My favourite T-shirt and other recycling stories

Reijo Kärkkäinen: Pink Panther strikes back, 2021, sekatekniikka; Faaraon kirous, 2019, sekatekniikka mdf-levylle; Unknown sardines, 2019, sekatekniikka mdf-levylle.

Galleria Ars Liberassa on parhaillaan esillä Reijo Kärkkäisen (s. 1964) näyttely My favourite T-shirt and other recycling stories. Kärkkäinen on monipuolinen taiteilijja, joka työskentelee niin maalausten, grafiikan, kuvitusten, installaatioiden kuin sarjakuvienkin maailmassa. Itselläni on ollut hieman ristiriitainen suhde Kärkkäisen taiteeseen, sillä jotkin teokset vetoavat voimakkaasti ja toiset eivät lainkaan. Olen ehdottomasti eniten Kärkkäisen maalaustaiteen kannattaja. Se näkyi tämänkin näyttelyn osalta. 

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Galleria on täynnä abstrakteja "väriveistoksia", jossa maalauskankaita on rikottu, kierrätetty ja niihin on kerätty kierrätysmateriaaleja. Ne eivät varsinaisesti esitä mitään, mutta tila ottaa siitä huolimatta välittömästi haltuunsa. Voimakas värimaailma vetää katsetta puoleensa, mutta vielä enemmän kiehtoo käänteinen ajatus maalauksesta. Pink Panther strikes back -teoksessa kiilakehysten keskellä ollut entinen maalauskangas on rikottu, siihen on leikattu aukkoja, mutta samalla mukaan on tuotu puurimoja, vaatekappaleita, puukuitulevyjä jne. Tavallisesti kiilakehysten ympärille pingotettava maalauskangas on pohja taiteelle. Nyt yllätyin kuinka paljon mieltäni kutkutti näkymä ja ajatus siitä, että kiilakehykset olivat osittain näkyvissä. Siinä oli maalaus, jonka luuranko näkyi. 

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Pink Panther strikes back.

Maalauksesta näkyi läpi. Se oli reikäinen ja rikkinäisen oloinen, mutta yksityiskohtia tarkastelemalla huomasi, kuinka asioita oli liitetty kiinni toisiinsa: nitoen, sitoen ja kietoen. Näennäisesti rikkinäisen päälle oli luotu uutta. Veistosmaista pohjaa oli käytetty uudelleen maalauspohjana. Ajatus rikotusta, rikkinäisyydestä ja rikkoutumattomuudesta on kiehtova. Pyörittelin ajatusta yhdestä näkökulmasta aiemmin myös Emma Luukkalan näyttelyn kohdalla: Siisti on rikki. Henna Paunu on kuvaillut Reijo Kärkkäisen taidetta Rauman taidemuseon näyttelyluettelossa näin: "Se on maailmanparantajan ja taiteen olemusta tutkiskelevan tekijän puheenvuoro katsojalle, kaikki mistä ei voi puhua tuotuna puheenaiheeksi." Tämä oli erinmomainen tiivistys, sillä tuollainen tunnelma näyttelyssä todella heräsi.

Reijo Kärkkäinen: White rabbit, 2021, sekatekniikka mdf-levylle.

Olen aina ollut viehättynyt paksuista maalikerrosista kankaalla. Materiaalin tuntu kasvaa ja pintaa tekisi mieli koskettaa. White rabbit -teos houkutteli astumaan lähemmäs nimenomaan materiaalin tunnulla. Ilman teosnimeä en olisi kenties kiinnittänyt sen suuremmin huomiota oikeassa yläkulmassa olevaan valkoiseen maaliläikkään. Nimi kuitenkin vei ajatukset "Follow the white rabbit" -lauseeseen, jossa Liisa ei malta olla seuraamatta valkoista jänistä kaninkoloon ja sitä kautta ihmemaahan. Valkoinen jänis viittaa tässä tapauksessa hetkeen, jossa päähenkilö on keskellä epätavallista tilannetta; vihjettä jostain tulevasta, jota ei vielä tunnista. Samaa lausetta on käytetty oivaltavasti esimerkiksi Matrix -elokuvasarjan ensimmäisessä osassa, jossa näkyvä todellisuus paljastuukin unenomaiseksi kuvitelmaksi. Lopulta jokaisella on oikeus valita, kummassako todellisuudessa tahtoo elää.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta White rabbit, 2021.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta White rabbit, 2021.

Reijo Kärkkäinen: My favourite T-shirt, 2021, sekatekniikka.

Näyttelylle nimensä lainannut teos ei ollut suosikkini, mutta lämpimiä tunteita se herätti, sillä teokseen oli tosiaan kiinnitetty riekaleinen T-paita. Tavallisesti ajattelen, että taiteilijat siirtävät ajatuksia itsestään teoksiinsa, mutta Kärkkäinen oli siirtänyt itsestään jotain fyysistä: rakkaimman T-paitansa. Tämäkin herätteli pohtimaan taiteen merkitystä ja sitä, mitä jätämme itsestämme tulevaisuuteen. Taide kertoo aina omasta ajastaan, halusivat tai pohtivat taiteilijat sitä tai eivät. Tämän hetken taide on erilaista kuin 1990-luvun tai 1800-luvun taide. Koin My favourite T-shirt -teoksen eräänlaisena Kärkkäisen omakuvana, joka on itse asiassa paljon mielenkiintoisempi kuin ajatus esittävästä ja perinteisestä muotokuvasta. En katso Kärkkäisen kasvoja, kuten muotokuvassa on tapana, vaan näen teoksessa syvemmälle.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta My favourite T-shirt.

Reijo Kärkkäinen: Limbinen järjestelmä, 2019, sekatekniikka mdf-levylle.

Pink Panther strikes back -teoksen lisäksi toinen suosikki oli lämpimissä väreissä hehkuva Limbinen järjestelmä. Wikipedia tiivistää termin näin: "Limbinen järjestelmä on aivoalueiden joukko, joka osallistuu mm. tahdosta riippumattomien toimintojen, motivaation ja tunteiden säätelyyn sekä yhdistää erilaisia tunnetiloja muistiin tallentuneisiin fyysisiin tuntemuksiin." Petra Lehto on kirjoittanut limbisessä järjestelmässä muodostuvista tunteista mm. näin: 

"Toiminnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna kognitiiviset prosessimme saavat limbisestä järjestelmästä 'tiedon', onko jokin asia esimerkiksi pelottava, vaarallinen, himottava vai hoivattava. Esimerkiksi pelko – tunne, jonka synnyssä mantelitumakkeella on tärkeä rooli – voi aktivoitua kivun kokemuksesta tai uhkan tunteesta ja voi saada aikaan prosessissa erittyvien stressihormonien siivittämänä paljon puhutun taistele tai pakene -reaktion.

Ihminen ei onneksi ole täysin tunnereaktioidensa orja, sillä järki voi puuttua peliin ja selittää esimerkiksi edellä kuvatun taistele tai pakene -reaktion aiheuttaneen tapahtuman parhain päin: Ei se ollutkaan karhu, joka raapi mökin ikkunaa vaan tuulessa heiluva kuusen oksa.

Tunteiden kokeminen, niihin reagoiminen ja niiden ilmaisu voi vaurioitua tai muuttua esimerkiksi silloin, kun emootioiden näkökulmasta keskeinen limbinen järjestelmä vaurioituu."

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Limbinen järjestelmä.

Reijo Kärkkäinen: yksityiskohta teoksesta Limbinen järjestelmä.

Kokonaisuudessa viehättävät teoksen yli risteilevät narut, lämmin oranssi, alta hehkuva sininen, vasemman reunan vahvat laskokset ja alareunan punainen risti. Kärkkäisen kaikissa näyttelyn teoksissa on paljon yksityiskohtia, joihin uppoutua. Veistoksellisia maalauksia on kuvaava sana, ja samalla näissä on myös joitain muistumia katutaiteesta.

Reijo Kärkkäinen on osannut luoda mieltä aktivoivan näyttelyn, joka ärsyttää katsojaa oikealla tavalla. Kuinka löytää ei-esittävästä jotain esittävää, vai tarvitseeko sitä löytää? Teosten kierrätysajatus ei ole taiteessa uusi, mutta toteutustapa on persoonallinen. Teokset eivät ole vain kierrätettyjä, vaan pohja uudenlaiselle maalaukselle ja tulkinnalle. Teosnimet antavat pohjaa tulkinnoille. Vaikka ymmärrän taidehistoriallisestakin näkökulmasta miksi jotkin abstraktit teokset jätetään nimeämättä (taiteilija ei halua ohjailla katsojaa, vaan katsojalle halutaan antaa ohjailematon tunne ja tulkinta), en ole itse koskaan pitänyt tästä ajatuksesta. 1900-luvun taideteorioiden kultakaudella tälle oli perusteensa, mutta nykyisin ihmiset ovat niin malttamattomia taiteenkin äärellä, että jonkin on pysäytettävä. Ei-esittävät teokset menevät edelleen monelta ohi, jos taiteilija ei anna minkäänlaista vinkkiä teoksen sisällöstä tai tunnelatauksesta. Kärkkäinen on onnistunut teosnimillä herättämään mielenkiinnon pysähtyä teosten äärelle.

My favourite T-shirt and other recycling stories on esillä
Galleria Ars Liberassa 17.10.2021 saakka.

Siisti on rikki

Emma Luukkala: Sunday, 2020, epoksi, öljymaali ja lanka kankaalle ja sukille. Emma Luukkala: Horror Vacui I, 2018, öljy paperille.

Jyväskylän taidemuseossa on esillä Emma Luukkalan (s.1992) näyttely Melska. Taiteilija oli minulle uusi tuttavuus. Luukkala on valmistunut Kuvataideakatemiasta 2020, jossa hän toimii nykyisin osa-aikaisena maalauksen materiaaliopin assistenttina ja tuntiopettajana. 

Taidemuseossa oleva näyttely on toteutetttu yhdessä Jyväskylän Kulttuuriluotsien kanssa: "Helmikuussa 2020 käynnistyneessä projektissa kulttuuriluotsit valitsivat mieleisensä taiteilijan. Samalla luotsit tutustuivat taidemuseon näyttelyprosessiin ja osallistuivat näyttelyjärjestelyihin yhdessä taidemuseon henkilökunnan ja Emma Luukkalan kanssa. Näyttelyjärjestelyt etenivät sujuvasti Teams-palavereissa, joihin säännöllisesti osallistui 8–10 luotsia, kulttuuriluotsikoordinaattori, taidemuseon kaksi intendenttiä sekä taiteilija."

Lopputuloksena syntyi näyttely, joka kiinnittää pelkistetysti huomiota arjen sekamelskaan, materiaan ja sen keskellä elämiseen. Luukkala kertoo: "Kaikki teokset käsittelevät jollain tapaa kotia, sotkua, arkea ja sellaista materiaalista olemista. Täällä on useita pieniä teoksia, missä olen kuvannut sotkuisia huoneita tai tavarakasoja."

Emma Luukkala: yksityiskohta teoksesta Sunday, 2020.

Sunday -teoksessa räsymattoa muistuttavan installaation raidat on maalattu sumeasti. "Olen keikauttanut abstraktin maalauksen toisenlaiseen kulmaan ja tuonut siihen mukaan tosi kotoisan eikä ollenkaan sellaisen suureellisen näkökulman, mitä abstraktit teokset ovat aiemmin edustaneet", Luukkala kertoo. Maton päällä on mm. parittomia sukkia ja tiskirätti, johon on tarttunut "roskia". 

Emma Luukkala: yksityiskohta teoksesta Sunday, 2021.

Näyttelyssä on maltillisesti teoksia, jolloin katsoja jaksaa antaa jokaiselle aikaa. Minua viehätti eniten Siisti on rikki -sarja, joka leikki esittävän ja ei-esittävän rajamailla. Läheltä katsottuna maalaus oli vain väritäpliä, mutta kauempaa hahmottuivat esimerkiksi huonekalut, vaatteet ja esineet. Maalin materiaalisuus oli niin paksua, että teoksia olisi tehnyt mieli koskettaa. Näytti siltä kuin maali olisi pyyhkäisty tai painettu pohjamateriaalille sormilla. Maalaukset saivat käsityömäisen tunnun, kuin taiteilija olisi rakentanut lopputuloksen käsin.

Emma Luukkala: Siisti on rikki VI, 2020, tempera ja öljy levylle.

Emma Luukkala: yksityiskohta teoksesta Siisti on rikki VI, 2020.

Emma Luukkala: yksityiskohta teoksesta Siisti on rikki VI, 2020.

Luukkala kertoo, että on valinnut kuvata arkea ja pieniä asioita, koska pienet ja arkiset asiat ovat tärkeitä: "Koti teemana tuntui siltä, että jostain on lähdettävä liikkeelle. Maailma on niin suuri ja monimutkainen paikka, että jos haluaa tutustua tähän maailmaan, on hyvä lähteä siitä läheltä. Koti on samaan aikaan tosi henkilökohtainen ja kuitenkin niin universaali. Vaikka se on pieni ympäristö, se peilaa hyvin meidän koko kulttuuria laajastikin."

Emma Luukkala: Siisti on rikki V, 2020, tempera ja öljy levylle.

"Siisti on rikki -lausahduksen olen kuullut isovanhemmiltani. Siihen liittyy muisto lapsuudesta, kun olen ollut pieni ja ollaan valmisteltu isovanhempien kylään tuloa. Ollaan siivottu kaikki valmiiksi, ja siinä odotellessa olen kuitenkin innostunut leikkimään ja askartelemaan. Ja sit kun he saapuvat, se kaikki siisti onkin muuttunut jälleen aikamoiseksi sotkuksi. Mummi ja ukki tulivat kylään, niin mummin istahtaessa sängylle hän sanoi, että 'Meillä päin sanotaan, että siisti on rikki' ", Luukkala avaa teossarjansa nimeä.

Lause on kiehtova. Kuinka siisti määritellään? Jokainen tiedämme, että eri henkilöillä on eri käsitys siisteydestä. Toisaalta käsitykset eroavat myös siinä, ymmärretäänkö siistillä puhtautta vai järjestystä. Varmasti moni kokee kasvaneensa tuohon Emma Luukkalan muistoon, jossa kotia pitää siivota, jos joku tulee kylään. Eikä ketään oteta mielellään yllätysvierailulle, jos koti ei ole siisti. Torjutaan siis hyvää tuova sosiaalinen kanssakäyminen vain epäjärjestyksessä olevan materian tai lattialla juoksevien villakoirien vuoksi?

Emma Luukkala: Siisti on rikki II, 2020, tempera ja öljy levylle.

Olen kuitenkin huomannut, että kuvankauniin Instagram-maailman keskellä on alettu kapinoida näennäistä siisteyttä vastaan. Kenenkään koti tuskin on koko ajan siisti. Ainakaan joka nurkasta.  Puhtaus ja järjestys tuovat toki mielihyvää, mutta on surullista ajatella, että sotkuisuus olisi pelkästään paheksuttavaa. Se on normaalia. Tämän Emma Luukkalan näyttely mielestäni haluaa osoittaa.

Saman puolesta puhuu myös toimittaja Maria Veitola, joka "lanseerasi" joitain aikoja sitten Instagramissa kasa-käsitteen. Hän julkaisi kotoaan ja arjestaan kuvia erilaisista kasoista ja rohkaisi seuraajiaan tekemään samoin lisäämällä kuvan yhteyteen kasa-tunnisteen. Kasat, jotka tavallisesti halutaan rajata kauniin otoksen ulkopuolelle. Kasoja on meillä kaikilla: tiskikasoja, vaatekasoja, lelukasoja, kenkäkasoja, pyykkikasoja, sanoma/aikakauslehtikasoja.... Veitola normalisoi tempauksellaan sotkua ja pyyhki siitä syntyvää häpeän tunnetta. 

Emma Luukkala: Pieniä tärkeitä IV, 2021, öljy kankaalle. Suomen Taideyhdistys.

Somen voima näkyi myös haasteessa, jossa naisia kannustettiin paljastamaan käsilaukkujensa sisältö. "Naisen laukku on pohjaton", sanotaan. Tämä on totta, sillä itsekin olen huomannut, että laukun pohjalle hukkuu ja unohtuu kaikenlaista. Huolitellun ensivaikutelman alla on monella "sotkuinen todellisuus". Melska -näyttelyssä on Emma Luukkalan uusimpia teoksia, joissa maalauksiin on kuvattu "Pieniä tärkeitä", eli juuri niitä laukun pohjalle tai esimerkiksi pöydän kulmalle jääneitä pieniä asioita.  

Siisti on rikki. Vai onko? Pengoin mielenkiinnosta oman laukkuni sisältöä ja perinteisten lompakon, puhelimen ja avainten lisäksi mukana kulkee mm. tällaista:

Aurinkolasit, keltaisessa kangaspussissa on pitsiverhoista kierrätettyjä kestohedelmäpusseja, 2 x taidekestokassit (René Magritten Ceci n'est pas une pipe/Tämä ei ole piippu -kassi on vuosia vanha. Vermeerin Tyttö ja helmikorvakoru -kassin ostin tältä samalta Jyväskylän taidemuseon reissulta), käytettyjä maskeja (heittäköön ensimmäisen kiven, jolla ei ole jäänyt käytetty maski joskus taskuun/laukkuun), puuteri + huiska, pienessä metallirasiassa on korvatulpat (kyllä, tärkeät esimerkiksi pidemmillä juna/bussimatkoilla - ei ole ihan hetkeen ollut tarvetta...), huulipuna (ei ole ollut tällekään tarvetta, koska maskisuositus), migreenin ehkäisyyn Buranaa (olipa hyvä kun tuli tarkastettua - viimeinen käyttöaika 7/2021), purkkaa, kehysliikkeen kuitti (19.9.2019), Knipin keikkalippu (22.2.2020 - tällähän voisi jo kuvitella olevan kulttuuriarvoa, aika ennen koronakurimusta), Kiasman kuitti (27.9.2020 - Seppo Fräntin kokoelmanäyttely), VR-kuitista ovat haalistuneet kaikki tiedot, entisiä käyntikortteja ja käyttämättä jääneet kuohuviinikupongit (etu voimassa 14.6.2020).

Pieniä tärkeitä. Kertovat arjesta ja eletystä elämästä.

Emma Luukkalan näyttely Melska on esillä Jyväskylän taidemuseossa 5.9.2021 saakka.