Kesä on kääntynyt jo taakse, mutta muistellaan sitä vielä luettujen kirjojen muodossa.
Jari Järvelä: Kosken kahta puolta (Tammi, 2018)
Luen lähtökohtaisesti hyvin vähän mitään sotiin, väkivaltaan tai traumoihin liittyvää. Suomen historia on kuitenkin poikkeus. On hyvä tietää, että millaisia asioita Suomi on joutunut historiansa aikana käsittelemään ja millaisia ihmiskohtaloita se pitää sisällään.
Tietämys Suomen sisällissodan historiasta perustuu koulussa opittuun, nähtyuhin dokumentteihin ja erinomaiseen näyttelykokonaisuuteen 1918, mikä oli esillä Vapriikissa. Usein sisällissotaa käsitellään joko punaisten tai valkoisten näkökulmasta.
Jari Järvelän Kosken kahta puolta -romaani yhdistää punaisen ja valkoisen maailman. Siinä 7-vuotias poika viettää kaksi kesäpäivää kahdessa eri mummolassa vuonna 1977. Koski erottaa mummot toisistaan, mutta syvin haava heidän välillään ovat muistot vuodesta 1918:
"Toiseen mummilaan haetaan vesi kaivosta ja lämpö liiteristä. (---) Toisessa mummilassa on palkintopuutarha, katossa kristallikruunu ja seinällä Mannerheim. Poika elää kesäänsä kahdessa eri todellisuudessa ja kuulee mummeiltaan kaksi eri totuutta Suomesta."
Äärimmäisen mielenkiintoinen lähtökohta romaanille tutkia arkaa aihepiiriä ja yrittäen samalla ymmärtää sodan molempia osapuolia. Kirjassa ei ole kuin parisataa sivua, joten sen lukee nopeasti. Joidenkin tilanteiden kuvailu on kuitenkin itselleni vähän liian raskasta luettavaa. Kirja kertoo lapsen näkökulman tapahtumiin, joten ajoittain tilanteiden seuraaminen tuntui vaikealta, sillä asioita kerrottiin rivien väleissä. Tärkeä ja lopulta myös lohdullinen tarina kipeästä historiasta. Kosken kahta puolta oli Finlandia-ehdokkaana 2018.
"Mummit käy meillä kylässä vuorotellen, samaan aikaan ne ei tule. Voiton-mummi on äidin äiti. Sofia asuu kosken toisella puolella keskustassa ja se on isän äiti. (---) Kuljen takaperin ja vilkuta, Voiton-mummi vispaa ison tuomipuun vieressä kättään niin kovaa että taivas halkeaa siltä kohtaa. Sitten se lopettaa äkkiä. Me ollaan saavuttu sillan puoliväliin. Toisella puolella odottaa Sofia, mun toinen mummi. Mummit tuijottaa toisiaan yli kosken, kumpikaan ei nosta kättään." (s.101,108)
Peggy Guggenheim: Taiteenrakastajan tunnustuksia (alkup. 1960, suom. Riie Heikkilä, Helsinki Kirjat, 2011)
Taiteenkeräilijänä ja mesenaattina toimineen Peggy Guggenheimin (1898-1979) omaelämäkerta. Odotin tältä enemmän taiteeseen liittyvää sisältöä. Tältä osin teos jäi ohueksi ja keskittyi lapsuuden jälkeen lähinnä Peggyn avioliittoon ja muihin miessuhteisiin. Taiteenkeräily kulkee pohjavireenä taustalla, mutta kirja tuntui pitkälti lähinnä miessuhteiden ruotimiselta.
Peggy raivasi tiensä taiteesta alun perin mitään tietämättömänä miesten maailmaan. Hän syntyi varakkaaseen sukuun, jolloin suhteiden luominen oli tavallista helpompaa:
"Aloitin muistelmieni kirjoittamisen vuonna 1923, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle. Muistelmat alkoivat näin: 'Minä polveudun kahdesta kaikkein parhaimmista juutalaisperheistä. Yksi isoisistäni syntyi tallissa niin kuin Jeesus Kristus, tai oikeastaan talli sijaitsi Baijerissa, ja toinen isoisäni oli kaupustelija.' (---) Siihen mennessä kun minä olin syntynyt, Seligmanit [äidin suku] ja Guggenheimit [isän suku] olivat hirvittävän rikkaita." (s.21-22)
Kirja olisi ollut todennäköisesti huomattavasti mielenkiintoisempi, jos sen olisi kirjoittanut joku muu kuin Peggy itse. Näin ollen siitä olisi kenties karsittu miessuhteiden pyörittelyä ja keskitytty enemmän siihen, mikä merkitys Peggyllä oli taidekenttään. Nainen oli suorasanainen, määrätietoinen ja arvonsa tunteva - "mies" miesten joukossa - se käy tekstistä nopeasti ilmi. Ja se oli varmasti myös yksi hänen menestymisensä salaisuus.
"(---) Itse asiassa en välitä paljoakaan tämän päivän taiteesta. Koko touhu on mennyt päin helvettiä sen jälkeen, kun taidemaailma kaupallistui. Ihmiset syyttävät minua siitä mitä tämän päivän taiteessa tapahtuu sen takia, että minä kannustin uutta taideliikettä ja olin auttamassa sitä alkuun. Minä en kuitenkaan ole vastuussa siitä, mitä nyt on meneillään. Kahdeksantoista vuotta sitten Amerikassa oli mahtava pioneerihenki. Uusi taidesuunta - abstrakti eksressionismi - oli syntymässä. Minä vaalin sitä, enkä kadu hetkeäkään tekojani.
(---) Minusta tämä vuosisata on nähnyt lukuisia hienoja taidesuuntauksia, mutta vuosisadan kaikkein kirkkain tähti on kubismi. Taiteen olemus on sen ansiosta muuttanut suuntaa." (s.188-189)
En voi suositella kirjaa, ellet sitten ole kiinnostunut tirkistelemään rikkaan naisen miessuhteita ja kallista luksuselämää.
Anu Kaaja: Rusetti (Kustantamo S&S, 2023)
Anu Kaajan Rusetti -teoksen estetiikka viehätti takakansitekstin perusteella:
"Kirjailija lähtee suurelle kierrokselle etsimään nautintoja Euroopan kaupunkien taidemuseoista, kahviloista ja teknoklubeilta. Ihastuksen väristyksiä tarjoavat niin rokokoomaalausten ryöppyävät rusettirivit kuin rakastettujen kasvoja koristavat lävistykset.
(---) Anu Kaajan neljännessä proosateoksessa haltioidutaan kuumista renessanssipojista, keskustellaan maalausten ja kahvipöydän esineiden kanssa sekä parannellaan särkynyttä sydäntä. Rusetti on aistillinen ja kiihottavan analyyttinen romaani, kauneuden ja melankolian äkkisyvä ylistys, joka ei tee eroa teknoklubin ja taidemuseon välillä."
Kirjan surrealistinen ote keskustella esimerkiksi kahvipöydän esineiden kanssa tuntuu aluksi kummalliselta. Mutta kun heittäytyy liikaa ajattelematta tekstin vietäväksi, siinä kiehtoo samantapaiset asiat joista itsekin viehätyn. Saatan jäädä ihastelemaan jonkun vaatteen kuosia, väriä, kaupan esillepanoa, kaunista leivosta tai taideteoksen yksityiskohtaa. Olen esteetikko siinä missä Kaajakin:
"Solmin aina kakkipaperin rusetiksi.
Silitän paperin, taittelen pitkäksi litteäksi nauhaksi. Teen keskelle solmun. Avaan päätyosien taitokset perhosmaisiksi siiviksi.
Rusettitaittelulla näytän olevani esteetikko.Rusetteina karkkipaperit ovat myös kauniimpia katsella kuin hutiloiden avatut, syrjään heitetyt ruttukuoret, joiden muotoonsa jääneessä keskustassa ammottaa hallitsemattoman makeanhimon jättämä kuoppa.Itse olen hedonismistani huolimatta himojeni hallitsija. Syön konvehdin ajatuksella, nauttien. Sitten muotoilen roskasta taide-esineen.Mikäli tekemäni, hieman japanilaista origamia muistuttava rusetti unohtuu jonkun muun korjattavaksi, kokee siivoojakin epäilemättä iloa." (s.7)
Kirja oli lopulta kokonaisuudessaan turhan analyyttinen omaan makuuni, ja teknoklubit sekä lävistykset eivät sisälly omaan esteetikon karkkikulhooni yhtä intohimoisesti kuin Kaajan. Nautin matkasta taidemuseoissa ja kahviloissa, mutta huomasin kyllästyväni analyyttiseen kuvailuun ja keskusteluun muissa aihepiireissä. Kirja on kuitenkin kansitaiteineen, kuvineen, tekstin jäsentelyltään ja luonteeltaan kuin taide-esine itsekin.
Nunna Kristoduli: Maahan kumaruneet sypressit - Pyhät ihmiset ja ihmeet (Kirjapaja, 2006)
Minua ovat aina kiehtoneet mystiikka ja järjellä selittämättömät asiat tai tapahtumat. Pidän myös ajatuksesta, ettei kaikkea voi kontrolloida järjellä, oli syy sitten ihme tai onnekas sattuma.
Maahan kumartuneet sypressit kertoo ortodoksisen perinteen valossa pyhyydestä, pyhistä ihmisistä ja ihmeistä. Nunna Kristoduli (1945-2020) asui pitkään Lintulan luostarissa ja hän ehti kääntää ja julkaista merkittävän määrän ortodoksista kirjallisuutta.
Kirja alkaa pyhyyden pohtimisellä, mitä se on. Tämän lisäksi nunna Kristoduli kertoo pyhiinvaelluksista ja pyhien kanonisoinnista. Varsinainen ihmeitä käsittelevä osuus esittelee paitsi tunnetuimpiin pyhiin ihmisiin liittyviä ihmetekoja ja tapahtumia, mutta myös lähihistorian aikana tapahtuneita ihmeitä. Nämä olivatkin parasta lukuantia ja muistuttivat siitä, että ihmeitä tapahtuu edelleen. Se, kokeeko ihminen ne itse ihmeinä vai onnekkaina sattumuksina, on jokaisesta itsestään kiinni. En silti jaksa lakata hämmästelemästä, että lääketiedekään ei aina löydä selityksiä kaikille tapahtumille. Miksi niitä silloin tulisi kutsua, jos ei ihmeiksi?
Ihmeistä kiinnostuneille suosittelen myös luterilaisen pastorin ja tietokirjailijan Kaisa Karirannan teosta Ihmeellinen matkakirja. Siinä tutustutaan toiveikkaasti, mutta myös kriittisemmin katolisen ja ortodoksisen kirkon ihmeisiin ja todetaan, että "luterilainen ihme on pussin pohjalle unohtunut karkki, joka löytyy hädän keskellä."
Johannes Lahtela: Samuli - Pimeydestä valoon (Otava, 2021)
Ortodoksisuutta sivutaan myös Johannes Lahtelan Samuli Edelmannista kirjoittamassa elämäkerrassa. Pimeydestä valoon on surullinen ja ajoittain hyvin raskassoutuinen katsaus nuoren tähden vuosia kestäneeseen päihdemaailmaan ja riippuvuuksiin, kunnes raitistuminen ja ortodoksisuus kuljettivat lopulta valon puolelle. Kirjan takakansi tiivistää sisällön:
"Taiteilijaperheen vilkkaasta vesasta kasvaa monilahjakas näyttelijä ja laulaja. Karismaattinen ulkokuori kätkee kuitenkin taakseen pimeyttä, jota on lopulta mahdotonta päästä pakoon.
Ravisuttava teos miehestä, joka on tuttu julkisuuden valokeilasta, menestyksekkäistä elokuvarooleistaan ja lukuisista hittibiiseistään. Kirja on syntynyt kahden elämää näheen miehen keskustelujen pohjalta."
"Peggy soi pian jatkuvasti kaikkialla, Veturimiehistä tuli todellinen hitti. Samuli-suosio kasvoi kasvamistaan ja yltyi huumaksi niin, ettei mies saanut enää kulkea kadulla rauhassa ilman keskeytyksiä. Hän jakeli nimikirjoituksia, vastasi toimittajien haastattelupyyntöihin ja totutteli elämään uudessa asemassaan. Hän oli tähti. Ensin kaikki suosio imarteli, mutta nopeasti alkoi ahdistaa. Tuntui, ettei hän saanut enää olla missään rauhassa. Vain humalassa ja töitä tehdessään Samuli löysi hetkellisen tyyneyden." (s.113)
Kirja on rehellinen ja Suomessa valitettavan yleinen tarina riippuvuuksista. Edelmannin tapauksessa mausteensa tapahtumiin lisää julkisuus. Kukaan ei kuitenkaan voi pelastaa toista ihmistä, ellei tämä itse näe ja tahdo muutosta. Eikä elämä raiistumisen jälkeenkään ole helppoa:
"Pitkän avioliiton aikana Laura joutui kokemaan myös raittiin alkoholistin manipuloinnin koko kirjon. Saadakseen tahtonsa läpi Samuli vetosi tunteisiin, järkeili, imarteli, käski ja painosti. Parisuhde ei ollut kahden aikuisen tasavertainen liitto, koska Samuli oli kaiken keskiössä. Avioliiton viimeisinä vuosina tilanne helpotti: liitto tuntui tasaantuneen, Samuli suhtautui elämään ja asioihin koko ajan myönteisemmin ja yhteisissä hetkissä oli enemmän valoa." (s.197)
En muista Samulin julkisuuden huippuvuosia ja niistä seuranneita lööppiotsikoita kovinkaan hyvin. Arvostan häntä taiteilijana ja rakastan hänen pehmeää ääntään. Mietin jälkikäteen, etten olisi ehkä halunnut tietää tätä kaikkea hänestä. En siksi, että se rikkoisi jonkin puhtaan melikuvan hänestä vaan siksi, että haluaisin antaa hänelle uuden mahdollisuuden olla juuri se ihminen, joka hän kokee nykyisin olevansa. Toivottavasti riippuvuuksista vapaana.
J.R.R. Tolkien: Húrinin lasten tarina (toim. Christopher Tolkien, WSOY, 2020)
Tolkienin Húrinin lasten tarinan myötä astuin pitkästä aikaa sadun ja fantasian maailmaan. Tykkäisin lukea fantasiaa enemmänkin, mutta en jaksa paneutua kirjasarjoihin. Mikäli löytyisi enemän tällaisia yhteen kirjaan tiivistettyjä tarinoita, tarttuisin fantasiaan useammin. (Saa suositella teoksia!)
Tolkien on turvallista lukemista siinä mielessä, että tiedän pitäväni hänen kuvailemastaan maailmasta. Vaikka kerroin alussa, etten pidä mistään sotiin, väkivaltaan ja traumoihin liittyvästä, niin fantasiassa osaan suhtautua tällaiseen sisältöön tarpeeksi kevyesti,
Húrinin lasten tarina ei ole kevyttä lukemista, sillä siinä tapahtuu paljon surullisia asioita. Alkuosio tuntui raskaalta, kun hahmot sekoittuivat vielä keskenään, mutta sitten kun henkilöiden persoonaan ja luonteeseen pääsee paremmin sisälle, se vie mennessään. Teos koukutti siinä määrin, että luin sen lopulta päivässä. Takakannesta lainattua:
"Tummasävyinen, jylhä tarinan Húrinin lapsista vie kauas menneisyyteen, aikaan tuhansia vuosia ennen Tarua Sormusten herrasta, ja kytkeytyy Keski-Maan esiaikojen haltioiden ja ihmisten historiaan. Túrinin ja hänen sisarensa Niënorin kohtalo lähtee liikkeelle Morgthin Húrinille langettamasta kirouksesta, joka asettuu varjoksi myös hänen lastensa elämään. (---) Tarinalla on vahvoja yhtymäkohtia Kalevalan taruun Kullervosta."
Jenni Räinä: Suo muistaa (Gummerus, 2022)
Jenni Räinän teokseen tartuin kaupassa pelkän runollisen kauniin nimen perusteella. Selaillessani kirjan sisältöä ihastuin myös sen kuvailevaan kieleen. Tämä sama piirre on usein suosikkikirjojeni taustalla; kun asioita kuvaillaan kauniisti.
"Sade alkaa yllättäen. Harmaa verho humahtaa suon ylle, ja lantinmuotoinen lampi sen keskellä kuplii pisaroita. Lammen rantaa kulkee pieni liro. Kellertävät koukkujalat liikkuvat terävin nykäyksin, ja pitkä nokka viistää suon pintaa valmiina nappaamaan mättäillä säntäilevän hyönteisen. (---) Jossain rämisee ukkonen. Liron tavoin suo ottaa sateen vastaan tyynesti. Imee sen niin kuin on tehnyt tuhansien vuosien ajan sateelle, purojen laskuvesille ja sulavesille." (s.5)
Suo muistaa kertoo Juhosta, joka ostaa pohjoisesta vanhan hylättynä olleen kansakoulun ja muuttaa sinne asumaan. Juhon ja koululle muuttavan ekoyhteisön on tarkoitus ennallistaa koulun takana sijaitseva aapasuo. Samalle kylälle palaa Hellä, joka saapuu tekemään kuolinsiivousta vaarinsa taloon. Heidän tiensä kohtaavat, mutta millaisella lopputuloksella - se jääköön kertomatta.
"Hän oli päätynyt hiljalleen ajattelemaan, ettei muutos missään onnistuisi muuttamatta kaikkea. Muuttamatta johonkin Koskenniskan kaltaiseen paikkaan. Täällä kaukana kaikki selviämiseen tarvittava oli lähellä. Oli jokivarsien viljava maa, oli metsät, oli lammasaitauksen vieressä pulputtava Sammalpuro, suot, joet, järvet, kaikki viileät makeat vedet. Kun maailma paloi Kaliforniassa, Kreikassa tai Etelä-Ranskassa, Koskenniskassa oli turva." (s.153)
Kirja imaisi mukaansa ja tarina tuntui ajankohtaiselta. Kaikilla kirjan henkilöillä on halu tehdä hyvää, mutta mihin se riittää. Pidin kirjasta, mutta se piti sisällään lyhyemmän ajanjakson ja tiivistetymmtä tapahtumat kuin etukäteen odotin. Jäin kaipaamaan etenkin Hellän tarinaan jatkoa. Kaikkiaan kuitenkin hyvä lukukokemus, ja tulen seurailemaan Jenni Räinän kirjallisuutta tulevaisuudessakin.
