Dialogia todellisuuksien kanssa

Hannele Rosenbröijer: Todellisuuden illuusio (1,2,3), 2012-2014, öljyväri kankaalle.

Galleria Beckerissä on esillä Hannele Rosenbröijerin maalauksia. Taiteilija kertoo olevansa kiinnostunut mm. kvanttifysiikasta, jonka mukaan ihmisen omat ajatukset ja valinnat muovaavat sen todellisuuden, jonka jokainen uskoo todekseen, rinnakkaistodellisuuden. Maalaukset keskittyvät ihmisiin. Rosenbröijer on opiskellut mm. Firenzen Accademia di belle artissa, ja naturalistinen kuvaustapa välittyy myös näyttelyn teoksista, vaikka luonnonmukaisuutta on rikottu väreillä ja rinnakkaistodellisuusteemalla.

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Todellisuuden illuusio.

Ensivaikutelma oli hämmentynyt. Taidokkuus välittyi jo heti ovelta, mutta en osannut suoralta kädeltä ottaa teoksia omakseni. Todellisuuden illuusio teoksen kohdalla meni pieni hetki ennen kuin ymmärsin kokonaisuuden triptyykiksi, sillä ensimmäinen tutustumiskierros meni ilman teosluetteloa. Keskityin triptyykissä aluksi vain yhteen kuvaan kerrallaan. Katse hakeutui ensin oikean reunan bussissa istujiin. Bussin ikkunan perspektiivikallistuma aiheutti pientä fyysistä tasapainon horjumista, kun isokokoisen teoksen ääressä alkoi väkisin kallistaa päätään ja kehoaan oikealle. Kahdelle muulle galleriavieraalle aiheutui kuulema samanlainen tunnelma.

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Todellisuuden illuusio.

Kun sitten ymmärsin yhdistää teokset sarjaksi huomasin, että kolmessa teoksessa on myös kolme erilaista todellisuutta ja näkökulmaa. Ulkokuva Helsingin rautatientorilla esiintyvistä katusoittajista, todellisuutta ja mielikuvitusta yhdistävä keskuskuva ja bussin sisältä kuvattu katsehavainto, jossa korostuu aika (olettaen että seinällä oleva numerosarja osoittaa kellonaikaa). Rosenbröijer kertoo käyttävänsä valokuvia tekemisensä tukena ja tämä näkyi katusoittajien kohdalla. Haitarinsoittajan taustalla heilahtaneita käsiään ja tamburiinia soittaa nainen. Valokuva on pysäyttänyt liikkeen heilahdusmaiseksi ja Rosenbröijer on jättänyt tämän elementin maalaukseensa.

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Todellisuuden illuusio.

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Todellisuuden illuusio.

Keskimmäisen teoksen kohdalla alkoi hiipiä niitä "en tiedä pidänkö tästä" ajatuksia. Lähinnä tämä johtui yksityiskohdasta, jossa ommeltiin naisen vatsaa. En pidä neuloista tai haavoista ja tämän kuvan edessä alkoi tuntua sellaista pientä "vihlontaa" omissa polvissa. Olen liian hyvä visualisoimaan ja siirtämään muiden tuntemuksia omaan kroppaani.

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teosparista Huutajat (1,2).

Edellisestä teoksesta ei jäänyt sellainen tunne, että haluaisin muistella sitä vielä viikonkin päästä. Tosin bussi-istujissa oli jotain kivalla tavalla koukuttavaa kun sen irrotti kontekstista. Ajallisuus, perspektiivi ja epätietoisuus siitä mitä istujat katsovat. Se pieni epämukavuus omassa taidemaussa jatkui kuitenkin Huutajat (1,2) teosparin äärellä. 

Aggressiivisesti, alasti ja nimensä mukaisesti huutavat mies ja nainen tuntuivat miltei hyppäävän maalauskankaista ulos. Kun itse yrittää välttää huutotilanteita ja elää ilman aggressioita (tiedän, ei ole täysin mahdollista) kuvapari ei todellakaan istunut omaan taidemakuun. Kaikesta huolimatta katse vetäytyi Rosenbröijerin kauniiseen tapaan kuvata ihmisihoa. Hehkuvia värisävyjä paletin täydeltä.

Hannele Rosenbröijer: Dualismi, 2011-2012, öljyväri kankaalle.

Toiseen huoneeseen siirtyessä epämiellyttävä tunne vaihtui rauhaan. Huone täyttyi valosta ja teokset olivat "hiljaisia". Mustanpuhuva teospari vaikutti aluksi hieman surulliselta. Dualismiin viitaten vasemmanpuoleinen musta neliö oli kenties aineettomuutta ja oikealla olevan neliön ihmiset seisoivat materian maailmassa. Vai kuvataanko tässä hyvää ja pahaa tai tunnetta ja järkeä? Länsimaalainen kuvanlukusuunta vasemmalta oikealle teki sen, että musta neliö ei tuntunut niin pelottavalta ja raskaalta, kun oikealla seisoi vielä ihmisiä. Jotain mitä katsoa, jotain mihin keskittää katseensa. Toisinpäin aseteltuina tunnelma olisi kenties ollut toisenlainen. 

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Dualismi.

Huomio kiinnittyi oikeanpuoleisen teoksen lapseen ja aikuiseen. He pitivät kiinni mustasta narusta, joka näytti katoavan tyhjyyteen. Molemmilla on tukeva ote, mutta narun päässä ei tunnu olevan mitään raskasta tai vetävää, sillä asennot ovat rentoja. Ihan kuin he vain odottaisivat. Katseet ovat vahvat ikään kuin he näkisivät jonkin kohteen mitä ei paljasteta katsojalle.

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Dualismi.

Aloin miettiä kuvaparin luomaa tunnelmaa tarkemmin. Loiko vasemmanpuoleinen neliö surullisen tunnelman siksi, että se oli täysin musta vai siksi, että siinä kuvastui ihmiselon jälkeinen aineeton? Oliko kuvaparissa lohdullista se, että musta neliö oli "jäänyt taakse" vai siksi, että oikealla näky vielä "tämän maailman" ihmisolennot? Entä jos aikuinen ja lapsi pitävät kiinni jostain sellaisesta, mitä ei olekaan olemassa? Aineettomuudessa ei voi olla mitään mistä pitää kiinni. Tunnelma muuttui jälleen.

Hannele Rosenbröijer: Dialogi 1 ja 2, 2008, öljyväri kankaalle.

Ehdottomat teossuosikit olivat Dialogi 1 ja 2. Kun edellisen huoneen alastomat olivat huutaneet aggressiivisesti, nämä vanhukset istuivat hiljaa. Ajattelin ensin, että teokset olisivat dialogissa keskenään, mutta miehellä ja naisella ei näytä olevan kontaktia toisiinsa. Nainen istuu silmät kiinni ja mieskin näyttää vaipuneen ajatuksiinsa. Kenties näissä käydään dialogia juuri omien ajatusten kanssa. Henkilöt näyttävät istuvan aineettomuudessa, vaikka miehen istuimen taakse heijastuu kevyt varjo. Tausta on kuitenkin vielä raikkaan sininen eikä sysimusta. 

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Dialogi 2.

Kasvoista paljastuu, että keskustelua käydään oman pään sisällä, omien ajatusten kesken. Mietityttääkö tässä oma elämä, saavutukset tai menetykset, sanomiset tai sanomatta jättämiset?

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Dialogi 1.

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Dialogi 2.

Rosenbröijerillä on uskomaton taito tallentaa ihmiskehon yksityiskohdat. Kädet näyttävät pientä piirtoa myöten realistisilta ja iho on saatu sellaiseksi silkkisen ohueksi niin kuin iho vanhemmiten muuttuu. Tämä hiljainen dialogi tuntui huutamista vaikuttavammalta. Jokainen tietää, että ääntään korottamalla saa harvoin asioita läpi, vaikka se kyseisellä hetkellä siltä tuntuisikin.  

Hannele Rosenbröijer: yksityiskohta teoksesta Dialogi 1.

Lähtiessäni ihmettelin, kuinka samassa näyttelyssä voi olla niin ristiriitaisen erilaisia tunnelmia. Kommenttina mainittakoon, että ensimmäisellä visiitillä jätin kuvaamatta sen huutavan teosparin, koska en pitänyt niistä. Kun aloin pyöritellä tekstiä päässäni huomasin, etten saa välitettyä Dialogi-diptyykin tunnelmaa ellen nosta esiin myös ajatuksia Huutajista. Niinpä kävin toisena päivänä kuvaamassa nekin. Mitä tästä opimme: epämiellyttävä tunne näyttelyssä kertoo usein enemmän kuin hyvä olo. Se pakottaa miettimään mikä epämukavuutta aiheuttaa ja sen selvittäminen auttaa ymmärtämään paremmin myös niitä ihania teoksia.

Hannele Rosenbröijerin näyttely Näkyvä on vain osa todellisuutta

Galleria Beckerissä 25.6.2015 saakka.