Strada ja Guggenheim

 
Jos Helsingin Guggenheim-asia kiinnostaa, tänään kannattaa kääntää kanava Tv1:lle. Klo 21.30 alkavassa Stradassa kriitikko Otso Kantokorpi ottaa kantaa Guggenheim-museon rakentamiseen.
 

Pohjois-Hollannin kultakausi 3D:nä

 
Pohjois-Hollannissa, Westfriesin museossa, on meneillään näyttely, jossa esitellään Länsi-Friisian 1600-luvun kaupunkimaisemia 3D:nä. Maisemat ovat taiteilija Rob Tuytelin käsialaa: "I add with modern digital technology a whole new dimension to the traditional cityscape. The feeling in the middle of seventeenth-century city is really a historical sensation". Näyttely on ensimmäinen kokonaan 3D:nä toteutettu näyttely.

The Golden Age 3D



Noin hienoja 3D-projekteja katselisi mielellään kotimaisistakin maisemista, esimerkiksi Suomen esihistorian vaiheista.

Jos tiedätte lisää 3D-projekteja tai videoita, vinkatkaa ihmeessä!
 

Hero (Ying xiong)

 
Yksi leffahyllyni lemppareista on vuonna 2002 valmistunut kiinalainen Hero, jota jaksan tuijottaa kerrasta toiseen. Olen nähnyt mm. Hiipivän tiikerin, piilotetun lohikäärmeen ja Kultaisen kukan kirouksen, mutta kumpikaan ei ole vetänyt vertoja tälle äärettömän kauniille elokuvalle. Elokuvan kantavana teemana on sankaruus; kuka lopulta on sankari ja mikä hänestä tekee sellaisen?


Hero on historiallinen legenda, jossa eletään 2000:n vuoden takaisessa Kiinassa. Keisari pyrkii yhdistämään maan ja kukistamaan kapinalliset väkivalloin samalla, kun kapinalliset pyrkivät tappamaan keisarin. Salamurhaa pelkäävän keisarin palatsiin saapuu Nimetön, joka kertoo kuinka on eliminoinut joukon vaarallisia kapinallisia (Tuuli, Murtunut Miekka, Lentävä Lumi). Takaumissa sukelletaan keskelle taistelutarinoita, joista osa on totta ja osa valhetta. Se mikä on lopullinen totuus, selviää vasta vähitellen.




Elokuva on visuaalinen kokonaistaideteos, jossa jokaisella taistelulla on tarkoin harkittu miljöö ja värimaailmansa. Vaikka upeat taistelut muodostavat elokuvan näyttävimmän keskiön, ne eivät ole koko totuus. Elokuvan päähenkilö toteaakin, että totuuden löytänyt miekkamies voi luopua miekastaan. Henkistyneimmän taistelijan ei tarvitse taistella. Vaativinta kamppailua ei käydä asein vaan sisäisen tutkiskelun kautta. Hero on syvästi filosofinen teos, jolla on sotaisasta aiheestaan huolimatta vahva rauhan sanoma.



Kuvat Google.
 

Ulla Pohjola: Perhoskokoelma

 

"Ruutuperhonen", 2011

Astelin luentotunnin päätteeksi Galleria Beckeriin katsomaan Ulla Pohjolan näyttelyä. Eteisaulan seinillä tulijan vastaanottivat keltaista ja limenvihreää hehkuvat teokset "Keltainen kukinto" (2011) ja "Vaaleanvihreä kukinto" (2011). Silkkiviskoosisametti heijasteli ikkunasta ja kattolampusta tulvivaa valoa.


"Lanttuperhonen", 2011

Varsinaiseen näyttelytilaan astuessa seinille oli asetettu pieniä töitä katseen korkeudelle. Lähempi tarkastelu sai huokaamaan ihastuksesta. Perhoset olivat todella aidonnäköiseksi kirjottuja, kuin ne olisivat levähtäneet puunkuorelle lepuuttamaan siipiään. Tässä välissä täytyy korostaa, että Pohjola on kirjonut teokset käsin, mikä saa tällaisen lyhytpinnaisen persoonan hieman kateelliseksi. Minulla ei ikipäivänä olisi malttia kirjoa jotain noin yksityiskohtaista.


"Syreenikiitäjä", 2011

Perhoskokoelma teoksissa perhoset oli asetettu usein puun kuorelle tai metalli- tai puurasioihin. Luonnonmateriaalien hyödyntäminen kaikissa teoksissa oli onnistunutta, tuki ilmaisua ja lopputulos oli upea. Rasioissa alaosa oli täytetty jollain luonnonmateriaalilla, ja pintastruktuuri oli usein niin houkutteleva, että teki mieli koskettaa teosta. Keräilijöille näyttelystä löytyisi ainutlaatuinen perhoskokoelma! Perhosrasiat olisi tehnyt mieli sulkea, tallettaa hyllyyn ja avata aina kun siltä tuntuisi. Hyvänolon rasioita.


"Karhusiilikäs", 2010

Ensimmäisessä huoneessa yritin miettiä suosikkiteosta, mutten osannut sitä nimetä. Kaikissa oli jotain ihastumisen arvoista. Astuessani toiseen huoneeseen näyttelyn tunnelma muuttui. Kuolema oli astunut tilaan. Toisen huoneen, toisen teoksen kohdalla pysähdyin, sanan kaikissa merkityksissä. "Keväällä haudattu" (2008) teoksessa helmikirjotun hahmon ympärille oli kietoutunut köynnöksiä, niitä oli jo kasvoillakin. Teoksen yläreunassa oli köynnösornamentein koristeltu peili, josta joutui kohtaamaan oman katseensa. Hetken aikaa olin tuo köynnösten peittämä helmikirjottu hahmo.


"Keväällä haudattu", 2008

Viereisellä seinällä oli suurikokoinen teos "Huntu" vuodelta 2009. Ruusun terälehdistä, kuuruohosta, belliksestä, silkistä ja paperista koottu teos näytti kauniilta, kunnes kasvojen päälle kirjottu pääkallo hätkähdytti. Maan poveen painettu kaunotar sai uusia merkityksiä.


"Huntu", 2009


Otin viimeisen huoneen teokset henkilökohtaisesti, ne koskettivat, mutta kauniisti. Kuolemasta oli tehty kaunis, sen ei tarvitse olla pelottava. Edellisellä luennolla luennoitsija oli heittänyt ilmaan retorisen kysymyksen: "Onko olemassa yhtä universaalia asiaa, mikä yhdistää kaikkia ihmisiä". Näyttely antoi vastauksen.

Näytelyn päätti herkullisen värinen "Vaaleanpunainen kukinto" (2011). Näyttely alkoi ja päättyi kukintoon. Se piti sisällään monta elämänkaarta, vuodenaikaa ja hetkeä.

Näyttely esillä Galleria Beckerissä 21.9.2011 saakka.
 

Käsitettävä taidehistoria

 
Mitä teille tarkoittaa taidehistorian opiskelu? Taideteosten, vuosilukujen ja tyylisuuntien ulkoa opettelua? Luennolla istumista? Kynä sauhuten kirjoittamista? Diojen katselua pimeässä nukahtamiseen saakka? Niin minäkin luulin, ennen kuin tiesin paremmasta.

Entisen kouluni opintosuunnitelmaan kuului taidehistorian tunteja, jossa opiskelimme Suomen ja Euroopan taiteen historiaa sekä vieraita kulttuureja. Taidehistorian opettajamme ilmoitti jo ensimmäisellä tunnilla tekevänsä väitöskirjaa, ja kysyi kävisikö meille jos hän käyttäisi tunneilla tuottamiamme materiaaleja tutkimuksensa pohjana (tehtävät,kyselyt). Kaikki suostuivat "projektiin", joka kesti lukuvuoden 2007-2008.

Nyt elokuussa 2011 ilmestyi opettajamme, Jari Martikaisen, taidehistorian väitöskirja aiheesta "Käsitettävä taidehistoria - Kuvalähtöinen malli taidehistorian opetukseen kuvallisen ilmaisun ammatillisessa perustutkinnossa". Tutkimuksen keskeinen kysymys on, mikä on taidehistorian opetuksen ja taidehistorian välinen suhde. Martikainen kumoaa tutkimuksessaan ennakkokäsityksiä yllä mainitsemistani oletuksista taidehistorian opiskelusta. Ja voin todistaa, että ennakkokäsitykset rapisivat heti ensimmäisillä tunneilla.

Haluan tässä kohti huomauttaa, että vaikka ryhmämme tiesi olevansa osa tutkimusta, en ainakaan itse koskaan varsinaisesti ajatellut olevani osa tutkimusta, vaan mielsin taidehistorian tunnit tavallisina tunteina, joihin kuului kysymyksiin, varsinkin omaan oppimiseen liittyviin kysymyksiin vastaaminen.

No,nyt teitä toivottavasti kiinnostaa millaisia nuo tavallisesta poikkeavat taidehistorian tuntimme olivat. Myönnettäköön, että ensimmäisillä tunneilla ajattelin "Onko tämä herra tosissaan; me askarrellaan ja piirrellään vaikka pitäisi oppia jotakin". Mutta siinäpä se. Oppiminen ja opettaminen naamioitiin uudella tavalla. Opetussuunnitelmaan kuului diakuvien kautta taideteosten ja tyylisuuntien opettelua,jotka testattiin tenteissä, mutta siihen kuului muutakin. Uuden tyylisuunnan tai taideteoksen tullessa käsittelyyn, saimme keskustella mitä kuvissa näimme, mitä tiesimme aiheesta/historiasta jo etukäteen, mitä tuttua tai uutta kuvassa oli. Keskustelemalla vältettiin se, että opettaja "opettaisi" meille jotain minkä jo todellisuudessa tiesimme. Näin aktivoimme itsemme kaivelemaan mielemme sopukoista jo opetellut asiat, ja opetimme samalla toisiamme, kun toiset muistivat hieman eri asioita kuin toiset.

Sana "käsitettävä" viittaa myös käsillä tekemiseen. Saimme huomata hyvin pian, että taidehistoriaa voi oppia myös itse tekemällä. Teoriaosuuksien jälkeen meitä ja oppiamme testattiin mm. seuraavanlaisilla tehtävillä:


Albert Edelfelt: Leikkiviä poikia rannalla, 1884. Kuva täältä.

- Piirrä puu, joka ilmentää jotakin tyylisuuntaa. Puun ei tarvinnut olla realistinen, vaan kuvassa piti hyödyntää tyylisuuntien opittuja piirteitä. Itse piirsin barokkipuun, joka oli kierteinen, voimakasrakenteinen, ja puun pinnalla oli voimakas valon ja varjon kontrasti.

- Mielialakengät. Tuli piirtää kolme kenkää, jossa viivan, värien ja sommittelun avulla kuvastuisi a) ilo ja energia, b) alakulo ja surullisuus ja c) ujous. Olipa muuten hankala tehtävä! Tässä tehtävässä sai itse kokea sen, kuinka eri elementeillä maalauksiin luodaan juuri tietynlainen tunnelma.

- Suomalaisen 1800-luvun taideteoksen muuntaminen nykyaikaan. Minä muunsin Albert Edelfeltin maalauksen "Leikkiviä poikia rannalla". Teosmuunnokset herättivät keskustelua nyky-yhteiskunnasta, nopeasta muutoksesta ja kehityksestä. Tarkastelimme kriittisesti tätä päivää.

- Paperimassaan pääsimme käsiksi, kun tehtävänä oli valmistaa naamari, jolla olisi jokin voima. Tehtävässä käsittelimme kuvamagiaa ja mietimme samalla, mitä kuvamagiaan verrattavia esineitä tai asioita nykyihmisen elämässä on. Tämä oli mielenkiintoinen kokonaisuus.

- Euroopan ulkopuolisiin kulttuureihin tutustuimme itsenäisesti. Jokainen valitsi mieleisensä kulttuurin, jonka jälkeen tuli valmistaa teos kyseisen kulttuurin pohjalta. Minä innostuin Afrikasta ja perehdyin länsi-afrikkalaiseen Nok-kulttuuriin. Valmistin heidän terrakottaveistostensa pohjalta paperimassaa hyödyntäen oman veistokseni. Jäljittelin maalaamalla terrakottaveistosten pintamateriaalia. Lopuksi jokainen esitteli taiteellisen tuotoksensa ja opetti muille ryhmän jäsenille valitsemansa kulttuurin piirteitä.

- Abstraktiin taiteeseen tutustuttiin mm. tekemällä itse abstraktia taidetta.

Tässä vain muutama esimerkki. Elokuvat värittivät oppimista ja elävimmin on jäänyt mieleen Tyttö ja helmikorvakorun kohtaus, jossa Vermeer kysyy Grietiltä "Minkä värisiä pilvet ovat?". Museokäynneillä testattiin esineiden kautta muun muassa tyypillisimpiä tyylipiirteitä.


William Blake: Luoja työssään, 1794. Kuva täältä.

Taideteosten analysointitehtävät olivat itselleni mielenkiintoisimpia. Kurssin alussa meidän tuli valita jokin taideteos, jonka tunnelmasta ja kokonaissommitelmasta tuli kirjoittaa esseemuotoisesti. Pitkin lukuvuotta kirjoitimme sitten tuosta samasta teoksesta lisätulkintoja uusista näkökulmista sitä mukaa, kun lisätietoa karttui. Tämä avasi lopullisesti silmäni siitä, kuinka paljon oppia oli tarttunut kuin huomaamatta. Luulin tulkinneeni teoksen loppuun jo toisen kirjoituskerran jälkeen. Kuinka väärässä olinkaan... Analysoin William Blaken maalausta "Luoja työssään" vuodelta 1794, joka kiinnitti katseeni taidekirjoja selaillessani. Mitä enemmän teosta tutki, sitä tärkemämmäksi se itselle muodostui.

Oppimistilanteet saattavat kuulostaa leikkimiseltä, mutta niillä oli aivan uskomaton vaikutus oppimiseen. Monimuotoinen oppimistilanne motivoi ja innosti ja opettaja oli kannustava ja rohkaiseva. Kuvasta keskustelemisessa ei ollut oikeita tai vääriä vastauksia, jokainen uskalsi sanoa OMAN tulkintansa teoksesta, ja parhaimmassa tapauksessa se ruokki muiden tulkintaa. Opettaja antoi meille harvinaisen vapaat kädet, ja ohjasimme paljon myös omaa oppimistamme.

Jari Martikaisen väitöskirja kokoaa sanoiksi ne tuntemukset, elämykset ja lopputulokset, joita taidehistorian tunneilla saavutimme. Monimuotoinen oppimistilanne rikastuttaa ja syventää oppimista ja opitun tiedon mieleen painamista paremmin kuin tavallinen luentotilanne, tai pelkkä ulkoa opettelu. Tunneilla saimme pureskella opittua tietoa uudella tasolla. En väheksy perinteisen luentomenetelmän merkitystä, sillä sitäkin tarvitsimme, mutta moniaistisuus kaikessa on rikastuttavaa.

Jos en olisi valinnut "välivuodekseni" kuva-artesaanin opinahjoa, en olisi tavannut tätä inspiroivaa taidehistorianopettajaa, ja olisin ehkä kulkenut onneni ohitse. Myönnetään, että nyt yliopistossa opiskelu on perinteistä luennoilla istumista, kynä sauhuten kirjoittamista ja valkokankaalta taideteosten tuijottamista, mutta toisenlaisen oppimistavan jo omaksuneena, osaan muokata kurssit ja opetetut asiat omanlaisikseni. Taidehistoria opetti ryhmällemme paitsi taiteen uusia ulottuvuuksia myös jotain itsestämme. Taidehistoria on paljon enemmän kuin ulkoa opettelua; taidehistoria on osa jokaisen arkea ja elämää, huomasitte sen tai ette, opiskelette sitä tai ette.

Lopuksi vielä muutama kuva tuolta mahtavalta lukuvuodelta.


Abstraktia taidetta opiskeltiin muun muassa itse tekemällä. Kahdelle paperiarkille levitettiin väriä, paperit painettiin vastakkain, ja tässä lopputulos "Kandinskyn hevonen". Tällaisten tehtävien kautta aloin pikkuhiljaa hyväksyä abstraktin taiteen "oikeaksi" taiteeksi. Tätä ennen omasin asennevamman kyseistä taidetta kohtaan. Tämän jälkeen mietin syitä negatiivisiin asenteihini tiettyjä asioita kohtaan. Valaistuin.


Taidehistorian merkkiteoksesta tuli tehdä postmoderni tulkinta. Tässä oma tulkintani Botticellin Venuksen syntymästä.


Kevätlukukaudella 2008 irtaannuttiin "tavallisesta" opiskelusta tekemällä täytekakkuja. Tunnilla syntyi kaksi poptaidekakkua "Marilyn" ja "Lakupekka" sekä yksi rokokookakku.

Toivon että Martikaisen väitöskirjan tulokset ja tavat opettaa taidehistoriaa leviäisivät laajemmalle, jotta muutkin saisivat kokea taidehistoriaa parhaimmillaan.

Kiitos Jari.