Korttelimuseo

Kuopion sydän on tietenkin Kuopion tori, mutta kivenheiton päässä torilta voi astua ajassa taaksepäin. Aikaan jolloin Kuopio oli vielä puutalokaupunki. Nyt haluan viedä teidät kurkistuskäynnille Kuopion korttelimuseoon.

Kuopion keskusta-alue oli vielä 1900-luvun puolivälissä hyvin puutalovaltainen, mutta nopeasti puiset rakennukset alkoivat hävitä uusien kivirakennusten tieltä. Tämä aiheutti rakennussuojelukeskustelun, jonka tuloksena päätettiin vuonna 1972 perustaa museo yhteen parhaiten säilyneistä kortteleista.

Museokorttelissa on kolme alkuperäisellä paikallaan olevaa asuinrakennusta ja kaksi alkuperäistä ulkorakennusta. Osa korttelin alkuperäisistä rakennuksista on purettu, ja rakennuskantaa on täydennetty kaupungin keskusta-alueelta siirretyillä vanhoilla hirsitaloilla. Korttelialueella on yhteensä 13 rakennusta, joista osaan pääsette nyt kurkistamaan.

Rakennuksissa esitellään erityisesti kuopiolaista asumista 1700-luvun lopulta 1930-luvulle. Museoon kuuluvat myös suutarin, räätälin ja kutojan verstaat sekä apteekkimuseo. Korttelin pihaa koristavat perinteiset kasvit kuten syreenit, ruusupensaat ja jasmikkeet. Kukkapenkeissä on muun muassa ukonhattua ja akileijaa. Lisäksi apteekkitalon edustalla on yrttimaa, jossa kasvatetaan vanhoja mauste- ja lääkekasveja.

Lasten Kesäkartta korttelimuseon pohjapiirroksena ihastutti ulkomuodollaan myös vähän vanhempaakin museokävijää.

Museokierroksen ensimmäinen rakennus on saanut nykyisen asunsa 1800-luvun puolivälissä ja se edustaa tyyliltään empire-rakentamista. Talo on ollut muun muassa tuomarin ja piirilääkärin asuntona. Sisätiloissa esitellään kuopiolaisten kauppiaiden ja virkamiesten asumista 1800-luvulla. Lisäksi nähtävänä on Minna Canthin huone, jonka sisustus on lähes kokonaan Canthille kuulunutta alkuperäistä esineistöä.

Kävin korttelimuseossa ensimmäisen kerran taidehistorian oppitunnilla, jolloin tulimme katsomaan erilaisia sisustustyylejä käytännössä. Täällä muistan opetelleeni muun muassa kustavilaisuutta ja tyyliin kuuluvien huonekalujen suoralinjaisuutta ja selkeyttä. Rakennuksessa on myös kauniita kakluuneja, joita oikeasti lämmitetään. Tuulisesta ulkoilmasta kakluunin lämpöön siirtyminen tuntui hyvältä.

Ruokasalin pöydälle katetun astiaston keskeltä voi löytää eri tavoin taiteltuja lautasliinoja.

Minnan huoneessa on todella tavoitettu kuuluisan kirjailijan läsnäolo. Huoneen seinällä on myös valokuva, jossa Minna istuu kyseisen pöytäryhmän äärellä kirja kädessään.

Rakennuksen kulmauksessa olevasta makuukamarista löytyi kopiot Rafaelin Sikstiiniläismadonnasta sekä Berthel Thorvaldsenin Kristus veistoksesta.

Edessä olevassa keltaisessa rakennuksessa on suutarin verstas ja siihen liittyvä pieni porstuanpohjakamari. Paritupapohjakaavainen asuinrakennus on siirretty museokortteliin Snellmaninkatu 15:sta Puusepän verstaaksi se on tehty ilmeisesti vuoden 1830 tienoilla.

Taustalla näkyvä punainen rakennus on apteekkitalo.

1700- ja 1800-lukujen vaihteesta oleva apteekkitalo on Kuopion vanhimpia säilyneitä taloja. Se on siirretty museoon Minna Canthin kadun ja Maaherrankadun kulmasta vuonna 1987. Alun perin se on tehty asuintaloksi, mutta historiansa aikana siinä on toiminut muun muassa apteekki. Museoasussaan rakennus vie kävijät 1900-luvun alkuvuosikymmenten apteekkiympäristöön. Täällä voi tutustua kansanparannukseen esimerkiksi suoneniskennän ja kuppauksen sekä loitsujen kautta.

Tulliportinkadun ja Käsityökadun kulmasta siirretty paritupapohjakaavainen asuinrakennus pitää sisällään pienen räätälinverstaan, räätälin asuinkamarin ja kutojan tuvan. Tuvan nurkassa olevat vanhat kangaspuut ovat samanlaiset kuin mummolan vintillä oli aikoinaan.

Pieni keltainen asuintalo on rakennettu 1800-luvun puolivälin aikoihin. Rakennukseen tehtiin 1930-luvulla kunnostus, jolloin myös ulkoasu sai joitain uusia piirteitä. Rakennus on siirretty museokortteliin Puijonkatu 29:stä.

Interiööri kertoo pienen kaupunkilaisperheen asumismuodosta 1930-luvulla. Talossa voi ihmetellä ensimmäisiä nykyajan mukavuuksia vesijohdosta viemäriin ja vesiklosettiin. Olohuoneen kalustus toi mieleen Suomen Asutusmuseon Lapinlahdella.

Museokortteliin kuuluu myös kahvila. Täällä tankattiin hieman murua rinnan alle ennen siirtymistä seuraavaan kohteeseen. Kahvila on avoinna tiistaista sunnuntaihin ja lounasta täältä saa tiistaista perjantaihin.

Korttelimuseo on avoinna ympäri vuoden tiistaista sunnuntaihin. Ihasteltavaa riittää varmasti kaikenikäisille, joten varaa tarpeeksi aikaa. Juoksemalla ei tule kuin paha mieli.  

Venny Soldan-Brofeldt - Maalauksen tarina

Kuopion taidemuseo on ostanut kokoelmiinsa Venny Soldan-Brofeldtin teoksen lähes sadan vuoden takaa. Öljymaalaus Tora on vuodelta 1916 ja teoksessa poseeraa aasialaistaustainen poika esiripun edessä.

Venny Soldan-Brofeldt: Tora, 1916, öljyväri kovalevylle.

- Maalauksen löytyminen ja sen saaminen meille on onnenpotku, kertoo Kuopion taidemuseon intendentti Marianna Huttunen.

Toran lähes vuosisadan pituisesta taipaleesta tiedetään, että kuopiolaisnainen hankki sen 1980-luvun alussa, ehkä huutokaupasta. Nainen menehtyi 1990-luvun puolivälissä, jolloin maalaus kulkeutui perintöjäämistönä yksityishenkilölle pohjoissavolaiseen kuntaan. 

- Myin taulun, koska museossa siitä on iloa isoille joukoille. Minun kotiini se oli hiukan liian pramea. Halusin ehdottomasti, että teos jää Pohjois-Savoon, teoksen myyjä perustelee taidemuseon kanssa tekemäänsä kauppaa. Nimeään ja kauppasummaa hän ei halua julkisuuteen.

Myöhemmin selvisi, että Tora koristi vuoteen 1970 saakka, Alma ja Jooseppi Lesceliuksen kodin olohuonetta Iisalmessa, Pohjois-Savossa. Alma (1879-1970) oli Soldan-Brofeldtin puolison, kirjailija Juhani Ahon nuorin sisko. Jooseppi Lescelius (1871-1930) puolestaan työskenteli Juhani Ahon isän, Theodor Brofeldtin, apupappina sekä Iisalmen maaseurakunnan kirkkoherrana.
Lesceliukset asuivat pitkään Iisalmen vanhassa pappilassa. Kun Jooseppi kuoli vuonna 1930, leski Alma joutui jättämään pappilan. Hän muutti Iisalmen Oikotielle omakotitaloon, jonne muutti myös pariskunnan poika Martti Leskio (ent. Lescelius) perheineen. 

- Tora-teos oli omakotitalon olohuoneen seinällä, aina samassa paikassa, muistaa Martti Leskion tytär, Alma Lesceliuksen lapsenlapsi, Merja-Riitta Leskio.

- Emme tosin tienneet teoksen oikeaa nimeä emmekä maalauksen taustoja, ennen kuin Savon Sanomat kirjoitti aiheesta, kertoo Helsingissä nykyään asuva Merja-Riitta Leskio.
- Me kutsuimme taulua aina Pojaksi. Teos oli seinällä koko lapsuuteni, niin kauan kuin muistini kantaa. Pojasta tuli lopulta kuin perheenjäsen. 

Kun Alma Lescelius menehtyi vuonna 1970, poika Martti Leskio muutti perheineen Iisalmen Oikotieltä Kuopioon. Muuttolaatikossa oli myös Tora. Jossakin vaiheessa 1970-luvulla Martti Leskio myi teoksen kuopiolaiselle taidekauppiaalle.
- Teos oli liian iso kerrostalokotiimme, Leskio muistelee.

Sitä ei tiedetä kuka kuopiolainen taidekauppias Toran osti, ja missä taulu oli muutamat vuodet, ennen kuin se 1980-luvun alussa päätyi kuopiolaisnaiselle ja edelleen tämän lähisukulaiselle pohjoissavolaiseen kuntaan perintöjäämistönä. 

Tora- maalaus laajentaa Soldan-Brofeldtin taiteilijakuvaa

 

- Tästä teoksesta on kaukana maaseutuelämän hiljaisuus ja herännäismummot, joita Venny mielellään maalasi, taidemuseon museonjohtaja Aija Jaatinen sanoo.

Jokainen taidemuseon osto harkitaan tarkkaan ja teoksen tulee istua kokoelmaan. Taiteilijan savolaistausta oli myös merkittävä ostoperuste. Venny Soldan-Brofeldtilla oli Pohjois-Savoon vahvat kytkökset puolisonsa, kirjailija Juhani Ahon kautta.

Tora on näyttävä, yli metrin korkuinen teos. Ostohetkellä se oli hyvässä kunnossa. Valamon konservointilaitoksessa maalaus puhdistettiin ja sen muutamat naarmut paikattiin. Nyt Soldan-Brofeldtin näkemys sirkuspojasta komeilee museon yläkerrassa muiden naistaiteilijoiden, muun muassa Ada Thilénin ja Fanny Churbergin teosten seurassa. 

Taidehistorian emeritaprofessori Riitta Konttinen arvioi Kuopion taidemuseon hankintaa erittäin merkittäväksi löydöksi.
- Vennyn teokset ovat hajaantuneet eri puolille maata yksityisille omistajille, siksi niitä on ollut hankala löytää, toteaa Konttinen, joka on vuodesta 1985 alkaen tutkinut naistaiteilijoita ja kirjoittanut Soldan-Brofeldtista elämäkerran vuonna 1996.
- Vennyn töitä tunnetaan paljon, mutta kokonaiskuvassa on yhä puutteita. Jokainen tällainen teos, joka yllättäen löytyy, kertoo meille taiteilijasta jotain uutta. 

Konttisella on hallussaan kopioita Soldan-Brofeldtin luonnoskirjoista. Niiden avulla hän pystyy tarkasti arvioimaan, että Tora on valmistunut Helsingissa 1916.
- Olen tiennyt, että tällainen teos on jossakin olemassa. Aihe esiintyy niin usein hänen luonnoskirjoissaan. On ilahduttavaa, että teos on nyt löytynyt.
- Tora on taidokas työ. Juuri nämä Vennyn isoimmat viimeiset teokset syventävät ja selittävät hänen taiteilijakuvaansa sekä taiteellista kehitystään. 

Konttinen kertoo löytäneensä tekstin, johon Soldan-Brofeldt on tallentanut tietoja Torasta. Tekstin mukaan Helsinkiin saapui syksyllä 1916 joukko japanilaisia, jotka esiintyivät taiturimaisesti sirkuksessa. ”Heidän joukossaan on pieni poika Tora, joka ei suinkaan ollut heistä vähiten taitava”, kirjasi Venny muistiinpanoihinsa. 

Japanilaiset käyttäytyivät Vennyn mielestä ”rauhallisesti, tyynen varmasti ja kohteliaasti”. ”Pikku Tora loisti intoa ja ystävällisyyttä. Tapasin hänet monta kertaa ja ihastuin aina yhä enemmän hänen miellyttävään käytökseensä.” Lopulta Tora kävi vanhemman veljensä kanssa Vennyn työhuoneella ja seisoi mallina pariakin maalausta varten.
- Tämän perusteella voi ajatella, että on olemassa toinenkin Tora-kuva, Konttinen innostuu. 

Tora oli Venny Soldan-Brofeldtin kirjoitusten perusteella kärsivällinen malli: ”Hän ei väsynyt eikä osoittanut minkäänlaista kärsimättömyyttä. Tarjosin hänelle virvoituksia – teetä, karamelleja ja rypäleitä. --- Me erosimme sitten liikutuksen vallassa, ja hän lupasi, että jos hän vielä joskus maailmassa tulee takaisin Suomeen, käy hän taas tervehtimässä meitä” Venny tallensi kirjaansa. 

Lähde: Savon Sanomat, Katja Hedberg.  

Onko koira kotona?

Toinen Kuopion taidemuseon vaihtuvista näyttelyistä kantaa nimeä Onko koira kotona?

Yläkertaan johtava portaikko.

Taidemuseo sijaitsee aivan tuomiokirkon vieressä.

Koira on ihmisen kesyttämistä eläimistä vanhin; ne ovat olleet ihmisten rinnalla vuosisatojen ajan ja on luonnollista että ne on ikuistettu myös kuvataiteeseen. Historian saatossa koirat ovat muun muassa varoittaneet ja puolustaneet ihmistä, toimineet vetoapuna, karjan paimentajina sekä metsästysapuna. Nykypäivään tultaessa koira on saanut yhä laajempia tehtäviä aina seurakoirasta huume-, opas- ja pelastuskoiraksi. Nykykoiraa ja ihmistä yhdistävät myös erilaiset harrastustoiminnat kuten agility ja koiranäyttelyt. Koirien jalostusta on kritisoitu sen tuomien vaivojen ja perinnöllisten sairauksien vuoksi, mutta lähivuosina on panostettu muun muassa jalostusstrategioihin, jotka auttavat tuottamaan terveempiä koiria.

Hannu Taina: Kuvitus Uppo-Nalle ja merikarhun tytär tarinaan, 1941 (vas.) ja Lukuhetki, 1941 (oik.)

Onko koira kotona? näyttelyssä koira on ensisijaisesti ihmisen ystävä. Jo vanhoissa maalauksissa koira on symboloinut uskollisuutta ja näyttelyn kellivät ja uinuvat koirat ovat herttaisia. Ovesta astuessa näyttelyn ensimmäiset teokset ovat Hannu Tainan Elina Karjalaisen Uppo-Nalle kirjoihin tehdyt kuvitukset. Nämä tuovat tuulahduksen lapsuudesta ja toivon siitä että lastenkirjoja yhä kuvitettaisiin samalla tavalla. Kauniisti kuvitetut lastenkirjat ovat keräilykappaleita. En pidä disneymäisistä lastenkirjoista, joissa ei ole lainkaan persoonallisuutta.

Antti Ojala: Koira, 1990, hiilipiirros.

Toisella seinällä, laatikoston yläpuolella, on Antti Ojalan hiilipiirros Koira. Muutamalla viivalla on tavoitettu makaavan koiran olemus. Laatikoista löytyy lisää nelijalkaisia karvakorvia (pidän tästä tavasta ”piilottaa” teoksia vetolaatikoihin, koskaan ei tiedä mitä löytää). Helge Dahlman on kuvannut nukkuvan lintukoiran ja Rafael Wardi on luonnostellut kyljellään kellivän koiran. Laatikostosta löytyy myös Tiina Laitasen neljä kohtausta kahden koiran kesken, jossa ne mm. rähisevät, leikkivät ja pussaavat toisiaan.

Helge Dahlman: Nukkuva koira, 1954, lyijykynä ja liitu paperille.

Rafael Wardi: Koira I, luonnos, lyijykynä paperille.

Näyttelyn aihetta on helppo lähestyä. Tutustuessani teoksiin tilaan saapui opiskelijaryhmä, joka alkoi nopeasti puhua omista tai tuttavien koirista ja koirakokemuksista näyttelyä kiertäessään. Yläkerran näyttelytila on haastava. Pitkää ja melko kapeaa tilaa ei voi juurikaan muuttaa, sillä lisäseinien tai sermien asettaminen pienentäisi tilaa entisestään, joten teokset yleensä vain kiertävät seiniä. Mielestäni mukavin tapa asettaa yksityiskohtaisia ja pieniä teoksia esille tässä tilassa on laittaa ne selälleen jalustan päälle, jolloin kumartumalla pääsee katsomaan oikein läheltä. Lisäksi se on tavallisesta poikkeavaa. Miksei teoksia voisi asettaa esille näinkin? Tällä kertaa selälleen oli asetettu Simo Hannulan Koira-sarja, jossa koirat ovat inhimillisiä. Viivasyövytyksissä on kuvattu muun muassa koirien häät, hautajaiset, luokkakuvaus ja juhlinta.

Simo Hannula: Koira-sarja, 1992, viivasyövytys paperille. Taustalla oikealla Tuomo Saalin litografia Tulikoira vuodelta 1985.

Seppo Kääriäinen: Koiramarssi II, 1984, öljy ja tempera kankaalle.

Yläkerran yllättävin tila on aina ollut ilmeisesti videoteoksille rakennettu tila, jossa on usein jotain hauskaa ja sosiaalistavaa. Niin tälläkin kertaa. Tilasta oli tehty lapsiystävällinen ja siellä oli tintamareskin lisäksi muun muassa Mauri Kunnaksen Koiramäki kirjoja. Kyllä, opin vierailun aikana että tuo vanerilevy, johon saa pujottaa päänsä koirien päiden tilalle, on nimeltään tintamareski. Tämä oli erittäin suosittu oppilasryhmän keskuudessa ja moni jäi kuvauttamaan itsensä koirana, ilmeiden kera tietysti. Eräät innostuivat luomaan jopa hahmoille nimet: ”Minun nimi on Mappe ja se on kiltti koira”. Kiusaus oli suuri kuvauttaa itsensäkin vaikka saksanpaimenkoirana, mutta päätin lopulta olla ”aikuinen” teiniryhmän silmissä ja jatkoin matkaani.

Muutkin teokset herättivät hilpeyttä. Eräs nuorimies katsoi Tuomo Saalin litografiaa Tulikoira ja sanoi naureskellen kaverilleen: ”Jos tuon nimi olis Kuuma koira, se olis hot dog”. Ihan oivaltavasti sanottu. Olin yllättynyt kuinka kiinnostunut nuoriso näyttelystä lopulta oli. Usein kun aihe tai vierailupaikka ei kiinnosta, se kierretään läpi nopeasti eikä varsinkaan kiinnitetä huomiota yksityiskohtiin kuten teosten nimiin.

Robert Wilhelm Ekman: Koirien vapaus, 1860, öljy kankaalle.

Onko koira kotona? näyttely oli onnistunut, sillä se herätti keskustelua ja muistoja. Minusta on hauskaa silloin tällöin salakuunnella muiden museovieraiden tulkintoja ja ajatuksia teoksista, siinä saattaa itsekin oppia jotain uutta tai avartaa ajatuksiaan. Osa teoksista oli kuin kuva-arvoituksia, sillä koirat eivät olleet varsinaisesti pääosassa. Tällainen näyttely toimii varmasti pienemmillekin kävijöille, jos laittaa lapset vaikka laskemaan kaikki näyttelyn koirat, mielenkiinto pysyy yllä.

Koirat haukkuvat kuvainnollisesti Kuopion taidemuseossa 10. maaliskuuta 2013 saakka.  

Taiteen Vuoksi

Kuopion taidemuseossa ollaan veden äärellä. Alakerran täyttävässä näyttelyssä Taiteen Vuoksi, kuljetaan Vuoksen vesistön maisemissa, Pieliseltä ja Kallavedeltä kohti Suur-Saimaata näkymien vaihtuessa taiteilijoiden tulkintojen mukaan. Siinä missä vesi virtaa teoksesta toiseen, virtaa teosten mukana myös aika; 1800-luvun romanttisesta ja naturalistisesta maalauksesta 1900-luvun modernismin kautta nykytaiteeseen. Näyttelyn teokset on koottu Kuopion, Mikkelin, Joensuun ja Etelä-Karjalan taidemuseoiden kokoelmista.

Näyttelytila oli erilainen kuin edellisen käyntini aikaan, sillä tila oli jaettu pienemmiksi osioiksi siirreltävillä seinillä. Tämä pitää museovieraan ja näyttelyiden mielenkiintoa yllä kun tilaa muokataan näyttelyiden mukaan. Väliseinät toivat yllätyksellisyyttä kun kaikkea ei nähnyt kerralla.

Näyttely lähti käyntiin Joensuun taidemuseon kokoelmista olevilla Helge Dahlmanin ja Tapani Raittilan teoksilla. Impressiivistä otetta valolla leikkien. Viereisen seinän valtaa Mikkelin taidemuseon Heidi Vasaran Portti, jossa hempeän sävyinen taivas heijastuu veden pinnasta. Teoksen alareunassa kulkee punaisella maalilla tehty punainen lanka, josta katse hakee lausetta, mutta joka on kuitenkin vain muodon leikkiä. Ilman punaista lankaa ja oikean alareunan mustia viivoja teos olisi jäänyt tylsäksi. Nyt yksityiskohdat tuovat ryhtiä, liikettä ja mielenkiintoa.

 Arto Väisänen: Jäätymisraja 0, 2012, 186 x 150 cm, kollaasi.

Katse johtaa kulkua eteenpäin ja seuraavaksi pysähdyn Arto Väisäsen Jäätymisraja 0 kohdalle. Väisänen on jatkanut tuttua kollaasitekniikkaa. Oikeassa reunassa on vihertävänsinistä vettä ja laiva, todennäköisesti jäänmurtaja, joka on pysähtynyt veden ja jään rajalle. Taustalla on kenties toinenkin alus. Teoksen yläreunasta vasempaan reunaan kulkee hiilipiirroksena polku, joka yläreunassa muistuttaa lautapelin polkua, mutta joka vasempaan reunaan laskeutuessaan muuttuu vesisuonistoksi tai rihmastoksi. Vasemmassa reunassa on myös ohuin viivoin piirretty ihmisen pää ja leuan alla hämähäkin seittiä tai kalastusverkkoa muistuttava yksityiskohta. Väisänen on taitava luomaan viivoillaan tunnelmia, vaikka kokonaiset tarinat jäisivät hämärän peittoon. Teokset ovat usein melankolisia, pelottaviakin unikuvia, joiden välähdysmäiset hetket kietovat otteeseensa ilman että niitä osaa sanoin kuvailla.

Anja Hyttinen: Saari Puijonsarvessa, 1965, 81 x 125 cm, öljy kankaalle.

Väisäsen teoksen rinnalla on Anja Hyttisen maalaus Saari Puijonsarvessa, joka jatkaa valkean ja sinivihreän sävyjä. Vahva ekspressiivinen ote saa ihastelemaan siveltimenjälkiä ja paksuja värikerroksia läheltä. Harmaapilvinen taivas heijastuu veteen, jossa keltaisessa veneessä on erotettavissa kaksi henkilöä. Keskellä kuvaa on saari, jossa kohoaa vehreä metsä. Punaiset yksityiskohdat tuovat lämpöä maalauksen muuten kylmään värimaailmaan.

Johan Fredrik Tuhkanen: Näköala Puijolta, 1909, 121,5 x 250 cm, öljy kankaalle.

Seuraavassa tilassa katseen vangitsee täysin Johan Fredrik Tuhkasen suurikokoinen maalaus Näköala Puijolta. Tuhkasen teoksiin minulla on henkilökohtainen mielenkiinto, sillä ukkini evakuoi hänen maalauksiaan talvisodan jaloista kotiinsa. Johan Fredrik, tai Janne, kuten ukki häntä tuttavallisesti kutsui, oli hänen ystävänsä Helmi Tuhkasen isä. Ruskeaan paperiin käärityt maalaukset olivat talvisodan ajan ukin eteisessä, kunnes hän kuljetti ne hevosella jäiden yli Kuopion museoon. Ukki ei koskaan nähnyt maalauksia, sillä hän ei avannut käärepapereita. Tuhkanen oli tunnettu koristemaalari, mutta ukki kertoi hänen olleen myös taitava metsästäjä ja hänellä oli kuulemma kotonaan paljon täytettyjä eläimiä, lähinnä lintuja. Näköala Puijolta maalaus kiinnosti museovieraita ja toimi karttana, josta osoiteltiin kotitaloa tai muita tuttuja paikkoja. Tytär sanoi äidilleen: ”Kuin seisoisi oikeasti itse Puijontornissa”.

Ulla-Mari Lindström: Maisema kerrostumia I, 2011, 50 x 150 cm, värivalokuva.

Tuhkasen maalausta vastapäätä on asetettu Ulla-Mari Lindströmin valokuvateos Maisema kerrostumia I. Teokseen on liitetty talvisia maisemia Puijontornista sekä auringonpaisteinen järvimaisema, joka kertaa teoksen poikki kulkevat metsärivistöt. Lindström osaa ihastuttaa valokuvillaan, sillä muistan rakastuneeni hänen teoksiinsa jo Myllyn kesänäyttelyssä. Hän taikoo esittävästä abstraktia.

Jaakko Rönkkö: Virta, 2010, 80 x 350 cm, lyijykynäpiirros.

Yksityiskohta teoksesta Virta.

Koristelitteko koskaan koulussa vihkonsivujanne päämäärättömillä viivoilla ja koukeroilla? Tämä oli aikoinaan ensimmäinen mielleyhtymäni nähdessäni Jaakko Rönkön teoksia. Hän luo taidetta ”viivoittamalla” papereita, kankaita ja pintoja. Näistä viivoista syntyy mielenmaisemia ja tunnelmia, joita jokainen katsoja itse luo. Katsoessani Virta teosta, nimi ohjaa minua oikeille raiteille, veden soljuvaan liikkeeseen, mutta sama teos ilman nimeä voisi viedä mielikuvat tuuleen, hiuksiin, puunsyihn tai savuun. Kokonaismuodosta sain hahmoteltua itselleni jopa lohikäärmeen. Pieni yksityiskohta loi mielleyhtymän Vincent van Goghin maalaukseen Tähtiyö.

Antti Immonen: Vaahtopää, 2004, 240 x 200 x 350 cm, puu ja teräs.

Yksityiskohta teoksesta Vaahtopää.

Antti Immosen Vaahtopää seisoo hämähäkkimäisen ketterästi näyttelytilassa. Immonen on muotoillut metallirakenteen kuin putkistoksi, joka kuljettaa vettä eteenpäin. Sisällä oleva vesi kuitenkin kiemurtelee ja tanssii, taistelee veden ohjailua vastaan. Veistoksen muoto tuo myös mieleen kosken kuohut, kun vesi velloo kivien ylitse. Lattiaan heijastuneet varjokuvat jatkoivat teosta.

Eero Järnefelt: Maisema Kolilta, 1930, 77 x 107 cm, öljy kankaalle.

Koin aivan uudenlaisen kohtaamisen Eero Järnefeltin Maisema Kolilta maalauksen edessä, kun se oli yläkerran perusnäyttelystä siirretty alakertaan. Yläkerrassa olin sivuuttanut teoksen ”pelkkänä” mäntyaiheena, mutta nyt katsoin sitä uusin silmin. Värit näyttivät kirkkaammilta ja erotin oikeassa yläreunassa olleen valon, joka kohdistui taivaasta saareen. Olin ymmälläni. Onko tämä tosiaan se sama maalaus? Keskiössä oleva käkkyrä mänty todisti maalauksen samaksi, mutta kuinka erilaiselta se näyttikään! Löysin enemmän hempeitä vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä pastellisävyjä ja kiinnitin huomiota myös lehväkoristeisiin kehyksiin. Kuinka virkistävää on löytää itsestäänselvyydestä jotain odottamatonta!
Maalauksen on sanottu olevan myös hurmiota herättävä, ja kuulemma eräs mies saattaa istua teoksen edessä monta tuntia. Nyt, kirkastuneella katseella, voin kuvitella sen olevan mahdollista. Itse tosin olen aina jumiutunut yläkerran Arvid Liljelundin, Lähtö Pariisista, 1884, maalauksen äärelle (tällä kertaa katsomista häiritsi uusi tuttavuus, siitä myöhemmin). Tämän valaistumisen myötä pitänee tulevaisuudessa tarkastella uusin silmin myös museon perusnäyttelyä, Lintukotoa.

Johanna Väisänen: Jokea ylittäessä muistot tuhoutuvat, 2010, videoteos, 14 min.

Videoteoksiin minulla on aina ollut ristiriitainen suhde. Ne voivat olla hyviä, mutta usein teen päätöksen katsoa tai jättää teos katsomatta muutamissa sekunneissa. Ensivaikutelman tulee siis olla mielenkiintoinen. Tämä on hankalaa, sillä usein tulee saapuneeksi paikalle kesken esityksen, jolloin on hankala päästä teoksesta kärryille. Yli 20 minuuttia kestävät esitykset ohitan lähes aina nopealla vilkaisulla.
Saavuin paikalle katsomaan Johanna Väisäsen videoteosta Jokea ylittäessä muistot tuhoutuvat hyvään aikaan. Teos oli ilmeisen alussa ja mies valmisteli venettä matkaan. Teoksessa ei kuulunut musiikkia tai muitakaan ääniä. Ainut ääni oli projektorin vaimea hurina, jonka saattoi kuvitella veneen moottoriksi. Vene kulki hiljaa jokea pitkin ja rantamaisemat ja pellot olivat kauniita. Välillä kuvattiin joen pintaa ja sen heijastuksia. Vesi muuttui abstraktioksi, jossa muodot, liikkeet ja kuviot leikkivät. Vene veti perässään kahta tyhjää soutuvenettä. Välillä vene savusi. Jokea pitkin kulkeva vene matkasi kokka kohti kirkasta aurinkoa. Taivaalla lensi kurkiaura.
Aluksi teos toi hyvälle mielelle, mutta perässä kulkeneet tyhjät soutuveneet toivat mieleen yksinäisyyden ja taivaalla lentävä kurkiaura menettämisen ja jättämisen. Matka kohti aurinkoa muistutti kuolemaa. Teoksen pituus, 14 minuuttia, ei vaikuttanut pitkältä ja veneen rauhallinen tahti tuntui hyvältä. Video itsessään näytti olevan hieman tumma, joka todennäköisesti johtui projektorista eikä teoksesta. Melankolinen matka joella tuntui tärkeältä.

Antti Rönkä: Ihan rauhassa, 2003, 60 x 85 cm, installaatio.

Antti Rönkä on ollut niitä taiteilijoita, joiden teoksia olen katsellut huvittuneesti, mutta sen suuremmin miettimättä. Andywarholmainen kuvaustapa nostaa arkipäivän asioita, esineitä ja rakennuksia kuvauksen keskiöön ei ole juurikaan herättänyt mielenkiintoa. Pelkistetyt teokset ovat jättäneet kylmäksi. Niinpä astelin ”tämä on jo nähty” asenteella Röngän maalauksen Ihan rauhassa eteen. Melko suurikokoisen kankaan alareunaan on maalattu sininen vesiraja, ja pinnalla venettä soutaa ihmishahmo. Mielenkiintoa tuo teoksen valaisu, joka muodostaa valokehykset maalauksen ympärille. Vasta tämän jälkeen kiinnitin huomiota penkkiin, jossa oli kuulokkeet. Tämähän oli installaatio eikä maalaus! Istuin ja laitoin kuulokkeet korvilleni. Maalaus heräsi eloon. Kuulokkeista kuului soutaminen, airojen liike ja narina puuta vasten, vaatteiden kevyt kahina. Vesi tippui pisaroina airoista, liike oli rauhallista. Rönkä yllätti positiivisesti ja teos toi mielenrauhaa. Meditatiivinen kokonaisuus oli koukuttava.

Taiteen Vuoksi näyttelyssä teokset keskustelevat keskenään ja herättävät näin katsojankin pohtimaan kenties samaa kohdetta eri näkökulmista. Ihminen esitetään usein pienenä luonnon rinnalla, vaikka esimerkiksi Unto Pusa kuvaa maalauksensa keskiössä tukkimiehiä ja Joan Fontcuberta jakaa valokuvateoksessaan joen kahtia, kuten Mooses meren Raamatussa. Vesi ja vesistöt on luotu rikkaaksi kokonaisuudeksi, jossa pääsee samalla matkaamaan taidehistorian mukana. Vedellä on näyttelyssä monta puolta: se kuohuu, soljuu, virtaa, heijastaa, jäätyy, sulaa, kimaltaa, ottaa ja antaa. Vesi on elämä.

Voitte heittäytyä Vuoksen virtaan 3. helmikuuta 2013 saakka.