Lottamuseo

*Yhteistyössä Suomen käsityön museo 

ja Lottamuseo

Suomen käsityön museon kesäretken matkakohteisiin kuului myös Syvärannan Lottamuseo Tuusulassa. Museota ylläpitää mikäs muukaan kuin Lotta Svärd Säätiö. Kaponieeri blogissa oltiin kierrelty tismalleen samoissa maisemissa toukokuun lopussa. Tämä oli itselleni ensimmäinen kerta kyseisessä museossa.

Lottien historiaa tallentava ja Suomen historiaan sidottua naisten vapaaehtoistyötä tutkiva museo sijaitsee kauniissa sinisessä rakennuksessa. Rakennus ei tosin ole alkuperäinen, sillä varsinainen 1890-luvun lopun huvila paloi vuonna 1947. Rakennuksessa sijaitsi Lotta Svärd -järjestön (ja Lottaopiston) lakkauttamisen jälkeen Suomen Naisten Huoltosäätiö (nimi vaihdettiin takaisin Lotta Svärd Säätiöksi vuonna 2004). Uusi rakennus rakennettiin vanhaa mukaillen vuonna 1996, kun siihen sijoitettiin museo.

Lotta Svärd -järjestön merkin (sininen hakaristi ja neljä heraldista ruusua) suunnitteli taidemaalari Eric Vasström ja se otettiin käyttöön vuonna 1921.

Historialliset museot saattavat olla vaikeita lähestyä, jos aihe ei ole jollain lailla tuttu tai läheinen. Keskittyminen herpaantuu nopeasti, etenkin jos tiedät, että vierailuun on varattu vain tietty aika. Yläkerrassa sijaitsevat näyttelytilat pitivät sisällään paljon tekstiä sekä seinillä, virtiineissä että kosketusnäytöillä. Aika ei millään antanut myöten tutustua museoon sillä intensiteetillä mitä se olisi ansainnut, sillä aihe tuntui läheiseltä. Keräsin näyttelystä kuitenkin paljon yksityiskohtatietoja, jotka olivat itselleni uusia.

Ensimmäisessä huoneessa Lotta Svärd -järjestön käsivarsinauhoihin kirjaillut vinoraidat mukailivat maakuntien värejä. S-kirjain viittasi suojeluskuntajärjestöön, sen tiesinkin, mutta sitä en tiennyt, että käsivarsinauhoja käytettiin juhlatilaisuuksissa. Ajattelin nauhan olleen yleisemmässä käytössä. Nämä ovat aina niitä museovierailujen kivoimpia hetkiä, kun saa bongata jotain joka liittyy kotiseutuun eli minuun. Oli aihe vieras tai tuttu, juuri tällainen linkittäminen kävijöiden henkilökohtaisiin tuntoihin toimii. Kuopio, Muuruvesi, Maaninka!

Itse asiassa yllätyin kuinka monipuolisesti lottatoimintaa esiteltiin ympäri maata. Ehkä ajattelin, että koska museo sijaitsee Tuusulassa, keskiössä olisi nimenomaan Tuusulan alue. Esineitä oli esillä mielestäni maltillisesti, mutta esimerkit oli valittu siten, että ne selittivät olemassaolollaan hyvin näyttelyn tarinallista jatkumoa. Vanhoista puhelimista sai kuunnella nappia painamalla henkilökohtaisia lottamuistoja ja -kokemuksia, ja niitä Savo-linkkejä löytyi useammastakin kohtaa. 

Lottalupauksesta kertova äänisuihkunurkkaus oli vaikuttava. Lupauksenantotilaisuus oli arvokas ja hyvin harjoiteltu tapahtuma, joka pyrittiin järjestämään kristillisen arvopohjan mukaan kirkossa:

"Minä [Maija Meikäläinen] lupaan kunnian sanallani, että rehellisesti ja omantunnontarkasti avustan Suojeluskuntaa sen puolustaessa uskontoa, kotia ja isänmaata sekä noudatan toiminnassani Lotta Svärd -yhdistyksen sääntöjä." 

Polvistumalla kuvan ääreen pääsi itsekin osaksi lottalupausta, jonka sanat kuuluivat katosta. Lottalupaus ja suojeluskuntavala ilmensivät sisällöltään vuoden 1918 sodan voittaneen valkoisen Suomen perinnön kantamista.

Lotta Svärd -järjestön jaostonauhat.

Lottien jaostonauhatkin olivat itselleni uutta tietoa. Tiesin kyllä lottien eri toimialueista, mutta en tiennyt heillä olleen värikoodatut nauhat, jotka otettiin käyttöön vuonna 1937. Keltainen = muonitusjaosto, sininen = lääkintäjaosto, vihreä = keräys- ja kansliajaosto, harmaa nauha sinisin reunoin  = varustusjaosto. Vuonna 1941 jaostouudistuksen yhteydessä otettiin käyttöön lisäksi violetti nauha = toimisto- ja viestijaosto. Jaostonauha kiinnitettiin lottapuvun vasemman hihan kalvosimen yläreunaan.

Lotta-asuja ja puhelimmissa lottien tarinoita.

Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunta ryhtyi suunnittelemaan syksyllä 1921 yhtenäistä lottapukua, jota käyttäisivät kaikki järjestön jäsenet. Sitä ennen jäsenet käyttivät esimerkiksi oman seutunsa kansallispukua tai mustaa hametta ja valkoista paitaa. Lottapuvun tarkoitus oli lisätä sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja tasa-arvoa. Pukumalli hyväksyttiin vuonna 1922 ja se oli tarkasti määritelty. Harmaa puku valmistettiin puuvillasta tai villasta ja jokaisen helman pituus määrittyi 25cm maasta. Olennainen osa pukua olivat valkoinen irtokaulus (luulin että alla oli valkoinen paita!) ja kalvosimet. Lottapuku muistutti, että käyttäjä ei ollut vain yksilö, vaan hän edusti koko Suomea käsittävää naisjärjestöä.

Lottapuvun kaulukseen kiinnitettävä lottaneula oli henkilökohtainen ja juoksevalla numerolla varustettu. Lottaneulat valmistettiin aluksi hopeasta, mutta materiaalipulasta johtuen niitä valmistettiin myöhemmin erilaisista metalliseoksista. Lottaneulojen numeroluetteloita ei ole juuri säilynyt, eikä numeron perusteella voida selvittää lottaneulan alkuperäistä omistajaa.

Lottapuvusta tehty hame ja pusero.

Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin 23. marraskuuta 1944. Komennukselta palaavilla lotilla oli usein vain lottapuku, josta kotimatkalle poistettiin lottamerkit ja -tunnukset. Epävarman poliittisen tilanteen vuoksi monet lotat hävittivät tai piilottivat pukunsa. Sodan jälkeen lottapukuja myös muokattiin uusiksi asuiksi tai kankaat käytettiin mm. tyynyliinoiksi tai matonkuteiksi.

Näyttelyssä kerrottiin lottatoiminnan lakkauttamisen olleen monelle lotalle järkytys. Iisalmen piirin puheenjohtaja Tuulikki Malmivuorelle osoitetussa kirjeessä kerrotaan hänen ottaneen hetken vastaan tyynesti:

"Muistan hyvin marraskuun 23. päivän. Muistan sinut hyvin sellaisena kuin olit tuona päivänä 'sanoman tullessa'. Ihailin sinua sanomattomasti. Sanot vain tyynesti: 'Kyllä me sen kestämme.' Tiedän että samalla lailla kestät kaiken muun, ja toivon, että minäkin voisin niin kestää. Vaikka mielemme joskus masentuu, tärkeintä on, että sisimpämme kestää..".

Sen lottalupausnurkkauksen lisäksi yksi vaikuttavimmista elementeistä oli tämä näyttelyn lopussa ollut kuvaseinä. Ne mustavalkoisissa kuvissa nähdyt lotat tuntuvat joskus kaukaisilta ja ehkä hieman epätodellisiltakin, mutta kun vieressä on sama nainen vanhana, sitä alkaa oikeasti miettiä kaikkia vuosia tuossa välissä. Mitä niihin mahtuu, mitä naiset ovat nähneet, kokeneet, tunteneet, haistaneet ja kuulleet? Mille on naurettu ja mille itketty? Mistä on kerrottu jälkipolville ja mistä on vaiettu?

Museon pihalla seisoo Nina Sailon suunnittelema Lotta-patsas, jonka läheisyydessä sijaitsee myös museon pienempi rakennus, jossa esitellään kenttälotan elämää sota-aikana.

Kenttälotat toimivat sotatoimialueella muun muassa puhelinkeskusten hoitajina, puhelinpäivystäjinä, toimistolottina, kanttiinin hoitajina sekä lääkärien avustajina rintaman välittömässä läheisyydessä ja kenttäsairaaloissa. Näyttelyssä oli esillä myös ohjeistus lottien rankaisemisesta työpaikkarikkomuksia varten. Tässäpä muutama esimerkki:

Rikkomus: Lotta myöhästyy tahallisesti lomalta [paluulta].

Toimenpide: Omavaltaisesta loman pidentämisestä aiheutunut loma-aika merkitään lomakirjaan käytetyksi. Seuraava loma siirtyy jokaisesta myöhästymisvuorokaudesta 1 kuukauden eteenpäin. 

Rikkomus: Lotta esiintyy tyytymättömänä ja osoittaa mieltään, kun hänelle asiallisesti huomautetaan esim. työtä koskevista asioista.

Toimenpide: Ylimääräisiä työ- ja palvelusvuoroja tai siirto muualle.

Rikkomus: Lotta ei noudata puhelimen käytöstä annettuja määräyksiä. (Lörpöttelee asiattomasti toisiin yksiköihin. Hänelle henkilökohtaisesti tulevat soitot osoittavat, että hän on ilmaissut toimipaikkansa sijoituksen ja puhelinnumeron.)

Toimenpide: Nuhtelu tai muistutus, jos se ei auta, kielletään yksityispuhelut määräajaksi tai siirto sellaiseen paikkaan, jossa ei ole mahdollisuutta puhelimen väärinkäyttöön. Siirto vilkkaasta keskuksesta hiljaiseen.

Suoraan sanoen en pitänyt piharakennuksen nukkevalintoja lainkaan onnistuneina. Kauppojen mallinuket näyttivät kylmiltä ja ilmeettömiltä mannekiineiltä, joka on täydellisesti ristiriidassa sen mielikuvan kanssa joka minulla on lotista. Se näyttää tältä:

Olisin hyväksynyt vaikka päättömät nuket mieluummin kuin pelottavasti tuijottavat ja poseeraavat versiot. Vaikka yllä olevassa kuvassakin poseerataan, siinä kuitenkin hymyillään. Näistä ihmisistä välittyy lämpö ja inhimillisyys. En muista mummoni jaostoa (veikkaan oikean reunan esiliinan perusteella muonitusta) tai juuri mitään tarinoita, mutta lottaneula ja muistomitali ovat tallessa. Tämän kuvan ja niiden muistoesineiden vuoksi museo tuntui omalta. Oli jotain tarttumapintaa aiheeseen. Evakkomatkan ja muita kivikkoja kokenut nuori nainen halusi kaikesta huolimatta, tai kenties juuri siksi, auttaa myös muita. Ei siis tarvitse ajatella kovin kauas, että oma elämä tuntuu melkoisen helpolta elettävältä.

Muuten piharakennuksen näyttely havainnollisti onnistuneesti sitä, ettei kenttäolosuhteissa kaikki ollut mitenkään hienoa, sanan varsinaisessa merkityksessä. Esimerkiksi raakalaudasta, tai mistä milloinkin, kyhätyt kanttiinit ajoivat asiansa. 

Ne oikeanlaiset lotat tervehtivät museovieraita  myös päärakennuksen ikkunoista.

Museo sai kuvittelemaan omaa suhdetta lottiin. Olisinko itse pysynyt kuuliaisena? Olisinko lörpötellyt puhelimessa? Missä jaostossa olisin ollut? Olisinko pelännyt sodan keskellä vai sijoittunut rauhallisemmille seuduille? Mitä olisin kirjoittanut päiväkirjaani? Miltä sotakoneiden kuuleminen ja haavoittuneiden näkeminen olisi tuntunut? Turtuisiko siihen kaikkeen? Mistä saisi energiaa jaksaa seuraavaan päivään ja hymyillä toisille?

Kaatuneiden Evakuoimiskeskuksissa (KEK) toimineet lääkintälotat olivat varmasti äärimmäisen henkisen ja fyysisen jaksamisen rajamailla. He arkuttivat ruumiit, ompelivat arkkuvaatteet ja lähetettivät vainajat haudattaviksi kotikyliin. Jos pitäisi valita, olisin halunnut olla muonituksessa tai toimisto- ja viestijaostossa.

Aihe alkoi kiinnostaa ja mieleeni palasi Kuopion sotaveteraanimuseo, jossa en myöskään ole vielä koskaan käynyt. Pitänee lisätä listalle.

Lottamuseon kanttiinista saa keittolounasta ja kahvilatuotteita. Itse testasin kotitekoista minttu-suklaajäätelöä. Suklaajäätelön seassa oli ihan oikeita ja ihanan raikkaita mintunlehden hippuja. Muita makuja olivat terva-puolukka, kardemumma-kaneli ja vanhanajan vanilja. Vuoden 1937 jäätelöreseptin (ja jäätelöhistoriaa) voi napata mukaansa Ylen sivuilta, mutta kirjoitan reseptin vielä muistiin tännekin:

Perinnejäätelö Lottakanttiinin tapaan:

1 l kermaa

6 munankeltuaista

100g sokeria

2 tl vanilliinisokeria

Munankeltuaiset ja sokeri vatkataan (tiukaksi vaahdoksi). Kerma ja vanilliinisokeri lisätään ja seos kaadetaan jäätelöpurnukkaan. Jäädytetään pakastimessa (12 tuntia). 

Makuja  voi lisätä oman maun mukaan (esim. suklaa, ananas, kookos), mutta Lottakanttiinin Anja Lahti neuvoo "keittämään kasaan" nestemäiset aineet esim. hunajan tai sokerin kanssa.