että yhteys säilyisi vaikeiden aikojen läpi. Toisilla se onnistui, mutta toisilla yhteys katkesi miesten kaatuessa rintamalla. Siinto ja Irja Kuivalaisen viestit toisilleen kuvaavat onnea ja helpotusta, sillä molemmat selvisivät. He saivat yhteisen elämän. Kaiho Pessin tarina sai surullisemman käänteen. 

"Kaiho Sanelma Korte syntyi 22.12.1920 Kaukolassa. Hän avioitui samana vuonna samalla paikkakunnalla 4.6.1914 syntyneen Toivo Johannes Pessin kanssa. Toivo Pessi lähetti rintamalta kymmeniä kirjeitä puolisolleen loppusyksystä 1939 aina tammikuuhun 1944 asti. Viimeisen kirjeen Toivo oli kirjoittanut Kaiholleen 19.1.1944 Lempaalassa - samana päivänä Toivo Pessi kuoli rintamalla.

Kaiho Pessi ei koskaan avioitunut uudelleen. Hän muutti 1952 Kanadaan, eläen elämäänsä siellä. Kaiho Pessi menehtyi Montrealissa 4.9.2001, 91-vuotiaana. Kaiho oli säilyttänyt koko elämänsä ajan puolisonsa kuvaa ja Toivolta saamiaan kirjeitä. Muistokehyksessä olevan Toivon kuvan taakse Kaiho on kirjoittanut:

'Rakkaudella ja kaipauksella tulen Sinua aina muistamaan läpi lopun elämääni tapahtukoon elämässäni mitä tahansa. Kiitos Rakas mieheni lyhyistä onnen hetkistä ja täyttymättömistä unelmistamme. Ikuisesti aina Kaihosi '." (Lähde: Etelä-Karjalan museo)  

Toivo ja Kaiho Pessi.

Sotilaat hyödynsivät taisteluista vapautunutta aikaa muun muassa erilaisten käsitöiden tekemiseen. Puhdetöinä valmistettiin esimerkiksi lampunjalkoja, valokuvakehyksiä, rasioita, sormuksia, erilaisia koristeita ja tarvikkeita. 

Kirpputoreilla näkee usein myynnissä puhdetöinä tehtyjä käsitöitä. Osa on äärettömän taidokkaita, ja nyt noita historiamme kipeinä hetkinä tehtyjä muistoja myydään pilkkahinnalla, arvottomina. 

Kuvat: Antti Hämäläinen: ylh. Lotta Tellervo Hämäläinen komennuksella Inkerissä 1943. SKS/KRA. alh.Jäähyväiset kotoiselle viljapellolle Spankovassa. Inkeriläissyntyinen Antti Hämäläinen valokuvasi kansansa joukkosiirron Suomeen pois Saksan sotaretken tieltä kesällä 1943. SKS/KRA.

Sodan värit -näyttely ei ole suuren suuri, mutta sitäkin vaikuttavampi. Valokuvat on valittu huolella, jotta jokaisen kuvan edessä todella pysähtyy katsomaan sen sisältöä. Minä olisin voinut kokea tuon saman, jos olisin syntynyt isovanhempieni vuosikymmenellä. Se historia ei ole kaukana, eikä sitä pitäisi koskaan unohtaa.

Kiitos Etelä-Karjalan museo koskettavasta näyttelystä!

Sodan värit - värivalokuvia talvi- ja jatkosodasta on esillä 

Lappeenrannassa 5.11.2017 saakka. 

Lottamuseo

*Yhteistyössä Suomen käsityön museo 

ja Lottamuseo

Suomen käsityön museon kesäretken matkakohteisiin kuului myös Syvärannan Lottamuseo Tuusulassa. Museota ylläpitää mikäs muukaan kuin Lotta Svärd Säätiö. Kaponieeri blogissa oltiin kierrelty tismalleen samoissa maisemissa toukokuun lopussa. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta kyseisessä museossa.

Lottien historiaa tallentava ja Suomen historiaan sidottua naisten vapaaehtoistyötä tutkiva museo sijaitsee kauniissa sinisessä rakennuksessa. Rakennus ei tosin ole alkuperäinen, sillä varsinainen 1890-luvun lopun huvila paloi vuonna 1947. Rakennuksessa sijaitsi Lotta Svärd -järjestön (ja Lottaopiston) lakkauttamisen jälkeen Suomen Naisten Huoltosäätiö (nimi vaihdettiin takaisin Lotta Svärd Säätiöksi vuonna 2004). Uusi rakennus rakennettiin vanhaa mukaillen vuonna 1996, kun siihen sijoitettiin museo.

Lotta Svärd -järjestön merkin (sininen hakaristi ja neljä heraldista ruusua) suunnitteli taidemaalari Eric Vasström ja se otettiin käyttöön vuonna 1921.

Historialliset museot saattavat olla vaikeita lähestyä, jos aihe ei ole jollain lailla tuttu tai läheinen. Keskittyminen herpaantuu nopeasti, etenkin jos tiedät, että vierailuun on varattu vain tietty aika. Yläkerrassa sijaitsevat näyttelytilat pitivät sisällään paljon tekstiä sekä seinillä, virtiineissä että kosketusnäytöillä. Aika ei millään antanut myöten tutustua museoon sillä intensiteetillä mitä se olisi ansainnut, sillä aihe tuntui läheiseltä. Keräsin näyttelystä kuitenkin paljon yksityiskohtatietoja, jotka olivat itselleni uusia.

Ensimmäisessä huoneessa Lotta Svärd -järjestön käsivarsinauhoihin kirjaillut vinoraidat mukailivat maakuntien värejä. S-kirjain viittasi suojeluskuntajärjestöön, sen tiesinkin, mutta sitä en tiennyt, että käsivarsinauhoja käytettiin juhlatilaisuuksissa. Ajattelin nauhan olleen yleisemmässä käytössä. Nämä ovat aina niitä museovierailujen kivoimpia hetkiä, kun saa bongata jotain joka liittyy kotiseutuun eli minuun. Oli aihe vieras tai tuttu, juuri tällainen linkittäminen kävijöiden henkilökohtaisiin tuntoihin toimii. Kuopio, Muuruvesi, Maaninka!

Itse asiassa yllätyin kuinka monipuolisesti lottatoimintaa esiteltiin ympäri maata. Ehkä ajattelin, että koska museo sijaitsee Tuusulassa, keskiössä olisi nimenomaan Tuusulan alue. Esineitä oli esillä mielestäni maltillisesti, mutta esimerkit oli valittu siten, että ne selittivät olemassaolollaan hyvin näyttelyn tarinallista jatkumoa. Vanhoista puhelimista sai kuunnella nappia painamalla henkilökohtaisia lottamuistoja ja -kokemuksia, ja niitä Savo-linkkejä löytyi useammastakin kohtaa. 

Lottalupauksesta kertova äänisuihkunurkkaus oli vaikuttava. Lupauksenantotilaisuus oli arvokas ja hyvin harjoiteltu tapahtuma, joka pyrittiin järjestämään kristillisen arvopohjan mukaan kirkossa:

"Minä [Maija Meikäläinen] lupaan kunnian sanallani, että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan Suojeluskuntaa sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata sekä noudatan toiminnassani Lotta Svärd -yhdistyksen sääntöjä." 

Polvistumalla kuvan ääreen pääsi itsekin osaksi lottalupausta, jonka sanat kuuluivat katosta. Lottalupaus ja suojeluskuntavala ilmensivät sisällöltään vuoden 1918 sodan voittaneen valkoisen Suomen perinnön kantamista.

Lotta Svärd -järjestön jaostonauhat.

Lottien jaostonauhatkin olivat itselleni uutta tietoa. Tiesin kyllä lottien eri toimialueista, mutta en tiennyt heillä olleen värikoodatut nauhat, jotka otettiin käyttöön vuonna 1937. Keltainen = muonitusjaosto, sininen = lääkintäjaosto, vihreä = keräys- ja kansliajaosto, harmaa nauha sinisin reunoin  = varustusjaosto. Vuonna 1941 jaostouudistuksen yhteydessä otettiin käyttöön lisäksi violetti nauha = toimisto- ja viestijaosto. Jaostonauha kiinnitettiin lottapuvun vasemman hihan kalvosimen yläreunaan.

Lotta-asuja ja puhelimmissa lottien tarinoita.

Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunta ryhtyi suunnittelemaan syksyllä 1921 yhtenäistä lottapukua, jota käyttäisivät kaikki järjestön jäsenet. Sitä ennen jäsenet käyttivät esimerkiksi oman seutunsa kansallispukua tai mustaa hametta ja valkoista paitaa. Lottapuvun tarkoitus oli lisätä sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja tasa-arvoa. Pukumalli hyväksyttiin vuonna 1922 ja se oli tarkasti määritelty. Harmaa puku valmistettiin puuvillasta tai villasta ja jokaisen helman pituus määrittyi 25cm maasta. Olennainen osa pukua olivat valkoinen irtokaulus (luulin että alla oli valkoinen paita!) ja kalvosimet. Lottapuku muistutti, että käyttäjä ei ollut vain yksilö, vaan hän edusti koko Suomea käsittävää naisjärjestöä.

Lottapuvun kaulukseen kiinnitettävä lottaneula oli henkilökohtainen ja juoksevalla numerolla varustettu. Lottaneulat valmistettiin aluksi hopeasta, mutta materiaalipulasta johtuen niitä valmistettiin myöhemmin erilaisista metalliseoksista. Lottaneulojen numeroluetteloita ei ole juuri säilynyt, eikä numeron perusteella voida selvittää lottaneulan alkuperäistä omistajaa.

Lottapuvusta tehty hame ja pusero.

Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin 23. marraskuuta 1944. Komennukselta palaavilla lotilla oli usein vain lottapuku, josta kotimatkalle poistettiin lottamerkit ja -tunnukset. Epävarman poliittisen tilanteen vuoksi monet lotat hävittivät tai piilottivat pukunsa. Sodan jälkeen lottapukuja myös muokattiin uusiksi asuiksi tai kankaat käytettiin mm. tyynyliinoiksi tai matonkuteiksi.

Näyttelyssä kerrottiin lottatoiminnan lakkauttamisen olleen monelle lotalle järkytys. Iisalmen piirin puheenjohtaja Tuulikki Malmivuorelle osoitetussa kirjeessä kerrotaan hänen ottaneen hetken vastaan tyynesti:

"Muistan hyvin marraskuun 23. päivän. Muistan sinut hyvin sellaisena kuin olit tuona päivänä 'sanoman tullessa'. Ihailin sinua sanomattomasti. Sanot vain tyynesti: 'Kyllä me sen kestämme.' Tiedän että samalla lailla kestät kaiken muun, ja toivon, että minäkin voisin niin kestää. Vaikka mielemme joskus masentuu, tärkeintä on, että sisimpämme kestää..".

Sen lottalupausnurkkauksen lisäksi yksi vaikuttavimmista elementeistä oli tämä näyttelyn lopussa ollut kuvaseinä. Ne mustavalkoisissa kuvissa nähdyt lotat tuntuvat joskus kaukaisilta ja ehkä hieman epätodellisiltakin, mutta kun vieressä on sama nainen vanhana, sitä alkaa oikeasti miettiä kaikkia vuosia tuossa välissä. Mitä niihin mahtuu, mitä naiset ovat nähneet, kokeneet, tunteneet, haistaneet ja kuulleet? Mille on naurettu ja mille itketty? Mistä on kerrottu jälkipolville ja mistä on vaiettu?

Museon pihalla seisoo Nina Sailon suunnittelema Lotta-patsas, jonka läheisyydessä sijaitsee myös museon pienempi rakennus, jossa esitellään kenttälotan elämää sota-aikana.

Kenttälotat toimivat sotatoimialueella muun muassa puhelinkeskusten hoitajina, puhelinpäivystäjinä, toimistolottina, kanttiinin hoitajina sekä lääkärien avustajina rintaman välittömässä läheisyydessä ja kenttäsairaaloissa. Näyttelyssä oli esillä myös ohjeistus lottien rankaisemisesta työpaikkarikkomuksia varten. Tässäpä muutama esimerkki:

Rikkomus: Lotta myöhästyy tahallisesti lomalta [paluulta].

Toimenpide: Omavaltaisesta loman pidentämisestä aiheutunut loma-aika merkitään lomakirjaan käytetyksi. Seuraava loma siirtyy jokaisesta myöhästymisvuorokaudesta 1 kuukauden eteenpäin. 

Rikkomus: Lotta esiintyy tyytymättömänä ja osoittaa mieltään, kun hänelle asiallisesti huomautetaan esim. työtä koskevista asioista.

Toimenpide: Ylimääräisiä työ- ja palvelusvuoroja tai siirto muualle.

Rikkomus: Lotta ei noudata puhelimen käytöstä annettuja määräyksiä. (Lörpöttelee asiattomasti toisiin yksiköihin. Hänelle henkilökohtaisesti tulevat soitot osoittavat, että hän on ilmaissut toimipaikkansa sijoituksen ja puhelinnumeron.)

Toimenpide: Nuhtelu tai muistutus, jos se ei auta, kielletään yksityispuhelut määräajaksi tai siirto sellaiseen paikkaan, jossa ei ole mahdollisuutta puhelimen väärinkäyttöön. Siirto vilkkaasta keskuksesta hiljaiseen.

Suoraan sanoen en pitänyt piharakennuksen nukkevalintoja lainkaan onnistuneina. Kauppojen mallinuket näyttivät kylmiltä ja ilmeettömiltä mannekiineiltä, joka on täydellisesti ristiriidassa sen mielikuvan kanssa joka minulla on lotista. Se näyttää tältä:

Olisin hyväksynyt vaikka päättömät nuket mieluummin kuin pelottavasti tuijottavat ja poseeraavat versiot. Vaikka yllä olevassa kuvassakin poseerataan, siinä kuitenkin hymyillään. Näistä ihmisistä välittyy lämpö ja inhimillisyys. En muista mummoni jaostoa (veikkaan oikean reunan esiliinan perusteella muonitusta) tai juuri mitään tarinoita, mutta lottaneula ja muistomitali ovat tallessa. Tämän kuvan ja niiden muistoesineiden vuoksi museo tuntui omalta. Oli jotain tarttumapintaa aiheeseen. Evakkomatkan ja muita kivikkoja kokenut nuori nainen halusi kaikesta huolimatta, tai kenties juuri siksi, auttaa myös muita. Ei siis tarvitse ajatella kovin kauas, että oma elämä tuntuu melkoisen helpolta elettävältä.

Muuten piharakennuksen näyttely havainnollisti onnistuneesti sitä, ettei kenttäolosuhteissa kaikki ollut mitenkään hienoa, sanan varsinaisessa merkityksessä. Esimerkiksi raakalaudasta, tai mistä milloinkin, kyhätyt kanttiinit ajoivat asiansa. 

Ne oikeanlaiset lotat tervehtivät museovieraita  myös päärakennuksen ikkunoista.

Museo sai kuvittelemaan omaa suhdetta lottiin. Olisinko itse pysynyt kuuliaisena? Olisinko lörpötellyt puhelimessa? Missä jaostossa olisin ollut? Olisinko pelännyt sodan keskellä vai sijoittunut rauhallisemmille seuduille? Mitä olisin kirjoittanut päiväkirjaani? Miltä sotakoneiden kuuleminen ja haavoittuneiden näkeminen olisi tuntunut? Turtuisiko siihen kaikkeen? Mistä saisi energiaa jaksaa seuraavaan päivään ja hymyillä toisille?

Kaatuneiden Evakuoimiskeskuksissa (KEK) toimineet lääkintälotat olivat varmasti äärimmäisen henkisen ja fyysisen jaksamisen rajamailla. He arkuttivat ruumiit, ompelivat arkkuvaatteet ja lähetettivät vainajat haudattaviksi kotikyliin. Jos pitäisi valita, olisin halunnut olla muonituksessa tai toimisto- ja viestijaostossa.

Aihe alkoi kiinnostaa ja mieleeni palasi Kuopion sotaveteraanimuseo, jossa en myöskään ole vielä koskaan käynyt. Pitänee lisätä listalle.

Lottamuseon kanttiinista saa keittolounasta ja kahvilatuotteita. Itse testasin kotitekoista minttu-suklaajäätelöä. Suklaajäätelön seassa oli ihan oikeita ja ihanan raikkaita mintunlehden hippuja. Muita makuja olivat terva-puolukka, kardemumma-kaneli ja vanhanajan vanilja. Vuoden 1937 jäätelöreseptin (ja jäätelöhistoriaa) voi napata mukaansa Ylen sivuilta, mutta kirjoitan reseptin vielä muistiin tännekin:

Perinnejäätelö Lottakanttiinin tapaan:

1 l kermaa

6 munankeltuaista

100g sokeria

2 tl vanilliinisokeria

Munankeltuaiset ja sokeri vatkataan (tiukaksi vaahdoksi). Kerma ja vanilliinisokeri lisätään ja seos kaadetaan jäätelöpurnukkaan. Jäädytetään pakastimessa (12 tuntia). 

Makuja  voi lisätä oman maun mukaan (esim. suklaa, ananas, kookos), mutta Lottakanttiinin Anja Lahti neuvoo "keittämään kasaan" nestemäiset aineet esim. hunajan tai sokerin kanssa.