Viggo & Victor

Viggo Wallensköldin maalauksia.

En osaa tällä hetkellä nimetä kovinkaan montaa työssäkäyvää (tai työtöntä) ystävää tai tuttavaa, joka ei jollain lailla kokisi työssään ja/tai arjessaan kuormittavuutta, hermostollista ylivireyttä tai väsymystä. Tästä syystä olen tietoisesti yrittänyt tehdä arkeeni sellaisia muutoksia, jotka rauhoittavat, ja rajannut elämästäni esimerkiksi negatiivista uutisvirtaa. Yrittänyt keskittyä positiivisiin asioihin. En totuutta vältelläkseni, vaan jaksaakseni omassa arjessani.

Tämän vuoksi rakastin KUMMAn näyttelyä Viggo & Victor. Kuopiossa on ollut kesänäyttelyinä muun muassa kävijäennätyksiä rikkonut, katutaidetta esittellyt Kannun henki, keramiikkataiteeseen monipuolisesti keskittynyt Paratiisi sekä värikylläinen ja aivoja aktivoiva Maaginen. Olen pitänyt niistä kaikista ja etenkin niihin sisältyneestä leikillisyydestä. Alkukappaleeseen sisältyy kuitenkin syy, miksi pidän juuri nyt Viggosta & Victorista. Näyttely on hiljainen.

Viggo Wallensköld: Perhe, 2016.

Hiljaisuudella en tarkoita sitä, etteikö näyttelykäynnin yhteydessä kuulisi ääniä. Teokset eivät ole hiljaisia myöskään sisällöltään, kyllä niissä on tarinoita, mutta näyttelyripustus ja värimaailma on rakennettu harmoniseksi ja rauhalliseksi kokonaisuudeksi.

Maalausten ja valokuvien vuoropuhelua

Viggo & Victor kokoaa yhteen nykytaiteilija Viggo Wallensköldin (s. 1969) maalaukset ja Kuopiossa vaikuttaneen Victor Barsokevitschin (1896-1933) valokuvat. Wallensköld on käyttänyt maalaustensa innoittajina sukunsa vanhoja valokuvia, luonut oman maailmansa niiden ympärille. Barsokevitsch ehti puolestaan tallentaa valokuva-ateljeessaan henkilökuviinsa kirjavan joukon savolaisia, yhteiskunnallisesta statuksesta tai varallisuudesta riippumatta.

Viggo Wallensköld: Swing, 2017 (Kuopion taidemuseon kokoelma); Vastaanotto, 2018; Nanny, 2016.

Wallensköldin tapa maalata on pehmeä ja utuinen. Hän ei kuvaa henkilöitä valokuvantarkasti ja tausta on usein viitteellinen. Värikerrokset ovat ohuen ilmavia ja sivellinvedot näkyviä. Väripaletti hyödyntää usein murrettua väriskaalaa mikä korostaa maalausten rauhallista yleistunnelmaa.

Barsokevitschin valokuvat ovat monille kuopiolaisille tuttuja. Itselleni etenkin vanhat kaupunkiympäristöä kuvaavat otokset kertovat historiallisesta muutoksesta. Näyttelyyn on kuitenkin kuratoitu upea kokonaisuus henkilökuvia, joista suurin osa on itselleni ennen näkemättömiä.

Victor Barsokevitsch: Mäkelä, 1899.

Victor Barsokevitsch: Nils Foreliuksen tyttäriä, 1911.

Victor Barsokevitsch: Miettinen.

Victor Barsokevitsch: O. Antikainen, 1901.

Ajankuva ja ajattomuus

Siinä missä Wallensköld maalaa isoilla teoksillaan näyttelyn yleistunnelman, Barsokevitschin valokuvat puhaltavat näyttelyyn persoonallisia sävyjä. Pidin siitä, että valokuvat oli säilytetty pieninä eikä niistä oltu teetetty suurennoksia. Tässäkin mielessä ajankuva - 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku - säilyttää tunnelmansa niin maalauksissa kuin valokuvissa.

Viggo Wallensköld: Opettaja, 2017, Aineen Kuvataidesäätiön kokoelma.

Victor Barsokevitsch: Londen, 1897.

Valokuvia tutkiakseen joutuu menemään lähelle. Maalausten yhteyteen on tuotu pieniä ja isompia kuvarykelmiä, joiden tematiikka kokoaa ne yhteen: lapset, perheet, hautajaiset, ystävyys, rakkaus jne. Olin hämmästynyt, kuinka Barsokevitsch on onnistunut luomaan kuviinsa rentoutta ja välittömyyttä siten, että kuvat eivät ole pönöttäviä, vaan niissä on saatu upeasti esiin inhimillisyys, ilmeikkyys ja tietynlainen ajattomuus. Jotkin mustavalkoiset kuvat näyttivät vaatetusta lukuun ottamatta siltä, että ne olisi voitu kuvata vaikka tänään. Ilmeikkyys, katse ja kuvattavien välinen kemia tuo niihin eloa.

Victor Barsokevitsch: 1918.

Victor Barsokevitsch: K. Sipilä, 1899.

Victor Barsokevitsch: Brofeldt, 1901.

Victor Barsokevitsch: Rouvat Paatero & Silanen, 1903.

Halu ymmärtää erilaisuutta

Wallensköldin maalaukset voi halutessaan ohittaa tunnelmaa luovina ajankuvina ja sukutarinoita kertovina "kuvituksina". Taiteilija on minulle kuitenkin entuudestaan tuttu joten tiedän, että hän kertoo maalauksillaan paljon enemmän.

Näyttelyssä on esillä Helsingin taidemuseo HAMin tuottama dokumenttivideo (2021-2022), jossa Wallensköld kertoo taiteensa taustoista. Yksi tärkeä elementti hänen taiteessaan on aina ollut halu ymmärtää erilaisuutta. Tehdä lohdullisesti näkyväksi jotakin sellaista, joka tavallisesti nähdään vääränlaisena, kuvottavana, outona, kummallisena tai eliminoitavana.

"Joku toinen elää ihan toisessa todellisuudessa. Ne voi olla hyvin pieniä asioita, mitkä tekee jonkun sellaisen ajatuksen, että mikä tuo on? Sitä ei voi sanoa selkeästi ja mua kiehtoo tämä asia. (---) Jo ihan varhaisessa vaiheessa, aikaa ennen taidekouluja, minulla on ollut kiinnostus fyysiseen erilaisuuteen. Että on toisenlainen kuin niin sanotusti normaali. Tunne jostakin, että sinua tuijotetaan." -Viggo Wallensköld-

Helman alta pilkottavat proteesijalat. Viggo Wallensköld: yksityiskohta maalauksesta Walborg, 2013.

Näyttelyn teoksissa tämä näkökulma ei kuitenkaan huuda kannanottoja, käy väkisin silmille tai julista. Tämä on mielestäni yksi taiteen tärkein tehtävä: saada meidät ajattelemaan, tuoda esille näkökulmia, pitää meidät uteliaina ja auttaa ymmärtämään. Olen lopen uupunut jatkuvaan sosiaalisen median ja lehtien kommenttikenttien huutokilpailuun siitä, miten tässä maailmassa pitäisi kenenkäkin mielestä olla. Eikö jokainen saisi olla juuri sellainen kuin on, näyttää siltä kuin haluaa, rakastaa juuri siten kuin haluaa ja ketä tahansa, jos se ei loukkaa tai satuta ketään toista ihmistä. Wallensköld puhuu sanattomasti, taiteellaan.

Viggo Wallensköld: Talvi, 2021.

Olen sitä mieltä, että jos et itse ole kokenut ulkopuolisuuden tunnetta siitä, että olet vääränlainen, yhteiskunnan perinteiseen muottiin tavalla tai toisella sopimaton, tai joutunut taistelemaan sen puolesta, että saat olla juuri sellainen kuin olet - ja tunnet olevasi - tai et ole koskaan tuntenut ja nähnyt läheltä sellaista henkilöä, joka on tuota kyseistä kamppailua joutunut käymään, et ole oikeutettu määrittelemään heidän olemassaoloaan tai tunteitaan. Koska kukaan ei määrittele tai kyseenalaista myöskään sinun olemassaoloasi. 

Minä tiedostan olevani etuoikeutetussa asemassa, että olen kulkenut elämäni (melko lailla) yhteiskunnan perinteisen mallin mukaisesti. Sitä luulisi, että jos on saanut kulkea normien mukaisesti helpon polun sitä kuvittelisi, että silloin auttaisi ja haluaisi ymmärtää heitä, joiden matka on vaikeampi ja kivikkoisempi. Sitä minulle tarkoittaa inhimillisyys ja elämä. Sitä Wallensköld mielestäni useissa teoksissaan kuvaa. 

Tästäkin syystä näyttelyssä oli rauhallista olla: näkökulmia annetaan ja niistä vihjaillaan niille, jotka ovat valmiita niitä löytämään, mutta mitään ei huudeta. Mihin tästä maailmasta on kadonnut kyky keskustella, kysyä ja kuunnella? Näyttelyssä olleita Barsokevitschin kuvia ei voi suoraan rinnastaa Wallensköldin ajatusmaailmoihin ja teemoihin, mutta tein sen silti itse. Halusin katsojana nähdä Barsokevitschin inhimillisessä tavassa kuvata henkilöitä ymmärrystä myös nykyteemoihin liittyen.

Victor Barsokevitsch: 1895.

Victor Barsokevitsch: Lundson, 1897.

Viggo Wallensköld: Friherrinnan (Paronitar), 2020, Hämeenlinnan taidemuseo.

Erikoinen erilaisuutta kuvaava teos oli myös Wallensköldin maalaus Friherrinnan (Paronitar). Teoksessa nainen oli puettu vanhan naisen asuun ja olemukseen, sommiteltu teokseen kuin vanhoissa valokuvissa. Naisella oli kuitenkin nuoren naisen kasvot. Wallensköld kertoi dokumentissa käsittelevänsä teoksessa aikaa ja ikää: "Kuinka joku voi olla joku muu kuin on", taiteilija kuvailee. Tämäkin tuntuu olevan yllättävän yleinen ja ajankohtainen aihe: ikä, millaiselta tietyn ikäisen tulisi näyttää, miltä ikä tuntuu, kuinka tietyn ikäisenä pitäisi olla, käyttäytyä, pukeutua jne.

Victor Barsokevitsch: Elli Järnefelt, Elisabet Järnefelt, Hilma Wiik, 1899.

Viggo Wallensköld: yksityiskohta teoksesta Friherrinnan (Paronitar), 2020, Hämeenlinnan taidemuseo

Asujen historiaa

Näyttelyn maalauksissa ja valokuvissa voi ihailla historiallisia asuja. Valokuvien mustavalkoisuus ja maalausten murretut värit eivät kerro totuutta sitä, millaisia värejä ne ovat kenties sisältäneet. Itse asiassa näyttelyn seinävärit - vaaleanpunainen, vaaleansininen ja hempeä keltainen - voisivat olla sellaisia sävyjä, joita joissain asuissa on kenties oikeasti ollut.

Victor Barsokevitsch: Huttunen, 1903.

Victor Barsokevitsch: Haglund, 1898.

Victor Barsokevitsch: Smarovdsky, 1910.

Victor Barsokevitsch: Helena, Anni ja Helmi, Seurahuoneen henkilökuntaa, 1909.

En ole pukuhistorioitsija, mutta Bo Lönnqvist kirjoittaa teoksessa Vaatteiden valtapeli - Näkymättömän kulttuurianatomia muodin synnystä ja kehityksestä seuraavaa:

"Ranskan vallankumous (1789-1799) sai aikaan ensimmäisen nopean muodin muutoksen. Sitä leimasi selkeä sukupuolten välinen ero vaatteiden merkityksessä: miehen puvusta kuorittiin pois kaikki loisto, siitä tuli juhlallisen hillitty ja tumma, kun taas naisten muoti muuttui ultranaiselliseksi, se korosti vartalon muotoja, makua ja kantajansa statusta. Se mitä meille on jäänyt perinnöksi vallankumouksesta - paitsi frakki, liivit ja pitkät housut, lyhyeksi leikatut hiukset, musta ja valkoinen väri sekä naisten käsilaukku, on ennen muuta vaatetus yksilöllisyyden ilmaisukeinona." (s.128)

"(---) Teollistuminen, viestintä, massatuotanto, mainonta ja naisen vapautuminen kaikin tavoin siirsivät vaatteiden valtakeskuksen sosiaalisesta luokkayhteiskunnasta maun maalmaan, jossa muotitaiteilijoista tuli kuninkaallisia. Paul Poiret ja Coco Chanel, kaksi 1900-luvun vaikutusvaltaista muotisuunnittelijaa, vapauttivat vartalon muodosta." (s.129)

Victor Barsokevitsch: nainen oikealla Hedvig von Alfthan, Juankoski.

Victor Barsokevitsch: Voutilainen, 1903.

Victor Barsokevitsch: Smirnoff, 1910.

Victor Barsokevitsch: Mannonen, 1902.

Viggo Wallensköld: Talvi, 2020; Nunna, 2020; Talvi, 2025.

Kirjoitin alussa näyttelyn hiljaisuudesta, mutta hiljaisuus oli tunnelma. Sisällössä oli mietittävää ja pohdittavaa kokonaisuuden ollessa rauhallinen ja seesteinen. Maalausten ja valokuvien suhde ja määrä toisiinsa olivat mielestäni sopivia. Kaikki näyttelyn teokset jaksoi katsoa läpi ilman taideähkyn tunnelmaa. Näyttelystä sai poistua hyvillä mielin.

Viggo & Victor on esillä KUMMAssa 30.8.2026 saakka.

Olen kirjoittanut Viggo Wallensköldin taiteesta aiemmin Galleria Halmetojan näyttelystä (2020).