perjantai 25. kesäkuuta 2021

Taikamekkoja

Toistin pukeutumisessa alppiruusun värejä.

Luin toukokuussa kampaajalla käydessäni Me Naisia (12.5.2021), jossa päätoimittaja Iina Artima-Kyrki sanaili pääkirjoituksessa "Taikamekko" näin:

"Ystävälläni on mekko, joka yllään hänelle tuntuu tapahtuvan vain kivoja asioita, ihania kohtaamisia ja hulvattomia iltoja. Mekko on päässyt todistamaan myös suurta rakastumista.

Nimesimme mekon joskus 20 vuotta sitten taikamekoksi. Me muut olemme saaneet lainata mekkoa, ja siitä puhutaan nykyään kuin se olisi yksi meistä. Mekko on tietysti satumaisen (ja ajattoman) kaunis, mutta myös väljä ja mukava. Se päällä voi tanssia aamuun asti tai istua rennosti kynttiläillallisella.

Nettikirppiksillä tulee koko ajan vastaan pitsisiä unelmia, joita mainospuheen mukaan on käytetty vain kerran. Uskon tietäväni, mistä se johtuu. Itsekin olen joskus ostanut muka hienon koltun, jota olen käyttänyt vain yksissä bileissä ja jättänyt sen jälkeen kaappiin pölyttymään. Kamalaa tuhlausta! (---) Meillä tavallisilla ihmisillä on vain harvoin oikeita juhlia. Unohdamme helposti oman tyylimme ja pukeudumme niille harvoille kekkereille kuin olisimme itsellemme täysin vieraita olentoja. Ei ihme, jos oudolta tuntuvasta mekosta haluaa eroon heti seuraavana aamuna. (---)"

Tunnistan tämän ajatusmaailman, mutta olen itse tietoisesti opetellut siitä vuosien varrella pois. Rakastan mekkoja, mutta ajattelin aiemmin, että mekot olisivat enemmän juhlapukeutumista kuin arkikäyttöä varten. Pukeuduin mielestäni melko tavallisesti ja huomaamattomasti arjessa, ja niihin kivoihin mekkoihin juhlissa. Mutta kuten Iina Artima-Kyrki kirjoitti: "Meillä tavallisilla ihmisillä on vain harvoin oikeita juhlia", joissa mekkoja tulisi käytettyä tarpeeksi. 

Sitten suvussani tuli vastaan seitsemän vuoden sykli, jossa seitsemän vuoden aikana vietettiin seitsemät hautajaiset. Ja pukeuduttiin mustaan. Nuo olivat henkisesti raskaita vuosia, jolloin huomasin yhdistäväni mustan pukeutumisen pelkästään hautajaisiin. Silloin huomasin ajattelevani, että jos minä oikeasti pidän värikkäistä mekoista, miksi niitä ei voisi käyttää myös arjessa? Elämä on liian lyhyt vain odottelemaan mekkojuhlia. 

Niinpä aloin käyttää sellaisia mekkoja arjessa, joihin olin tavallisesti pukeutunut juhlissa. Alkuun tunne oli ahdistava, liian laittautunut. Tuntui, että kaikki tuijottivat. Tunsin kuitenkin mekkojen ja värikkäiden vaatteiden kuvastavan persoonaani parhaiten ja tunsin olevani oma itseni. Samoihin aikoihin uskaltauduin käyttämään hiusrusetteja ja korvakorutkin kasvoivat. Kun vieraiden katseiden joukkoon alkoi tulla silloin tällöin myös suoria, positiivisia kommentteja värikkäästä pukeutumisesta huomasin, etteivät katseet olleetkaan pahansuopia. Muistan edelleen erään Turun hotellireissun, jossa respan nainen sanoi minulle lähtöpäivänä, että oli katsellut hiusrusettiani ihastuksissaan kaksi päivää, ja uskaltautui nyt kysymään, että kuinka olin solminut rusetin hiuksiini.

Nykyisin arki- ja juhlapukeutumiseni ei juurikaan eroa toisistaan. Käytän samoja mekkoja, korvakoruja ja hiusrusetteja niin arjessa kuin juhlassa. Minusta se on tehokasta vaatteidenkäyttöä. Ainut ero taitaa olla se, että juhlissa käytän korkokenkiä. Tämä saattaa jostakin olla tylsää. Pukeutumisella luodaan tavallisesti juhlan tuntua ja irrotetaan näin hetki arjesta. Minulle arjen ja juhlan raja ei ole pukeutumisen suhteen niin suuri. Minulla on kaapissa useita taikamekkoja, joita käyttämällä minulle "tuntuu tapahtuvan vain kivoja asioita, ihania kohtaamisia ja hulvattomia iltoja." Ihan keskellä arkea. 

Kirjoitin aiemmin kuinka kipuilin uuden työni myötä pukeutumistani. Nyt kun olen selvittänyt, että kiinteistöhallinnossa minut hyväksytään sellaisena kuin olen, huomaan tuntevani epävarmuutta sairaalan puolella. Niiden lääkärin- ja hoitajantakkien keskellä. Huomaan, että minua tuijotetaan ja ihmetystä lisännee se, että kuljen käytävillä KYSin henkilökortti kaulassa. Purin siskolleni tätä epävarmuutta ja hän vain tokaisi, että "No onhan siellä sairaalassa ne sairaalapelletkin". "-Ai sinä rinnastat minut ja pukeutumiseni sairaalaklovneihin...?" Tilanne nauratti molempia ääneen. Ymmärsin kuitenkin mitä hän tarkoitti: ammatti ja persoona saavat näkyä pukeutumisessa. Taideasiantuntija saa näyttää taideasiantuntijalta, eikä tarvitse maastoutua insinööriksi, tai sairaanhoitajaksi.

Ja tiedättekö mitä. Sain tällä viikolla maailman ihanimman kommentin eräältä lähihoitajalta, jonka osastolla kävin vierailemassa taidesijoitukseen liittyen:

"Ihan mieletöntä, että olet täällä mekkoinesi."

4 kommenttia:

  1. Onpa sinulla kiinnostava työ ja kiinnostava blogi!
    Jonkun mutkan kautta päädyin vahingossa sivuillesi ja koukutuin välittömästi ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika, ihana kuulla. Tervetuloa seurailemaan. :) Minulla on ollut onnea työpaikkojen suhteen; kaikki ovat olleet mielenkiintoisia. Blogissa kulkevat mukana työt ja harrastukset, eli taide ja kulttuuri monessa muodossa.

      Poista
  2. On todella hienoa, että käytät nykyään haluamiasi värikkäitä mekkoja ja asusteita arkisinkin! Elämä on liian lyhyt omaa persoonaa pienentävään pukeutumiseen. Ja kaikkeen muuhunkin, mikä ei ole oman itsensä näköistä. Surullista kuulla, että sinulla on ollut raskas rupeama menetysten takia, mutta onneksi kaikessa on jälkikäteen myös positiivisia kääntöpuolia.
    Minusta tuo, että herätät positiivista huomiota sairaala- ja työmaa-alueella, kertoo siitä, että muutkin kenties haluaisivat uskaltaa. Me ihailemme oman tien kulkijoita, ylpeästi itseään kantavia ihmisiä. Uskon, että toimit hotellivirkailijallekin esikuvana rusetin suhteen. Ties vaikka hänkin käyttäisi nyt rusettia, josta on ehkä aina haaveillut :)
    Minä pukeudun myös värikkäästi, mutta työmatkat pyörällä rajoittavat hirveästi asuvalintoja. Oikein odotan, että pääsen lomalla mekkoilemaan korkkareisaa jokirantaan! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidat olla oikeassa. Minäkin kiinnitän positiivista huomiota muiden pukeutumiseen/olemukseen ja välillä saatan kommentoida. Mutta on se kyllä jotenkin vaikeaa; kommentoida tuntemattoman ulkonäköä, vaikka tarkoitus olisi pelkästään positiivinen. Tämä on suomalaisille epätyypillistä. Olen yrittänyt reipastua tässä: kaikki varmasti haluavat kuulla hyviä asioita itsestään, etenkin arjen keskellä. Kun tulee sellainen tunne ja olo, että toisesta tulee hyvä mieli, se pitää sanoa ääneen.

      Minäkin pyöräilen työmatkat ja olen oppinut aika hyvin toimimaan helmojen kanssa. Viileämpinä päivinä käytän alla pyöräilyhousuja, mutta hellesäillä vauhtia pitää suhteuttaa helmojen pituuteen, ettei helma nouse korviin.

      Poista