Taidehistorioitsijoiden mehuhetki

 

Hetki sitten päättyi taidehistorioitsijoiden ”mehuhetki” nimellä kulkenut illanvietto, jossa opettajat ja opiskelijat saivat tutustua toisiinsa ja kysellä kuulumisia. Tarjolla oli, aina yhtä hyvin toimivaa, viiniä, suolakeksejä, juustoa ja viinirypäleitä. Oli mukavaa saada kaikille henkilökunnan jäsenille kasvot ja kuulla hieman heidän tutkimuksistaan ja taustoistaan. Samalla näki vanhempiakin taidehistorian opiskelijoita, joilta sai hyviä vinkkejä ja kokemuksia tuleviin opintoihin. Löysinpä kohtalotoverinikin. Opiskelijan joka oli käynyt saman koulutusohjelman (kuva-artesaani) kuin minä, samassa koulussa kuin minä ja saman opettajan innoittamana hakeutunut lukemaan taidehistoriaa. Olipa hän hakenut samat 3 kertaa opiskelemaan niin kuin minäkin! :)

Ilta meni mahtavasti, tunnelma oli lämmin ja välitön. Jäykät opettaja – opiskelija –suhteet murtuivat ainakin omalla kohdallani, mikä varmasti rentouttaa tulevia opintoja. Uskaltaa helpommin lähestyä opettajia asiassa kuin asiassa. Naurua, hyvää seuraa, jaettua tietoa ja neuvoja; mitä sitä muuta tuollaiselta tilaisuudelta voi tahtoakaan! Ihana ilta.

Huomenillalla olisi sitten fuksiaisten vuoro...
 

Kengät

 
Lauantaina käväisin Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) kirpparilla. Nappasin mukaani nämä nilkkurit 3 eurolla. Toisesta kengästä on korkolappu irronnut, joten pitää joku päivä kiikuttaa nämä suutarille. Mutta tykkään harmaasta väristä ja isoista "napeista".


 

Valon kaupunki

Jyväskylässä vietetään nyt 22.9.-24.10.2010 Valon kaupunki tapahtumaa. Ympäri kaupunkia on erilaisia valaistuja kohteita. Minä satuin keskiviikkoiltana törmäämään yhteen, jonka oletan olevan Jaakko Niemelän keksintö. Kuopion taidemuseossa oli nimittäin joskus taiteilijan samantyylinen teos. Pyörivä metallirakennelma on valaistu alhaalta päin, jonka ansiosta pyörivä varjo heijastuu taustalla olevalle seinälle. Hauska katseltava :)




Jyväskylän ammattiopistolta, Sepänkadulta, bongasin lauantai-iltana tällaisen.

Koti

 









 

Humanisti ja informaatioteknologia

 
Ajatuksia ensimmäiseltä tieto- ja viestintäteknologian kurssilta. (Kyllä, taidehistorian opintoihin kuuluu tällainenkin paketti.)


"Kurssille tullessani olin epäileväinen. Mitä humanisti tekee tieto- ja viestintäteknologian kurssilla? Melko pian kurssi alkoi kuitenkin vaikuttaa mielenkiintoiselta ja opettaja innostavalta. Osaan mielestäni hyödyntää tieto- ja viestintäteknologiaa hyvin omaan käyttötarkoitukseeni nähden. Nykypäivänä, ja uusien opintojen myötä, eivät lisätieto ja mahdollisuudet ole kuitenkaan koskaan pahasta.

Tieto- ja viestintäteknologiaan minulla on viha-rakkaussuhde. Olen hyötynyt paljon esimerkiksi hakupalveluista, kartoista ja ”puhelinluetteloista”, mutta nopea kehitys ja oletus, että kaikesta pitäisi tietää jotakin ahdistavat. Liian nopea kehitys laittaa ainakin minulle jarrut päälle heti, jos jotakin asiaa aletaan tyrkyttää, ja utelias mieliala vaihtuu negatiiviseen asian hylkimiseen. Minusta tieto- ja viestintäteknologian pitäisi olla väline kaikkeen mahdolliseen, ei itse tekemisen ja riippuvuuden kohde.

Tieto- ja viestintäteknologia antavat loputtomasti mahdollisuuksia, mutta kaiken hyvän sivutuotteena tulevat myös omat riskinsä. Itse olen huomannut varsinkin sen, että laskujen maksaminen netin kautta on nopeaa ja vaivatonta, mutta se on nopeaa ja vaivatonta meille nettiä paljon käyttäville. Esimerkiksi vanhempani ovat nyt tottuneet maksamaan paperilaskunsa netin kautta, mutta isovanhemmillani tämä ei tule koskaan onnistumaan. Nyt ollaan siirtymässä/siirrytty e-laskuihin, ja vanhempani tuskastelevat tätä paperilaskujen katoamista. Nopeat muutokset pudottavat kyydistä vanhemmat ihmiset ja vähemmän nettiä käyttävät. Nykyään oletetaan että kaikilla tulisi olla tietokone ja Internet käytössään, ja siitä sakotetaan jos näin ei ole. Muistaakseni lähetettävistä paperilaskuista aletaan periä tulevaisuudessa maksu.

Itse pidän blogia hyvänä välineenä purkaa ajatuksiani. Esimerkiksi taidenäyttelyjen jälkeen haluan jakaa kaiken innostukseni ja vihastukseni. Blogin kautta löytää samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa jakaa kokemuksia. Siellä saa hyvällä omallatunnolla jaaritella pitkät tovit aiheesta kuin aiheesta välittämättä siitä, jaksaako joku kuunnella vaiko ei. Kiinnostuneet lukevat ja kommentoivat, muut eivät. Loppujen lopuksi kirjoitan tekstejäni itseäni varten. Kehitän taiteellista ja kriittistä ajatteluani ja pidän yllä kirjallista osaamista. Minua hieman pelottaa tulevaisuudessa käsialojen katoaminen, joten itse tykkään lähetellä käsinkirjoitettuja kortteja ystävien nimi- ja syntymäpäivinä. Sellaisia on myös ihanaa saada, sillä ne ovat katoavia harvinaisuuksia. Käsialojen huonontuminen, katoaminen ja hävittäminen on pelottavaa, sillä käsialat ovat yksi inhimillisyyden mittari. Eivät eläimet osaa kirjoittaa. Mikä meidät tulevaisuudessa erottaa koneista ja pitää inhimillisinä?

Mihin tämä maailma on menossa? Onko kaiken OLTAVA verkossa? Ystävyys siirtyy verkkoon, rakkaudet löydetään verkosta, yritykset ja toiminnot siirtyvät verkkoon, kaiken saa verkosta. Häviääkö fyysisyys kokonaan? Onko väärin VAATIA fyysisyyttä? Viestintäteknologia sosiaalistaa, mutta se myös passivoi.
"