Taiteen Vuoksi

Kuopion taidemuseossa ollaan veden äärellä. Alakerran täyttävässä näyttelyssä Taiteen Vuoksi, kuljetaan Vuoksen vesistön maisemissa, Pieliseltä ja Kallavedeltä kohti Suur-Saimaata näkymien vaihtuessa taiteilijoiden tulkintojen mukaan. Siinä missä vesi virtaa teoksesta toiseen, virtaa teosten mukana myös aika; 1800-luvun romanttisesta ja naturalistisesta maalauksesta 1900-luvun modernismin kautta nykytaiteeseen. Näyttelyn teokset on koottu Kuopion, Mikkelin, Joensuun ja Etelä-Karjalan taidemuseoiden kokoelmista.

Näyttelytila oli erilainen kuin edellisen käyntini aikaan, sillä tila oli jaettu pienemmiksi osioiksi siirreltävillä seinillä. Tämä pitää museovieraan ja näyttelyiden mielenkiintoa yllä kun tilaa muokataan näyttelyiden mukaan. Väliseinät toivat yllätyksellisyyttä kun kaikkea ei nähnyt kerralla.

Näyttely lähti käyntiin Joensuun taidemuseon kokoelmista olevilla Helge Dahlmanin ja Tapani Raittilan teoksilla. Impressiivistä otetta valolla leikkien. Viereisen seinän valtaa Mikkelin taidemuseon Heidi Vasaran Portti, jossa hempeän sävyinen taivas heijastuu veden pinnasta. Teoksen alareunassa kulkee punaisella maalilla tehty punainen lanka, josta katse hakee lausetta, mutta joka on kuitenkin vain muodon leikkiä. Ilman punaista lankaa ja oikean alareunan mustia viivoja teos olisi jäänyt tylsäksi. Nyt yksityiskohdat tuovat ryhtiä, liikettä ja mielenkiintoa.

 Arto Väisänen: Jäätymisraja 0, 2012, 186 x 150 cm, kollaasi.

Katse johtaa kulkua eteenpäin ja seuraavaksi pysähdyn Arto Väisäsen Jäätymisraja 0 kohdalle. Väisänen on jatkanut tuttua kollaasitekniikkaa. Oikeassa reunassa on vihertävänsinistä vettä ja laiva, todennäköisesti jäänmurtaja, joka on pysähtynyt veden ja jään rajalle. Taustalla on kenties toinenkin alus. Teoksen yläreunasta vasempaan reunaan kulkee hiilipiirroksena polku, joka yläreunassa muistuttaa lautapelin polkua, mutta joka vasempaan reunaan laskeutuessaan muuttuu vesisuonistoksi tai rihmastoksi. Vasemmassa reunassa on myös ohuin viivoin piirretty ihmisen pää ja leuan alla hämähäkin seittiä tai kalastusverkkoa muistuttava yksityiskohta. Väisänen on taitava luomaan viivoillaan tunnelmia, vaikka kokonaiset tarinat jäisivät hämärän peittoon. Teokset ovat usein melankolisia, pelottaviakin unikuvia, joiden välähdysmäiset hetket kietovat otteeseensa ilman että niitä osaa sanoin kuvailla.

Anja Hyttinen: Saari Puijonsarvessa, 1965, 81 x 125 cm, öljy kankaalle.

Väisäsen teoksen rinnalla on Anja Hyttisen maalaus Saari Puijonsarvessa, joka jatkaa valkean ja sinivihreän sävyjä. Vahva ekspressiivinen ote saa ihastelemaan siveltimenjälkiä ja paksuja värikerroksia läheltä. Harmaapilvinen taivas heijastuu veteen, jossa keltaisessa veneessä on erotettavissa kaksi henkilöä. Keskellä kuvaa on saari, jossa kohoaa vehreä metsä. Punaiset yksityiskohdat tuovat lämpöä maalauksen muuten kylmään värimaailmaan.

Johan Fredrik Tuhkanen: Näköala Puijolta, 1909, 121,5 x 250 cm, öljy kankaalle.

Seuraavassa tilassa katseen vangitsee täysin Johan Fredrik Tuhkasen suurikokoinen maalaus Näköala Puijolta. Tuhkasen teoksiin minulla on henkilökohtainen mielenkiinto, sillä ukkini evakuoi hänen maalauksiaan talvisodan jaloista kotiinsa. Johan Fredrik, tai Janne, kuten ukki häntä tuttavallisesti kutsui, oli hänen ystävänsä Helmi Tuhkasen isä. Ruskeaan paperiin käärityt maalaukset olivat talvisodan ajan ukin eteisessä, kunnes hän kuljetti ne hevosella jäiden yli Kuopion museoon. Ukki ei koskaan nähnyt maalauksia, sillä hän ei avannut käärepapereita. Tuhkanen oli tunnettu koristemaalari, mutta ukki kertoi hänen olleen myös taitava metsästäjä ja hänellä oli kuulemma kotonaan paljon täytettyjä eläimiä, lähinnä lintuja. Näköala Puijolta maalaus kiinnosti museovieraita ja toimi karttana, josta osoiteltiin kotitaloa tai muita tuttuja paikkoja. Tytär sanoi äidilleen: ”Kuin seisoisi oikeasti itse Puijontornissa”.

Ulla-Mari Lindström: Maisema kerrostumia I, 2011, 50 x 150 cm, värivalokuva.

Tuhkasen maalausta vastapäätä on asetettu Ulla-Mari Lindströmin valokuvateos Maisema kerrostumia I. Teokseen on liitetty talvisia maisemia Puijontornista sekä auringonpaisteinen järvimaisema, joka kertaa teoksen poikki kulkevat metsärivistöt. Lindström osaa ihastuttaa valokuvillaan, sillä muistan rakastuneeni hänen teoksiinsa jo Myllyn kesänäyttelyssä. Hän taikoo esittävästä abstraktia.

Jaakko Rönkkö: Virta, 2010, 80 x 350 cm, lyijykynäpiirros.

Yksityiskohta teoksesta Virta.

Koristelitteko koskaan koulussa vihkonsivujanne päämäärättömillä viivoilla ja koukeroilla? Tämä oli aikoinaan ensimmäinen mielleyhtymäni nähdessäni Jaakko Rönkön teoksia. Hän luo taidetta ”viivoittamalla” papereita, kankaita ja pintoja. Näistä viivoista syntyy mielenmaisemia ja tunnelmia, joita jokainen katsoja itse luo. Katsoessani Virta teosta, nimi ohjaa minua oikeille raiteille, veden soljuvaan liikkeeseen, mutta sama teos ilman nimeä voisi viedä mielikuvat tuuleen, hiuksiin, puunsyihn tai savuun. Kokonaismuodosta sain hahmoteltua itselleni jopa lohikäärmeen. Pieni yksityiskohta loi mielleyhtymän Vincent van Goghin maalaukseen Tähtiyö.

Antti Immonen: Vaahtopää, 2004, 240 x 200 x 350 cm, puu ja teräs.

Yksityiskohta teoksesta Vaahtopää.

Antti Immosen Vaahtopää seisoo hämähäkkimäisen ketterästi näyttelytilassa. Immonen on muotoillut metallirakenteen kuin putkistoksi, joka kuljettaa vettä eteenpäin. Sisällä oleva vesi kuitenkin kiemurtelee ja tanssii, taistelee veden ohjailua vastaan. Veistoksen muoto tuo myös mieleen kosken kuohut, kun vesi velloo kivien ylitse. Lattiaan heijastuneet varjokuvat jatkoivat teosta.

Eero Järnefelt: Maisema Kolilta, 1930, 77 x 107 cm, öljy kankaalle.

Koin aivan uudenlaisen kohtaamisen Eero Järnefeltin Maisema Kolilta maalauksen edessä, kun se oli yläkerran perusnäyttelystä siirretty alakertaan. Yläkerrassa olin sivuuttanut teoksen ”pelkkänä” mäntyaiheena, mutta nyt katsoin sitä uusin silmin. Värit näyttivät kirkkaammilta ja erotin oikeassa yläreunassa olleen valon, joka kohdistui taivaasta saareen. Olin ymmälläni. Onko tämä tosiaan se sama maalaus? Keskiössä oleva käkkyrä mänty todisti maalauksen samaksi, mutta kuinka erilaiselta se näyttikään! Löysin enemmän hempeitä vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä pastellisävyjä ja kiinnitin huomiota myös lehväkoristeisiin kehyksiin. Kuinka virkistävää on löytää itsestäänselvyydestä jotain odottamatonta!
Maalauksen on sanottu olevan myös hurmiota herättävä, ja kuulemma eräs mies saattaa istua teoksen edessä monta tuntia. Nyt, kirkastuneella katseella, voin kuvitella sen olevan mahdollista. Itse tosin olen aina jumiutunut yläkerran Arvid Liljelundin, Lähtö Pariisista, 1884, maalauksen äärelle (tällä kertaa katsomista häiritsi uusi tuttavuus, siitä myöhemmin). Tämän valaistumisen myötä pitänee tulevaisuudessa tarkastella uusin silmin myös museon perusnäyttelyä, Lintukotoa.

Johanna Väisänen: Jokea ylittäessä muistot tuhoutuvat, 2010, videoteos, 14 min.

Videoteoksiin minulla on aina ollut ristiriitainen suhde. Ne voivat olla hyviä, mutta usein teen päätöksen katsoa tai jättää teos katsomatta muutamissa sekunneissa. Ensivaikutelman tulee siis olla mielenkiintoinen. Tämä on hankalaa, sillä usein tulee saapuneeksi paikalle kesken esityksen, jolloin on hankala päästä teoksesta kärryille. Yli 20 minuuttia kestävät esitykset ohitan lähes aina nopealla vilkaisulla.
Saavuin paikalle katsomaan Johanna Väisäsen videoteosta Jokea ylittäessä muistot tuhoutuvat hyvään aikaan. Teos oli ilmeisen alussa ja mies valmisteli venettä matkaan. Teoksessa ei kuulunut musiikkia tai muitakaan ääniä. Ainut ääni oli projektorin vaimea hurina, jonka saattoi kuvitella veneen moottoriksi. Vene kulki hiljaa jokea pitkin ja rantamaisemat ja pellot olivat kauniita. Välillä kuvattiin joen pintaa ja sen heijastuksia. Vesi muuttui abstraktioksi, jossa muodot, liikkeet ja kuviot leikkivät. Vene veti perässään kahta tyhjää soutuvenettä. Välillä vene savusi. Jokea pitkin kulkeva vene matkasi kokka kohti kirkasta aurinkoa. Taivaalla lensi kurkiaura.
Aluksi teos toi hyvälle mielelle, mutta perässä kulkeneet tyhjät soutuveneet toivat mieleen yksinäisyyden ja taivaalla lentävä kurkiaura menettämisen ja jättämisen. Matka kohti aurinkoa muistutti kuolemaa. Teoksen pituus, 14 minuuttia, ei vaikuttanut pitkältä ja veneen rauhallinen tahti tuntui hyvältä. Video itsessään näytti olevan hieman tumma, joka todennäköisesti johtui projektorista eikä teoksesta. Melankolinen matka joella tuntui tärkeältä.

Antti Rönkä: Ihan rauhassa, 2003, 60 x 85 cm, installaatio.

Antti Rönkä on ollut niitä taiteilijoita, joiden teoksia olen katsellut huvittuneesti, mutta sen suuremmin miettimättä. Andywarholmainen kuvaustapa nostaa arkipäivän asioita, esineitä ja rakennuksia kuvauksen keskiöön ei ole juurikaan herättänyt mielenkiintoa. Pelkistetyt teokset ovat jättäneet kylmäksi. Niinpä astelin ”tämä on jo nähty” asenteella Röngän maalauksen Ihan rauhassa eteen. Melko suurikokoisen kankaan alareunaan on maalattu sininen vesiraja, ja pinnalla venettä soutaa ihmishahmo. Mielenkiintoa tuo teoksen valaisu, joka muodostaa valokehykset maalauksen ympärille. Vasta tämän jälkeen kiinnitin huomiota penkkiin, jossa oli kuulokkeet. Tämähän oli installaatio eikä maalaus! Istuin ja laitoin kuulokkeet korvilleni. Maalaus heräsi eloon. Kuulokkeista kuului soutaminen, airojen liike ja narina puuta vasten, vaatteiden kevyt kahina. Vesi tippui pisaroina airoista, liike oli rauhallista. Rönkä yllätti positiivisesti ja teos toi mielenrauhaa. Meditatiivinen kokonaisuus oli koukuttava.

Taiteen Vuoksi näyttelyssä teokset keskustelevat keskenään ja herättävät näin katsojankin pohtimaan kenties samaa kohdetta eri näkökulmista. Ihminen esitetään usein pienenä luonnon rinnalla, vaikka esimerkiksi Unto Pusa kuvaa maalauksensa keskiössä tukkimiehiä ja Joan Fontcuberta jakaa valokuvateoksessaan joen kahtia, kuten Mooses meren Raamatussa. Vesi ja vesistöt on luotu rikkaaksi kokonaisuudeksi, jossa pääsee samalla matkaamaan taidehistorian mukana. Vedellä on näyttelyssä monta puolta: se kuohuu, soljuu, virtaa, heijastaa, jäätyy, sulaa, kimaltaa, ottaa ja antaa. Vesi on elämä.

Voitte heittäytyä Vuoksen virtaan 3. helmikuuta 2013 saakka.