Kevään luetut

Kevään aikana olen onnistunut lukemaan pitkästä aikaa muutakin kuin ammatillista kirjallisuutta. Tässä lyhyt tiivistys teoksiin.

Delia Owens: Suon villi laulu (WSOY, 2020, suom. Maria Lyytinen)

Tämän lukemista olin harkinnut pitkään, kunnes viimeisen sysäyksen antoi useampi työkaveri, jotka olivat tämän jo lukeneet. Todella kaunista luontokuvausta, joka vetoaa minuun aina. Sopivalla tavalla jännittävä, paikoin myös vähän epämiellyttävä ja surullinen, mutta kokonaisuutena kaunis ja vahvan tunnelatauksen sisältävä kertomus. Tämän jälkeen meni jonkin aikaa ennen kuin halusin tarttua mihinkään muuhun kirjaan, sillä tarina jäi vaikuttamaan vahvasti. Mielestäni tämä on kaiken hehkutuksen arvoinen ja nousi kyllä nopeasti suosikkikirjoihini.

Tarinassa pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy nuoren pojan ruumis ja epäilykset ohjautuvat Kya Clarkiin, joka asuu marskmaan - lietemaan - reunalla. Kya on kouluja käymätön juopon tytär, valkoista roskasakkia, joka on oppinut selviytymään luonnossa yksin, lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Murhamysteeri kulkee tarinan taustalla koko matkan, mutta ensisijaisesti kirja on kasvukertomus Kyasta ja hänen luonto- ja ihmissuhteistaan. Kirja kulkee 1950- ja 1960-luvun aikatasoissa.

"Nyt Kya ei enää juuri muille jutellut kuin lokeille. Hän mietti, voisiko hieroa isän kanssa jonkinlaisen sopimuksen veneen käytöstä. Suovesillä hän pääsisi keräämään sulkia ja simpukoita ja saisi ehkä joskus nähdä poikaakin. Hänellä ei ollut koskaan ollut ystävää, mutta hän ymmärsi kyllä, että se olisi hyvästä, koki vetoa ystävyyteen. He voisivat tehdä veneretkiä suistoon, tutkia suomaita. Vaikka poika pitäisikin Kyaa vain pikkukakarana, poika osasi liikkua marskimailla ja voisi opastaa häntäkin." (s.72)

Joel Haahtela: Marijan rakkaus (Otava, 2024)

Haahtelan kieli on kaunista ja kuvailevaa, mutta tämä ei valitettavasti edelleenkään yltänyt oman Haahtelan suosikkini - Mistä maailmat alkavat (2017) - rinnalle. Vajaa 200-sivuinen pienoisromaani oli nopea lukea. Lukuisat taidehistorialliset ja kirjalliset klassikkoviittaukset - Andrei Tarkovskin Solaris-elokuvaa unohtamatta - saivat pitämään oman mielenkiintoni yllä läpi kirjan. Näin kirjassa kuvaillut maalaukset ja Solariksen elokuvakohtaukset mielessäni, joka teki varmasti kirjan lukemisesta syvällisempää kuin heille, jotka eivät noita teoksia tunne. Silti tarinan juoni - sen unenkaltaisuus - ei kuitenkaan kietonut minua tarpeeksi otteeseensa. 

Tarinassa kertoja etsii nuoruuden rakkauttaan, sarajevolaista Marijaa, jonka kohtasi vuosikymmeniä aiemmin prahalaisessa hotellihuoneessa. Marija lähti tuolloin hotellista mitään sanomatta, eivätkä he sen koommin enää tavanneet. Kunnes nyt sattumalta uudelleen Triesten asemalaiturilla. Marija on taidehistorioitsija, joka matkaa Roomaan selvittämään keskiaikaisen maalauksen taiteiliijan henkilöllisyyttä. Mies puolestaan toivoo Rooman inspiroivan hänet saamaan kirjansa valmiiksi.

"Annoin Marijan puhua ja minusta tuntui, ettei hän ollut puhunut kenellekään pitkään aikaan. Hän kertoi vielä, että oli lapsena löytänyt vanhasta taidekirjasta Fra Angelicon maalaaman Marian ilmestyksen. Heidän omasta kodistaan ei löytynyt kirjoja, mutta hänen luokkatoverinsa kodissa oli valtava kirjasto.

Silkkipaperin alta paljastuva kuva oli kauneinta, mitä hän oli koskaan nähnyt. Siinä kuvassa asiat olivat hyvin, mitään korjattavaa ei ollut. Vieläkin hän koki vanhojen maalausten ääressä saman: jos käveli tarpeeksi pitkään taaksepäin, tuli aikaan, jossa kaikki muuttui pysyväksi. Äänet vaimenivat, kynttilä paloi holvikaaren alla, pergamentti rapisi yössä." (s.50-51)

Sōsuke Natsukawa: Kissa joka suojeli kirjoja (Tammi, 2021, suom. Raisa Porrasmaa)

Sadun ja todellisuuden rajamailla olevat kirjat ovat viehättäneet minua lapsesta lähtien. Luen ja katson edelleen silloin tällöin lapsuusaikaisia kirjoja ja elokuvia. Tähän kirjaan tartuin kirjakaupassa ensiksi pelkän nimen perusteella. Kirjakauppa, kirjojen lukeminen ja kirjojen merkitys ihmisten elämässä ovat teoksen keskiössä. Alle 200-sivuinen teos oli lopulta mukava "välipalakirja", mutta osittain ennalta-arvattava. Kirjan tärkein opetus on tämä:

"Toista ei saa satuttaa. Heikkoa ei saa kiusata, pulassa olevalle on ojennettava auttava käsi. Joku voi ihmetellä, eikö se ole itsestäänselvää. Mutta todellisuudessa niin ei enää ole. On heitäkin, jotka kysyvät, miksi pahaa ei saisi tehdä. Moni ei tiedä, miksi toista ei saisi loukata. Ei ole helppo esittää perusteluja, koska eihän sellainen järkeilemällä selviä. Mutta kirjoja lukemalla sen voi ymmärtää. Järkeilyn sijaan on paljon tärkeämpää tajuta, ettei ihminen elä yksinään. Sen voi helposti ymmrtää kirjojen avulla." (s.164)

Kimmo Nokkonen: Operaatio Fake - Suomalaisten taiderikosten jäljillä (Docendo, 2024)

Tämä oli kirjapinon mielenkiintoisin teos ja imaisi täysillä mukaansa siitäkin huolimatta, että eläkkeelle jäänyt rikospoliisi Kimmo Nokkonen ei ole varsinainen kynäniekka. Tämän hän kyllä myöntää itsekin. Sisältö kuitenkin avaa äärimmäisen rehellisesti tositarinan siitä, "miten suomalaispoliisit selvittivät yhden Euroopan laajimmista taiderikoskokonaisuuksista, joka sisälsi väärennöksiä, rikollista taidekauppaa, petoksia ja rahanpesua."

Kirja on minusta hyvä yleisteos kaikille taiteesta kiinnostuneille, sillä se avaa silmät suomalaiseen taiderikollisuuteen ja sen laajuuteen. Kimmo Nokkonen on tehnyt valtavan ison työn selvittäessään taiderikoksia yhdessä Kansallisgallerian tutkijoiden kanssa ja paljastaessaan myös taideasiantuntijoiden vääriä lausuntoja. Valitettavasti työ taiderikollisuuden parissa ei lopu ja tutkiminen vaatisi edelleen resursseja.

"(---) Poliisin rikostutkijoilla ei ole erityisosaamista, jota taiderikosten paljastaminen ja tutkiminen vaativat. Taiderikolliset ovat kuitenkin monesti ylimielisiä ja tapaavat aliarvioida kaikkien muiden osaamisen ja tietämyksen. Tutkinnan kannalta tämä on hyvä asia. Jos epäilty aliarvioi sen, mihin tutkinta ja syytetoiminta todellisuudessa pystyy, tutkija on voittanut ensimmäisen erän jo ennen varsinaista kuulustelua." (s.15)

"(---) Kotietsinnässä löytyi myös Felix Kerstenin muistelmateos Himmlerin henkilääkärinä. Teknisessä tutkinnassa kävi myöhemmin ilmi, että kirjan sisältöjä oli hyödynnetty väärennetyn Degas'n asiakirjojen tekemiseen. Lepistön tietokoneelta löytyi valokuvia kyseisestä pastellityöstä. Niitä vertailemalla selvisi, että maalauksen paspartuuria ja taustapahvia oli keinotekoisesti vanhennettu. Taustapahviin oli tehty jälkiä ja sitä oli kostutettu, näin esimerkiksi kiinnitysteipit oli saatu vanhemman näköisiksi." (s.72)

Aihealueesta kiinnostuneet voitte lukea myös aiemmin kirjoittamani postaukset:

• Jouni Ranta: Vilpitön mieli (Miten myin Suomen täyteen väärennettyä taidetta)
• Väritetty totuus - Taiderikoksia Suomessa (Poliisimuseon näyttely)

Nefertiti Malaty: Miika Tenkula - Melankolian mestari (Like, 2024)

Tämä kirja kertoo itselleni merkityksellisen bändin, Sentencedin, edesmenneesä kitaristista Miika Tenkulasta (1974-2009). Malaty on onnistunut kirjoittamaan totuuudenmukaisen ja rehellisen, mutta repostelemattoman elämäkerran miehestä, joka vältteli parrasvaloja ja tuntemattomia ihmisiä. Ujo ja sisäänpäin kääntynyt kitaravirtuoosi sävelsi itsemurhametalliksi kutsutun bändin kappaleisiin melodioita, jotka olivat herkkiä ja puhuttelevia. Sentenced on edelleen iso osa suomalaisen metallimusiikin historiaa, mutta sen jäsenet eivät koskaan juurikaan nauttineet keikkailusta. Miika Tenkula oli Muhoksella koko elämänsä asunut maalaispoika, joka kamppaili paitsi menestyksen tuoman julkisuuspaineen myös päihdeongelman ja perinnöllisen sydänsairauden kanssa. Tenkula kuoli kotonaan sydänkohtaukseen neljä vuotta Sentenced-bändin hautaamisen jälkeen.

"Vaikeista tunteista, kuten syyllisyydestä tai katumuksesta, ei pelätty laulaa. Ahdistus oli Sentencedin jäsenistölle tunteena kuitenkin se läheisin ja tutuin: iso yleiskäsite monelle hankalalle tuntemukselle. 'Ahistaa' oli aina sovelias tapa pohjoisen miehelle ilmaista tunteitaan tilanteessa kuin tilanteessa. Se saattoi tarkoittaa, että ahdisti, pelotti, suretti, masensi tai turhautti. Vertaiset ymmärsivät kyllä." (s.198)

" 'Olen käyttänyt Miikan kitaroinnista vertausta, että hän osasi halutessaan soittaa kuin Esa Pulliainen tai Carlos Santana, mutta he eivät  pysty soittamaan kuin Tenkula', [Miikan ensimmäisen bandin rumpali Tuure] Heikkiä jatkaa analyysiään. 'Miikan sävellyksissä joutsenlaulu joka tapauksessa soi, ja aivan uniikilla tyylillä. Jos Kassu Halonen on melody man, Miikaa voisi tituleerata Moody Bluesin hittiä mukaillen melancholy melody maniksi. Hän osasi loihtia hetkittäistä tuonpuoleista tunnelmaa ja mystistä universaalia virtausta pikanttina lisänä biisiin kuin biisiin. Myös niihin rajusti rokkaaviin ralleihin, salakavalan juhlienpilaajan tavoin kuin vain muistuttaakseen kuulijaa kaiken katoavaisuudesta.' " (s.235)

Valérie Perrin: Vettä kukille (WSOY, 2023, suom. Saara Pääkkönen)

Tämän kirjan löysin somen kuvavirrasta ja kirjan kuvailuteksti tuntui jälleen osuvan omalle mukavuusalueelleni: "Vettä kukille on palkittu romaani unohtumattomasta hautausmaan naisesta, joka ei lakkaa uskomasta huomiseen ja pienten yksityiskohtien kauneuteen."

Kirja ei imaissut heti mukaansa, mutta parani loppua kohti. Tarinassa eletään 1990-luvulla ja 2010-luvulla. Tarinan päähenkilössä Violettessa oli hieman samanlaista mystiikkaa ja sisukasta itsepintaisuutta kuin Suon villin laulun Kyassa. Tässä hautausmaan hoitajana työskentelevä Violette on kuitenkin arkisen elämänrytmin keskellä ympäristössä, joka tuntuu monelle vieraalta. Violette on löytänyt hautausmaalta paitsi kotinsa ja rauhan kaiken kokemansa jälkeen, myös läheisimmät ystävät. Suosittelen kirjaa koskettavien tarinoiden ystäville. Tässä oli kuvattu erilaisten ihmissuhteiden lisäksi hienosti myös "aikuista" rakkautta sekä hautausmaan arkea.

"Minä olen ollut hyvin onneton, suorastaan murskana, olematon. Tyhjä kuori. Olin samanlainen kuin naapurini, pahemmassa jamassa vain. Elintoimintoni pyörivät vaikka minä itse en ollut läsnä. Olin vailla sielua, joka kuulemma painaa kaksikymmentäyksi grammaa, olipa sen omistaja lihava tai laiha, iso tai pieni, vanha tai nuori. Mutta suru ei ole koskaan ollut minun makuuni, joten päätin, ettei tila jäisi pysyväksi. Surunkin pitää päättyä aikanaan." (s.9)

"Sää on ihana. Toukokuun aurinko hyväilee maata, jota kaivan. (---) Kyykistelen puutarhassa istuttamassa tomaatintaimia ja kuuntelen ohjelmaa Frédéric Chopinista. Olen laskenut pienen paristokäyttöisen radioni puiselle penkille, jonka löysin joitain vuosia sitten pihakirppikseltä. (---) Nono, Gaston ja Elvis ovat lähteneet lounaalle. Hautausmaa vaikuttaa tyhjältä. Vaikka se onkin alempana kuin puutarhani, en näe täältä käsin kaikkia käytäviä, koska välissä on kivimuuri. Olen riisunut harmaan neulopuseron ja päästänyt puuvillamekkoni kukat vapaaksi. (---) Minusta on ihana luoda uutta elämää. Kylvän, kastelen, korjaan sadon. Ja aloitan alusta joka vuosi. Rakastan elämää sellaisena kuin se on tänään, täynnä aurinkoa. On ihanaa keskittyä siihen, mikä on elämässä olennaisinta. Sen taidon olen oppinut Sashalta." (s.189)

Minä olen uusissa kyläilypaikoissa aina se, joka kirjahyllyn nähdessään häpeilemättä tutkii sen sisältöä. Kirjat kertovat omistajistaan, niistä saa avattua keskusteluja, ja nyt pääsitte tämän kirjakatsauksen avulla kurkistamaan minun kirjahyllyni sisältöön. Ja kirjavinkkejä saa antaa, jos näiden perusteella osaatte suositella jotain samankaltaista.