Nykytaiteen kuvakertomuksia

Tämänpäiväisellä luennolla jatkettiin edellispäivän teemaa kuvakerronnan teoriasta ja käytännöistä. Aihetta avasi taidehistorian tohtorikoulutettava Marja-Liisa Rajaniemi. Tiedot kirkollisen taiteen kuvakerronnasta ja sarjakuvamaisuudesta olivat tuttua huttua ja ajattelin että niinköhän tästä irtoaa mitään mielenkiintoista, mutta irtosihan sieltä. Kun tutusta kirkkotaiteen parista siirryttiin nykytaiteen käsittelyyn aloin innostua.

Benozzo Gozzoli: The Dance of Salome, 1461-62. Kuva täältä. Monta erillistä ja ajallista kertomusta samassa kuvassa. Etualalla Salome tanssii Herodekselle, vasemmalla Johannes Kastaja surmataan ja taustalla Salome tarjoilee Johannes Kastajan pään äidilleen hopeatarjottimella.

Pieter Brueghel the Elder: Children's Games, 1560. Kuva täältä. Monta kertomusta samassa kuvassa, jotka myös tapahtuvat samanaikaisesti.

Rajaniemi muokkasi luennollaan kirjallisuudesta tuttuja termejä kuvataiteen piiriin. Fokalisaatio oli terminä uusi (tai kaipa tämä aikoinaan lukiossa on tullut vastaan), mutta idea oli varsin tuttu. Tarkoittaa siis tarinankerronnassa perspektiivin asettamista. Sisäisessä fokalisaatiossa kertoja on osa tapahtumia (esim. omaelämäkerta) ja ulkoisessa fokalisaatiossa kertoja on sananmukaisesti tarinan ulkopuolella (esim. "Olipa kerran..." -sadut). Samassa tarinassa voi toki olla sekoittuneena molempia. Havainnollistavin esimerkki omasta mielestäni on kiikarit-esimerkki:

Ulkoinen ja sisäinen fokalisaatio. Vasen kuva täältä. Oikea kuva täältä.

Historian saatossa on kyseenalaistettu voiko kuvataiteessa olla samanlaisia kertomuksia kuin kirjallisuudessa, sillä kuvasta puuttuu kertojan läsnäolo, kuva ei ole välttämättä suhteessa mihinkään tekstiin (esim. Raamattu) ja kuva esittää usein vain tietyn erillisen hetken elämästä. Kulttuuriteoreetikko ja kriitikko, Mieke Bal, kirjoittaa voimakkaasti kuvallisten kertomusten puolesta. Hänen mielestään visuaaliset kertomukset eivät ole riippuvaisia kirjallisista teksteistä vaan ne ovat omia kertomuksiaan. Balille yksityiskohdat ovat tulkinnan avaimia ja hän kiinnittääkin tulkinnoissaan paljon huomiota maalausten pienen pieniin yksityiskohtiin, joista lähtee kertomusta rakentamaan.  

Tietenkään kuvakerronta ei ole samanlaista kuin kirjallinen kerronta, mutta kyllä niitä kertomuksia kuvataiteesta löytyy. Balin mukaan kuvataiteen kohdalla kertojaksi muuntautuu katsoja itse osallistumalla teokseen. Kuvataiteeseenkin saatetaan liittää tekstiä joka toimii ikään kuin teoksen puhekuplana tai esimerkiksi videoteoksissa yhdistetään tekstiä, liikkuvaa kuvaa ja ääntä. Havainnollistavina esimerkkeinä Rajaniemi käytti luennossaan Silja Rantasen ja Eija-Liisa Ahtilan teoksia. Tässä vaiheessa sain ahaa-elämyksen ja aloin kelata mielessäni näkemiäni näyttelyitä taaksepäin ja etsiä erilaisia fokalisaatioita ja kertomuksia. Kovin kauas ei tarvinnut ensimmäisen esimerkin kohdalla palata:

Anna Ruthin Vahinko-näyttely Keski-Suomen museossa. Näyttelyn aluksi istuuduin (osallistuin!) nojatuoliin kuuntelemaan kuinka Ruth kertoi näyttelyn taustoista kuulokkeiden kautta (kertomus!). Viereisellä pöydällä oli satukirja "Lupiini-tädistä", joka paljasti lupiineiden kauniin puolen ennen ristiriitaiseen näyttelykokonaisuuteen tutustumista. Tässä kertomus oli kerroksellista: kertomus jonka Ruth kertoi korviini, toinen jonka itse luin satukirjasta ja kolmas jonka muodostin istumalla nojatuoliin ja olemalla näin osa näyttelyä.

Vasemmalla Silja Rantanen: Pantokrator, 1987. Kuva: Hurmioitunut/Kuopion taidemuseo. Oikealla Kristus Pantokrator ikoni. Kuva täältä.

Kuopion taidemuseon Hypetystä elämästä-näyttelystä muistui mieleeni Silja Rantasen teos, joka on myös vahvasti kerronnallinen. Tai ainakin niille jotka vähäkään tuntevat ikonikuvastoa. Maalauksesta on poistettu ikonille keskeinen Kristus-hahmo, mutta jäljelle jääneet geometriset muodot saavat aivot silti raksuttamaan ja lisäämään teokseen puuttuvan henkilön. Näin katsoja "kirjoittaa" teoksen kertomusta itselleen tehden intertekstuaalisia rinnastuksia.

Timo Kokko: Yritys rakentaa jotain kestävää, 2012.

Taiteilija itse osana teosta.

Jatkoin kerronnallisuuden etsimistä ja muistin Timo Kokon Imagine-näyttelyn, jossa taiteilija oli kirjoittanut jokaisesta teoksesta pienen tarinan. Yllä olevasta teoksesta taiteilija kertoi seuraavaa: 

"Jos kappaleet pudotettaisiin nipussa museon tilaan, 

millainen sommitelma/rakennelma muodostuisi? 

Kestäisikö se maailmani painon? Rakentuisiko siihen tuleva? 

Jos laitan tämän osan tähän, niin miten se vaikuttaa kokonaisuuteen? 

Onko se oma yksittäinen itsenäinen elementti vai pelkästään osa suurta kokonaisuutta? 

Tämänkö tulisi kestää loppuelämän 

tai sille pikemminkin annetaan sellainen oletus, 

ikään kuin maailman painon lujuuslaskelma, elämän lujuuslaskelma. 

Elämänpalikat."

Tässä tapauksessa olisi mielenkiintoista alkaa tutkia kuvan ja sanan suhdetta, mutta jääköön ajatuksen asteelle. Katsoja osallistuu teokseen siis lukemalla tekstin ja katsomalla teosta, miettimällä niiden suhdetta. Kuvallinen kertomus jatkuu tässä tapauksessa vielä havainnolla taiteilijan fyysisestä osallistumisesta omaan teokseen, siis muuhunkin kuin itse luomisprosessiin. Kerronnallisuuteen saa ristiriidan kiinnittämällä huomion taustalla oleviin näyttelyvieraisiin, jotka kenties pohtivat saako teoksiin koskea vaiko ei, vaikka taiteilija itse rikkoo luvallisesti museokieltoa esineisiin koskemisesta. Kerronnallisuutta siis kerrakseen.

Palataksemme ihastuttavaan "uuteen" termiin fokalisointi, yllä olevassa kuvassa sekä taiteilija että allekirjoittanut kameran takana ovat fokalisoituja, eli katsomisen kohteita, ja ulkoisia fokalisoijia, eli tilanteen katsojia omasta näkökulmastaan, mutta sisäisiä fokalisoijia samassa näyttelytilanteessa. Kuulostiko sekavalta? Mutta mielenkiintoista!

Kristiina Korpela: Kootut lankeemukset, vuosi?

Tämä osallistuminen Kristiina Korpelan teokseen tapahtui Kuopion taidemuseon Love-näyttelyssä. Tässä kerronnallisuutta voi etsiä irrallisesta teoksesta ja sen sanomasta, sen sisälle menevästä katsojasta ja tästä syntyneestä kokonaisuudesta tai laajentaa kerronnallisuutta myös seinälle heittäytyvään heijastukseen. Teoksen sisällä katsoja on syntiinlankeemuksen ympäröimänä ja pohtii väkisin suhdettaan tähän kertomukseen.

Fokalisoinnin tunnistaminen kuvataiteesta oli uusi ja innostava näkökulma, 

jota aion varmasti tutkia ja tarkkailla tulevissa näyttelyissä ja teoksissa!

Uskotteko että kuvataiteesta voi löytää kertomuksia 

vai pidättekö kirjallisia kertomuksia merkityksellisempinä?