Kirjotut Onnen maisemat

 
Myönnetään, kävin vasta nyt ensimmäisen kerran museossa muutettuani Jyväskylään. Suunnistin Suomen käsityön museoon, jossa oli aulassa Sirkka Muurelan näyttely. Kuvia en voi valitettavasti laittaa, joten kannustan teitä käymään vilkaisemassa näyttelyn. Aulaan pääsee ilmaiseksi katsomaan Muurelan näyttelyä 5.12.2010 saakka.

”Sirkka Muurela tuo kirjotuilla, sadunomaisilla tekstiilikuvillaan esille eläin- ja luonnonrakkauttaan. Moni tekstiili kuvaakin eläimelle kuviteltua taivasta, jossa se voi olla onnellinen: esimerkiksi Pikku-Karhun taivaassa on kristallivirta, kukkia ja auringon paistetta.”

Suurikokoisten kirjottujen töiden taidokkuus välittyi jo ulko-ovelle. Töissä oli kaunista ja pikkutarkkaa luonnon havainnointia. Niin eläimet kuin kasvitkin oli kirjottu todella upeasti. (Minulla ei ikimaailmassa riittäisi kärsivällisyys moisiin.)

Näyttelyssä oli myös kolme työtä, joista sai kuunnella enemmän laittamalla kuulokkeet päähänsä. Muurela kertoi töidensä taustoista ja lapsuudestaan. Haastatteluista välittyi Muurelan intohimo ja halu tehdä sydämellä ja itseä kiinnostavista aiheista. Muurela sanoikin:
”Minä tahdon tehdä vain sellaisia kuvia, joista itse jokaista kankaankulmaa myöten kovasti pidän. --- Ihmisille on annettu kädet sitä varten, että niillä tehdään muutakin kuin painellaan nappuloita.”

Kaksi työtä erottuivat eläinvaltaisesta kokonaisuudesta. Suojele-seinällä oli kaksi kirjottua tekstiili-ikonia. Kristus-Emmanuel I ja II. Työt on valmistettu Valamon kansanopistossa 1989. Muurela innostui ikonimaalauksesta 80-luvun lopulla ja hankkiutui Valamon kansanopiston kurssille. Kurssilla maalattiin siveltimellä, mutta Muurelan mielestä siveltimellä ei tullut tyydyttävää jälkeä, joten hän valmisti muilta salaa ikonia omalla tyylillään, neulalla ja langalla. Lopputulos sai kiitosta kurssin ohjaajilta.

Ikonikuvat olivat muiden tapaan todella taidokkaita. Kirjotut langat myötäilivät Kristus-lapsen kasvojen ja sädekehän muotoja. Minusta oli hellyttävää kuinka langat pyörittivät otsalle hiuskiehkurat! Toisessa Kristuksessa oli käytetty muun muassa sota-ajan sillalankaa ja muliinilankaa. Kehykset oli Muurelan mukaan ommeltu kiiltäväpintaisesta kankaasta, sillä ortodoksisissa kirkkotekstiileissä käytetään kiiltoa.

Vaikka lankojen nimet ja muu ammattisanasto ei ollutkaan tuttua, täytyy myöntää että kirjomalla voi saada aikaan uskomattomia asioita. Muurelan töistä välittyi paitsi taidokkuus, myös elämänilo ja lapsenmielisyys.
 

Sunnuntai

 
Leppoinen sunnuntai. Olin ajatellut opiskella taidehistorian kuvia, mutta päädyin laiskottelemaan. Sallittakoon se sunnuntaina.


Tykkään kuvata ikkunoista ja parvekkeelta avautuvia taivaanrantoja. Taivas ei koskaan ole samanlainen. Tässä esimerkki kuin William Turnerin maalauksesta.


Talossamme on käytäntö, että luetut aikakauslehdet laitetaan kiertoon ja kävinkin lehtilaatikosta nappaamassa itselleni vanhat Glorian Antiikit.


Täällä olen paljon nähnyt kuumailmapalloja, ja taas sellainen lipui talomme ohi. On alkanut mietityttää uskaltaisiko tuollaiseen kyytiin joskus lähteä...


Aloitin lukemaan Tove Janssonin karjalankielistä Taikurin hattua (Tiedoniekan hattu). Alussa oli vaikeaa, mutta kun tarinan joten kuten tietää ja sanoihin alkaa päästä sisälle, lukeminen oli mukavaa.


"Kevättuuli tansi ylähän välläl da joga puolel nägyi sinine taivahanrandu. Päivänlaskupuoles levii meri, päivännouzupuoles mutkakas jogi virdai Yksinäzien Mägilöin välih, pohjazes levii saloloin keviän hursti, suves nouzi savu Muumitaloin truvas."
 

Taide kuuluu kaikille!

Kävin tänään Suomen käsityön museon ja Jyväskylän kansalaisopiston järjestämällä luennolla. Aiheena oli Taide kuuluu kaikille ja luennoitsijana oli tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgren. Ja nyt, jos Sinulla on läheisiä tai tuttavia vanhainkodissa, psykiatrisessa laitoksessa tai jossain muussa laitoksessa, lueppa seuraavat rivit. (Mielellään lukisit muutenkin) (kuva täältä)  

Ahlgren on tehnyt muutaman vuoden ajan ympäristö- ja yhteisötaideteoksia ihmisille, jotka asuvat tai ovat laitoksissa. Luennolla hän esitteli teoksiaan ja sai todella ajattelemaan aihetta. Taidetta arkipäiviin sellaisille, jotka sitä todella kaipaavat. Laitoksissa potilaat tuijottavat päivästä toiseen, pahimmillaan vuodesta toiseen valkoisia seiniä ilman mitään virikkeitä. Espoon kaupunki järjesti Ikäihmisten kulttuuriprojektin, johon Ahlgren osallistui suunnittelemalla muun muassa tekstiilien värjäyspäivän vanhainkodin asukkaille ja henkilökunnalle. Hän laittoi myös alulle 15 minuutin ohjelman, jossa joka päivä jokainen työntekijä saisi viettää 15 minuuttia päivästä haluamallaan tavalla. Jos hoitaja haluaa käydä kahvilla tai lepäämässä, se sopii. Moni hoitaja kuitenkin järjesti ohjelmaa vanhainkodin asukkaille. Ahlgren kertoi esimerkkeinä kuinka hoitaja oli vienyt vuodepotilaan sängyssään pihalla olevaan puutarhaan kiertoajelulle, kuinka toinen hoitaja oli soittanut asukkaalle klassista musiikkia ja kuinka kolmas hoitaja oli vienyt erään asukkaan katsomaan salaojaremonttia (asukas oli aikoinaan ollut remonttimies) tai kuinka neljäs hoitaja oli järjestänyt asukkaalle kahvit terassilla. Asiat eivät välttämättä äkkiseltään kuulosta kovin ihmeellisiltä, mutta päivästä toiseen samojen rutiinien toistuessa (ruokailu, vaippojen vaihto, odottamista, ostos-tv:n katselua) tuollaiset virikkeet tuovat sisältöä päivään ja elämään. (kuva täältä)  

Ahlgrenin Terveisiä täältä jostakin projektissa hän valmisti tilkkupeitteitä potilaille, kuvataidetta sängyssä. Taide ei laitoksissa ilahduta potilaita käytävien seinillä tai aulassa, vaan sen pitäisi tulla lähemmäs ihmistä. Ahlgren on loistavasti toteuttanut tilkkupeitot, joihin on muodotettu kuvia vanhojen postikorttien pohjalta. Näin taideteoksen saa ylleen, kosketeltavaksi, aistittavaksi, lämmikkeeksi.

Color mobile oli projekti jossa Kontulan vanhustenkeskuksen työntekijöille valmistettiin työesiliinat. Jokainen työntekijä sai valita lempivärinsä, jonka mukaan Ahlgren valmisti essut, joissa on jokin positiivinen mietelause. "On mielenkiintoista, että dementoivia sairauksia sairastavilla säilyy värien hahmottamisen kyky. Samoin säilyy kuulemma kyky lukea, vaikkakaan luetun ymmärtämisestä ei ole varmuutta. Olen ymmärtänyt, että dementoituneilla ihmisillä on nk. "kirkkaita hetkiä", jolloin he saattavat hetkellisesti palata tähän hetkeen. Toivoisin, että sellaisina hetkinä heillä olisi jotakin mieleenpainuvaa ja ilahduttavaa ympäristössään". Näin hoitajien asut tuovat väriä ja iloa elämään. Dementiapotilaiden on helpompi tunnistaa värikkäissä asuissa olevat hoitajat toisistaan, kuin jos heillä kaikilla olisi ns. virallinen vaalean värinen työpuku. "Se punapaitainen hoitaja lupasi tulla hakemaan minut kahville" on todennäköisempi ajatus kuin alkaa muistella esimerkiksi hiustenväriä...

Tässä vielä linkki Muu maa -teoksiin, joka ilahduttivat minua. Tässä oli vain murto-osa esimerkeistä, joita Ahlgren on projekteissaan toteuttanut! Käykää ihmeessä tutustumassa hänen kotisivuilleen linkkien kautta. Ahlgren on saanut projektien toteuttamiseen apurahaa, joka mahdollisti projektit. Apurahoista huolimatta tämä sai minut ajattelemaan erilaisia mahdollisuuksia mitä yksityisenä henkilönä voisin tehdä, jos/kun läheiseni joutuvat johonkin laitokseen. Dementiapotilaille esimerkiksi koota kirja vanhoista valokuvista (netissä helppoja kuvakirjojen teko-ohjeita), joista todennäköisesti olisi vielä muistoja, värikkäitä tilkkutyynyjä kosketeltaviksi tai tehdä omia mielenmaisemia jossain muodossa. Oli ihanaa huomata kuinka Ahlgren oli todella paneutunut työhönsä, asettanut itsensä potilaiden asemaan ja miettinyt mitä itse haluaisi nähdä, tuntea ja kokea heidän asemessaan. On hieman outoa, että kultturialoja karsitaan ja niistä säästetään. Suomi vanhenee nopeasti ja meidän tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota vanhusten ja dementuneiden hoitoon. Ahlgrenilla on siihen hyvä ratkaisu. Vaikka taide ei olisikaan taidetta sanan varsinaisessa merkityksessä, kulttuurista saa hyvinvointia, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Pienetkin virikkeet laitosten sisällä saavat avaamaan keskusteluja potilaiden ja henkilökunnan välillä ja puhumaan muustakin kuin säästä tai milloin on seuraava lounas... Liputan "Arjen aistimusten" ja "Terveyttä kulttuurista" ajatuksien puolesta!

Kaija Koo

 
Eilen toteutin teini-iän haaveen ja näin Kaija Koon livenä. Täytyy sanoa että enpä ole aivan äsken jonottanut ulkona puolta tuntia keikalle pääsyä. Ajattelin että olisin yksi harvempilukuisten nuorten joukossa, mutta yllätyksekseni jonoa tarkkaillessani huomasin ikähaitarin olevan 20-vuotiaista 60-vuotiaisiin. Kuulin vanhempi-ikäisten herrojen naureskelevan, että "Kuuntelevatko tuon ikäiset oikeasti Kaija Koota...?" Ilmeisesti kuuntelevat.


Sisälle päästyäni keikka oli jo alkanut ja hivutin itseni eturivin tuntumaan. Paikkana Jyväshovi ei todellakaan ollut hyvä, lava oli pieni ja niin matalalla, että Kaija joutui seisomaan laatikon päällä nähdäkseen eturivin taakse. Ja että takana olevat ihmiset olisivat nähneet yhtään mitään.

Joka tapauksessa itse keikka oli mahtava. Kaija on vielä kauniimpi livenä kuin kuvissa. Pirteän energistä ja tyylikästä tähtisilmää oli ilo katsella ja kuunnella. Ei todellakaan uskoisi naisen olevan ylpeästi 48-vuotias (tahdon hänen iässään olla samannäköinen!). Virtaa riitti enemmän kuin joillain nuoremmilla kollegoilla ja pidän siitä, että oli artisti kuka hyvänsä, hänellä on jalat maassa.


Yleisö lauloi kuorossa kaikki kappaleet ja huvitti katsoa eturivin tuntumassa olevaa parikymppistä nuorta miestä, joka lauloi aivan tunteella niin Ex-naisen kuin Tuulikellonkin. Itse en karaokesta välitä, mutta tuolla sai testata laulutaitojaan muun yleisön seassa. Illan aikana kuultiin kaikki hitit edellämainittujen lisäksi: Tule lähemmäs beibi, Tinakenkätyttö, Isä, Tuulten viemää, Kuka keksi rakkauden sekä uusin radiohitti Vapaa. Jonottaminen kannatti, sillä tämä oli yksi parhaimmista keikoista vähään aikaan.


 

Kertaustyylejä

 
Taannoiselta Latvian matkalta palatessa Helsinki tuntui harmaalta betonihelvetiltä. Latviassa näkyi paljon vanhaa ja ennen kaikkea värikästä arkkitehtuuria. Nyt taidehistorian tunneilla olen oppinut esimerkkejä Suomenkin arkkitehtuurin helmistä. Ei tarvitse hävetä vaikka meillä ei olekaan yhtä vanhaa arkkitehtuuriperinnettä kuin muualla Euroopassa. Suomi on sen sijaan modernin kaupunkirakentamisen maa, sillä alle 10 % maan nykyisestä rakennuskannasta on rakennettu ennen vuotta 1940.

Rakennukset voivat parhaimmillaan olla todella lumoavia ja niitä jaksaisi tuijottaa tovista toiseen. Tällainen on minulle aina ollut esimerkiksi Carl Theodor Höijerin suunnittelema uusrenessanssirakennus Ateneum.


Kertaustyylejä luennolla opetellessamme hienoja esimerkkejä ovat myös Carl Axel Setterbergin suunnittelema Vaasan hovioikeus (englantilainen uusgotiikka):


Carl Johan von Heidekenin suunnittelema Porin kirkko (uusgotiikka):


Anders Fredrik Cranstedtin suunnittelema Kerimäen kirkko (ekletismi):


ja Carl Ludvig Engelin suunnittelema Helsingin kansalliskirjasto (uusklassismi).


(kuvat Googlesta)

Niin, Suomessakin on vaikka kuinka paljon upeita rakennuksia kun niistä vain tietäisi. Toki matkustellessa näkee kauniita rakennuksia, mutta ohiajaessa/kävellessä ne eivät paljoa kerro. Mikä rakennus on kyseessä, kuka suunnitellut, kuinka vanha? Tämän vuoksi on mukavaa oppia edes hippunen Suomen rakennustaiteesta.